Gourmet-iloja Tallinnassa

Vaikka rakastan syömistä, en hinkua Tallinnaan ruoan ja juoman perässä. Toki hyvä ruoka on kuitenkin tärkeä osa onnistunutta matkaa minun mielestäni.

Ennen matkaa tutkin netistä Tallinnan ravintoloita käsitteleviä blogi- ja lehtikirjoituksia. Olimme jo auttamattomasti myöhässä, sillä kaikkein suosituimpaan ravintolaan, Rataskaevu 16:een olisi pitänyt tehdä varaus jo viikkoja aikaisemmin, kuten At Maria's -blogin Maria teki.  Viikkoa aikaisemmin oli paikka varattu jo täyteen.

Sen ohitse kävelimme itse asiassa useamman kerran ja sunnuntaina lounasajan jälkeen poikkesimme vielä kysäisemässä, jos löytyisi pöytää kuudelle, mutta turhaan.

Muka-aasialaista ruokaa en kaipaa Eestissä, kuten en kaipaa Suomessakaan. Kun syön aasialaista, kelpuutan vain aitoa ja aasialaisen tuskaani olen löytänyt pari hyvää ravintolaa Helsingistä. Ne riittävät minulle. Useimmiten teen kiinalaista ruokaa itse.

Olen muutoinkin aika tarkka ravintolan suhteen, haluan syödä ravintolassa erilaista ruokaa kuin kotona. Sellaista, mitä en itse tai mieheni osaa tehdä.

Ensin kuitenkin esittelen "lounaskahvilamme". Matkustimme nimittäin Tallinnaan aamun ensimmäisellä Silja Tallinkilla, johon nousimme jo kello 7 aamulla Jätkäsaaren satamasta. Meillä oli heti alkava pöytävaraus erikoisaamupalalle, joka munakkaineen ja rasvaa tirisevine pekoneineen ja makkaroineen oli niin tuhti, ettemme ennen iltaa kaivanneet toista lämmintä ateriaa.

Lounaan tiivistimme siis kahvihetkeksi ja mieheni löysi netistä tämän suositun Mestaripihan-sivukujalla sijaitsevan värikkään kahvilan Pierre Chocolaterien. Itse en jaksanut edes kokonaista leivonnaista, vaan napsin kaikilta toisilta maistiaispalat. Paras makuelämys eivät mielestäni olleet nuo suussa sulavat kakut vaan tuore ja mehevä viineri, joka toi mieleemme mieheni edesmenneen isoäidin viinerit. Kahvilasta lisätietoja löytyy täältä. 

Pitkän kaupunkikierroksen ja yli 10 kilometrin kävelyn jälkeen saavuimme hotellille, johon olimme aamulla käyneet jättämässä matkatavaramme. Yövyin toista kertaa Hotelli Taanilinnassa, keskiaikaisessa rakennuksessa, joka sijaitsee Uus-kadulla, aivan muurin ulkopuolella. Jotkut Triadvisor-asiakkaat ovat haukkuneet hotellin, mutta minulla ei ole ollut mitään valittamista. Aiemmin olen yöpynyt tyttären kanssa pienessä huoneessa, josta en tosin muista enää paljoakaan, mutta nyt pari kuukautta sitten varannut tarjoushintaan kaksi sviittiä, ja totesimme ne siisteiksi ja viehättäviksi. Ja valtavan isoiksi.

Kuopus ainoana löysi jotain moitittavaa. Aamulla häntä kovasti harmitti, etteivät kotoisan aamiaishuoneen tarjoilupöydät notkuneet jättimäisiä vadillisia ruokaa, kuten Cumulus-hotelleissa. Meidän muiden mielestä syötävää riitti siitä huolimatta ja kaikille löytyi jotakin.

Lauantai-illan ruokapaikaksemme valikoitui pitkän pohdinnan jälkeen Ore-ravintola. Halusimme kerrankin viedä lapsemme, jotka ovat jo melko isoiksi kasvaneita, jonnekin fiinimpään ravintolaan. Sellaiseen, jonne yleensä menisimme kahdestaan.

Olimme tutkineet monien ravintoloiden ruokalistoja netissä, ja moni ravintola rankkautui pois siinä vaiheessa. Esikoisemme ei syö punaista lihaa lainkaan enkä minäkään mene tavallisen pihvin perässä ulos syömään. Leib-ravintolaan yritimme varata pöytää, mutta aikaa syömiseen olisi ollut liian naftisti.

