maanantai 30. heinäkuuta 2018

Kun kummityttöä vihille vietiin





 
 


 



  
 
 
 
 



Milloin olen tuntenut itseni vanhaksi? Kun oma lapseni tai kummilapseni tulee täysi-ikäiseksi. Minä ainakin olen vahvimmin kokenut ikääntymiseni juuri silloin.  Minun iässäni voisin toki olla jo teini-ikäisen mummokin, mutta onneksi tulin äidiksi suhteellisen vanhana ja niinpä koen lapseni täys'ikäistymisen askeleita vasta nyt. Samaan aikaan kotona temmeltää vielä kahden teinipoja lisäksi pikkuinen kuopus, jolla on vielä kymmenen vuotta aikaa täysi-ikäisyyden saavuttamiseen. Tässä vaiheessa se tuntuu vielä pitkältä ajalta, onneksi. Ja pienet lapset pitävät äidinkin nuorena, eikö totta?

Kummiksi sen sijaan tulin jo nuorena. Ensimmäisellä kerralla olin hädin tuskin 15 täyttänyt. Olisin toivonut olevani nuorempi, olinhan rippileirillekin päässyt kummiksitulon varjolla hieman etuajassa, mutta kummilapsen perhe odotti syntymäpäiväni yli. Tai myöhemmän kokemukseni johdosta oli siinä varmaan muitakin syitä. Olenhan omienkin lasteni ristiäisiä jaksanut viettää vasta näiden ollessa parinkuukauden ikäinen.

Oli siis marraskuu ja ristiäiset olivat kummilapseni kotona. Olin sylikummi paksussa neuleessa kuumassa tuvassa, hikoilin ja pelkäsin pudottavani vauvan. Kuvissa blondattu tukkani loistaa, samoin kuumuudesta kirkuvanpunainen naamani.

Toisen kerran minusta tuli kummi 18-vuotiaana. Minä ja samanikäinen serkkuni, me molemmat nuoria kummitätejä. Kuvissa kummankin silmät yhtä vahvasti meikatut, enää ei sentään blondattua tukkaa kummallakaan meistä. Minulla on itsekutomani paksu neule päälläni - sen ainoan kerran (neuleen omistan edelleen, mutta se on aivan liian hiostava päällä pidettäväksi).

Olin innokas kummitäti muistamaan lapsia. Kudoin ja ompelin, lahjoja saivat jopa kummilasten sisarukset. Kummitytölle ompelin lappuhaalarit vaaleanpunaisesta denimkankaasta. Siihen oli painettu tikkuraajaisia ukkeleita sormenjäljistä. Kaavojen kanssa tuskailun jälkeen siitä tuli upea.  Olin todella ylpeä. Vaaleanpunaisesta teddykankaasta, oman turkkini jätepaloista, surautin nopeasti possun. Kummilapset isot veljet saivat omansa. Singaporen Warner Brosilta hain useammat lahjat kummilapsilleni.

Kun ensimmäinen kummilapsistani pääsi ylioppilaaksi, olin itse vasta (kolmekymppinen!) pienen tytön äiti ja tunsin itseni to-DEL-la vanhaksi! Sitten ylioppilaaksi on päässyt toinen, kolmas ja neljäskin kummilapseni. Olen siis ikäloppu!

Nykyään vanhin kummilapsistani täyttää jo 33 vuotta ("apua!" huutaa kummitäti), mutta hän vielä viivyttelee tyttöystävineen naimisiinmenoa. Sen sijaan kummityttöni häitä saimme juhlia eilen.

***
 
Sanelen korttiin tekstiä tyttärelle, harjaan tukkaani, valitsen vielä kerran sopivampia kenkiä kahdesta epäsopivasta kenkäparista leninkini pariksi, komennan Kolmosen palauttamaan lainafleecen autoon (sitä ei kirkossa ojenneta takaisin), muistan napata kortin ja kynän mukaani käsilaukkuun, ojentaa kameran Kakkosen kannettavaksi.
 
Muu perhe seisoskelee vierelläni kärsimättömänä odottaen. Käsilaukustani irtoaa hihna, jota korjailen kipittäessäni ruohikon yli harppovan perheeni perässä. 

Huomaan huivin unohtuneen. Kirkossa pitää olla olkapäät peitettyinä. Pyydän miestäni noutamaan sen. ”MITEN voi jotain unohtua?” tuskastuu mies. Hän noutaa huivin, mutta kirkkoon asti naputan, kuinka hänen tarvitsee huolehtia vain itsestään, kun taas minä joudun hoitamaan kaiken, lastenvaatteita myöten.
 
Kirkossa on kuuma. Pitsihuivi on aivan liikaa.
 
***
 
Kirkko on sama, jossa meidät on vihitty 20 vuotta sitten. Olenko käynyt samassa kirkossa sen jälkeen? En muista. Etsin vessaa ja minut ohjataan sivurakennukseen. Kuinka olen saattanut unohtaa vessan sijainnin, vaikka jännitykseltäni ravasin siellä viimeksi varmaan moneen kertaan.

Kirkko on kaunis, ja tuntuu vieraalta. Edellisenä iltana olemme katsoneet häävideomme ensimmäisen kerran, mutta mikään ei tunnu tutulta. Onko tämä oikeasti sama kirkko, jossa meidätkin vihitiin 20 vuotta sitten? Alttaritaulu on sama, sitä kuvaaja, hyvä ystävämme, on kuvannut pitkän aikaa. Häävideon saimme lahjaksi ystäviltämme, joista emme ole vuosiin kuulleet mitään.

"Tuota punaista mattoa pitkin olet kulkenut", huomauttaa Kolmonen. Ajatella! Samaa käytävää pitkin kulkee kummityttö isänsä saattamana. Morsian on niin kaunis, kyynelehtii jo saapuessaan alttarille.

Hääjuhla on tutulla tanssilavalla, hääpari kun on innokkaita lavatanssijoita, lavalla toisensa vuosia sitten tavanneetkin. "Miksei me koskaan käydä lavalla?" ihmettelee esikoinen ja tanssii sydämensä kyllyydeestä, saa mukaansa jopa 80-vuotiaan serkkutädin. Ehkä hän siis aikoo aloittaa perheemme uuden perinteen.
 

2 kommenttia:

  1. Hassua, juhlimme samana päivänä ensimmäisiä kummilastemme häitä!! Parin viikon päästä vietän myös ensimmäisen kummilapsenlapsen nimiäisiä. Se siitä itsensä vanhaksi tuntemisesta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, sehän on melkein kuin mummo. Ihania nimiäisiä <3

      Poista

Ihanaa jos jätät kommentin, asiallisen totta kai :)