Orea oli kehuttu ja sen lista vaikutti monia muita ravintoloita lupaavammalta. Ravintolassa oli yllättävän hiljaista ja onneksemme saimme olla suurimman osan illasta lähes yksin. Vasta loppuillasta pöydät alkoivat täyttyä. Onneksemme, sillä kuopus ei käyttäytynytkään toivomallamme tavalla. Väsyneenä hän oli saanut päähänsä, että juuri tuona iltana meidän on keskusteltava koiran hankinnasta. Yleensä hän syö mitä vain, mutta tällä kertaa ei ravintolan ruokalistalta meinannut löytyä mitään hänen kelpuuttamaansa.

Loppujen lopuksi tilasin hänelle alkupalaksi paistettua nautaa torvisienten kera ja pääruoaksi kokki valmisti erikoisruoan eli lastenannoksen spagettia tomaattikastikkeella. Luultavasti hän jäi siitä nälkäiseksi, mutta nukahti tuoliin aterian syötyään.

Alkuun maistoimme vasikanaivo-tempurat, jotka löytyivät snack-listalta. Yhdessä annoksessa on kaksi palaa, joten tilasimme kolminkertaisesti. Lapsille kerroimme tempuroiden sisällön vasta, kun he olivat maistaneet ateriaa. Ihan mielenkiintoista, tuli vastaus äänensävyllä, joka  oli tulkittavissa ok:ksi. Välillä tällä maistamistaktiikalla, jossa epäilyttävämpi ainesosa paljastetaan lapsille vasta myöhemmin, on löytynyt perheemme yhteisiä herkkuja. Näin kävi  Kiinassa lehmän vatsalaukulle, jonka koko perhe äänesti aterian toiseksi parhaaksi ruokalajiksi!

Minä tilasin täysin kasvisaterian, mitä myöhemmin kaduin. Punajuuritartar oli aika mitätön, kotiruokaa mielestäni. Kananmunan keltuainen on murusteltu annoksen päälle ja kypsennetty rapeaksi, mielessäni olin kuvitellut sen raa'aksi kuten tavallisesti tartarpihvin kera tarjotaan.

Tytär joutui luopumaan maistelumenusta, sillä annokset olisi tuotu kaikki eri aikaan pöytään ja me muut olisimme joutuneet odottelemaan. Tilalle hän valitsi alkupalaksi snacks-listalta shiso-lehtitempuran, joka osoittautui kahdeksi pieneksi lehdenpalaksi. Tarjoiltuna kylläkin näyttävästi pyöreiden valkoisten kivien päältä syvästä kulhosta.

Mieheni tilasi meriahven tiraditon, jossa ohuen ohuet raa'at kalalastut lepattivat hauskasti kuuman keiton päällä ja pani meidät epäilemään, että kala eli vielä. Maistoin annosta ja se oli ihan kohtalaisen hyvä. Ehkä houkuttelevin valinta alkupaloista olisi jälkeenpäin ajateltuna ollut naudanlihatartar tai hanhenmaksa. Jälkimmäistä en tosin eettisistä syistä koskaan valitse.

Pääruoaksi valitsin paahdettua selleriä sabayon-kastikkeella. Ruoka oli ensi maistamalla todella hyvää, tosin sen verran vahva oli maku liemessä, että lopussa se alkoi tökkimään. Mies ja tytär ottivat kuhaa, joka oli kuulemma ihan ok:ta. Kalana kuha on tosin mielestämme vähän tylsä, onhan se valkolihaisista Pohjoisen kaloista kaikkein mauttomin ja siksi sopivin tulisiin aasialaisruokiin. Normaalisti emme yleensä valitse sitä kuin pakon edessä. Tyttärelle pääruokien menyyssä oli tarjolla vain selleri- ja kuha-annokset. Mikä kuitenkin on paljon verrattuna muiden ravintoloiden peruslihapitoisiin annoksiin.

Vasta jälkiruokia tilatessamme alkoi ravintola täyttyä. Ne me saimme syödä kaikessa rauhassa, sillä kuopus oli jo nukahtanut tuoliinsa. Kiukuttelu alkoi taas siinä vaiheessa, kun jouduimme lähtiessämme herättelemään hänet.

Hinnat muuten olivat aika samantasoisia kuin helsinkiläisravintoloissa.

  

Sunnuntaina jaksoimme taas aamupalan avulla pitkään ja vasta kolmen jälkeen alkoi hiukoa vatsassa. Ravintoloissa oli kuitenkin melkoisen täyttä vielä tuohon aikaan, mutta onnistuimme saamaan pöydän Rataskaevu-kadun Vanaema juures -ravintolasta. Ravintola tarjoilee keskiaikaisen rakennuksen matalassa kellarissa konstailematonta eestiläistä kotiruokaa, mikä oli aika piristävä kokemus. Lista muistutti saksalaisravintoloiden listoja ja mieleeni tuli myös suomalainen kotiruoka 70-luvulta.

Söimme pelkästään pääruoat ja mieheni kanssa jaoimme. Söimme puoliksi annoksen oluella maustettua hirvipataa (vähän kuin karjalanpaistia - yllätys yllätys) sekä sinappi-hunajamarinoitua kurpitsaa pinaattiryynin kera. Kurpitsasta ja paahdetuista siemenistä pidin erityisesti, pinaattiryyni olisi tosin kaivannut vähän enemmän makua, vaikkapa yrttejä mausteeksi.

Lasten toiveesta piipahdimme vielä vastapäiseen huippusuosittuun lettukahvilaan. He jakoivat pari lettuannosta, me vain maistoimme niitä heiltä. Jouduimme odottelemaan annoksia ikuisuuden, sen verran paljon asiakkaita oli kahvilassa. Hapankirsikoilla ja kookoskermavaahdolla maustettu lettu oli todella herkullinen ja kokeilemisen arvoinen kotonakin. Vaikken ole lettujen ystävä, tuota annosta alkoi oikeasti tehdä mieli!

Paluulaivalla, illan toiseksi viimeisellä, oli meillä pöytävaraus à la carte -ravintolassa. Koska vapaiden istumapaikkojen oletimme olevan laivalla tiukassa, päätimme pitää varauksemme. Tosin ainoa meistä, jota enää kiinnosti syöminen, olin minä. Tilasin alkupalaksi antipastin, joka oli hirmuisen iso, mutta nälkäisenä se olisi ollut herkullinen perus-antipasti. Pääruoaksi otin katkarapurisoton, mikä pettymyksekseni maistui liian merelliselle ja jäi syömättä.

Lapset olisivat halunneet listan mukaisesti valita alkupalabuffetin, johon kuului osa tavallisen buffetin valikoimasta. Tarjoilija osoitti käytöksellään sen olevan epätoivottu valinta, mistä syystä lapset häthätää valitsivat listalta jotain muuta.

Kuopus sai vihdoin ja viimein toivomansa hampurilaisen ja oli ikionnellinen. 

Neljä asiaa minusta

Bongasin tämän haasteen Minäkö keski-ikäinen Tiialta ja ajattelin sen sopivan näin mukavasti perjantai-illan ratoksi. Pitkiin haasteisiin kun en jaksa koskaan vastata enkä sellaisia lukea, mutta tässä on kysymyksiä juuri sopivan verran.

Neljä paikkaa joissa olen asunut

Olen syntynyt ja asunut nuoruuteni kahdessa pikkukaupungissa, niitä tässä sen enempää nimeämättä.

Nuorena asuin jokusen vuoden Vaasassa, ennen kuin lähdin ulkomaille opiskelemaan.

Palasin Suomeen ja asetuin Helsinkiin, ainoaan paikkaan, johon olen juurtunut ja jota ikinä olen voinut aidosti kutsua kotikaupungikseni (sitä en tosin nuorena olisi ikinä voinut uskoa :)). Täältä en muuta kuin ulkomaille.

Kahteen otteeseen olen kuitenkin Helsingistä lähtenyt - ja Helsinkiin jälleen palannut: ensimmäisen kerran 90-luvulla Singaporeen 2,5 vuodeksi, toisen kerran kolme vuotta sitten Pekingiin, jossa viivyimme kaksi vuotta.

 

 

 

 

 

Neljä paikkaa joissa olen työskennellyt

Alakoulussa työskentelin koulun kirjastossa. Kirjastosta vastaava opettaja oli työhönsä ryytynyt, joten hän mielellään antoi meidän pikkuapulaistensa hoitaa lähes kaiken lainaamisesta kirjojen rekisteröintiin ja päällystämiseen. Itse hän hoiti vain kirjatilaukset opettajanhuoneesta käsin. Se oli mahtavaa!

Lukiossa työskentelin puolisen vuotta pienessä kukkakaupassa, jota pidin yksin auki viikonloppuisin ja joskus iltaisinkin. Hiljaisina hetkinä tein kaupassa läksyjäni. Tässä työpaikassa sain jopa palkkaakin. Tosin olin siihen mennessä tehnyt palkallista työtä jo useiden kesien ajan herne- ja mansikkamailla poimijana.

Opiskelijana vierähti monta kesää hotellin respana. Siitä työstä tykkäsin kauheasti, ulkomaalaisia kävi paljon ja työ oli todella jännittävää ja itsenäistä. Harkitsin hotellialaa ammatikseni, mutta kielet vetivät voiton.

Pekingissä työskentelin valmennuskurssilla opettajana kiinalaisille. Työ oli vahvasti sidottu minulle vieraan ammattiaineen opettamiseen, joten mietin, olisiko se ollut yksi haastavimpia opetuspaikkoja. Ehkä ei sittenkään. Olen ollut niin monenlaisissa töissä opettajana ja keitetty niin monessa liemessä, joten mahdanko enää osata pelätä mitään opetustyön asettamia haasteita. Kaikesta selviää, kun käärii hihat ja alkaa paiskia töitä.


Neljä ohjelmaa joita olen seurannut televisiosta (ei saa olla Netflix ym.)

Bergerac ja Kissa vieköön muistuvat mieleeni lapsuudestani ja nuoruudestani. Niitä seurasimme koko perheen voimin lauantai-iltaisin saunan jälkeen pizzaa syöden. Yksi parhaita lapsuusmuistojani.

Mestari Merlin on sarja, joka on myös jäänyt mieleeni lapsuudestani. Se oli nuorten sarja, joka tuli jonain arki-iltana. Vieläkin hämärästi muistan siitä jotain. Se toimi innoittajana, jonka vuoksi kiinnostuin germaanien ja anglosaksien historiasta.

Olen aina rakastanut brittiläisiä ja saksalaisia dekkarisarjoja. Lovejoy on erityisesti jäänyt mieleeni vuosien takaa dekkari-veijaritarinana. Bergeracin rakkaiden muistojen siivittämänä lämpenin heti Midsomerin murhille, jonka kaikki jaksot olen nähnyt vähintään kerran, monet useampaan kertaan, sillä minulla on ne lähes kaikki dvd:inä.

TV:tä en ole itse asiassa katsonut yli kymmeneen vuoteen, seuraan ennemmin sarjoja Yle Areenasta.

Neljä paikkaa joissa olen käynyt

Australia, jonne ostin halvat lentoliput työskennellessäni Singaporen matkamessuilla. Matkojen järjestäminen netin kautta oli vielä melko uutta, mutta australialaiset osasivat jo käyttää sitä hyväkseen. Hoidin lähes kaikki varauksen sähköpostitse (mikä ei suomalaisten matkanjärjestäjien kanssa tullut tuolloin kuuloonkaan). Sillä unelmamatkalla söimme viiden tähden ravintolassa vanhassa raitiovaunussa Melbournessa, ajoimme Melbournesta Great Ocean Roadia pitkin viininviljelyalueelle Barossa Valleyyn Adelaiden lähelle. Vuokrasimme pyörät ja ajelimme viinitilalta toiselle, lemppareitamme olivat Peter Lehmannin tilan viinit, mutta intiimeimmät kokemukset saimme pienemmillä tiloilla. Prinsessa Dianan kuolema osui myös noihin reissupäiviimme, joten muistoja riittäisi.

Vadjø    Norjassa Jäämeren rannalla. Äitini oli reissannut sinne nuorena tyttönä ystäviensä kanssa. Häämatkallamme ruskaretkellä pohjoiseen (20 vuotta ja kuukausi sitten!) oli meidän pakko jatkaa Vadjøhön asti, äidin jalan jälkiä seuraten. Korjautimme miehen kameran valokuvausliikkeessä, jossa piipahti kahvilla lähes koko kylä.

New Orleans 2005 kesäkuussa, Kolmonen masussani, vähän ennen hurrigani Katrinaa. Olimme veljeni perheen luona vierailulla Texasissa, josta teimme reissun Louisianaan. Ihana reissu paikoissa, jotka kahden kuukauden päästä huuhtoutuivat pois. Vieden mukanaan ehkä monta ihmistä, joita olimme matkallamme tavanneet.

Filippiinien itäisin kolkka puolitoista vuotta sitten. Saari Tyynenmeren rannalla, jossa saastumattoman ilman indikaattorit tulikärpäset lentävät ja jonka rannat ovat muovirojun peitossa. Silmienavaaja, josta postaus on vieläkin tekemättä.

Tästä jäi vielä puuttumaan monta mielenkiintoista paikkaa, kuten junamatkat läpi Melakan niemimaan ja Intian (kosintareissu), paratiisisaari Malesiassa ja "mökki" keskiaikaisen kaupungin liepeillä Italiassa. Kenties ne kaikkein rakkaimmat muistot.

Neljä ruokaa joista pidän

Rong Guangin sambal stingray  ja crayfish olivat Singaporen aikoinamme joka lauantainen päivällispaikkamme. Ja oi heidän kailan-lehtiään osterikastikkeessa. Sitä ruokaa haikailen edelleen, vaikken ole päässyt maistamaan 17 vuoteen. Mutta ehkä vielä joskus.

Kiinalaisista ruoista olen tehnyt paljon postauksia, jotka löytyvät täältä. Niistä kuitenkin lempparini on tulinen hotpot setsuanilaiseen tapaan ja siinä etenkin enoka-sienet, tuliseen seesamikastikkeeseen kastettuina.

Silakkapasta Jamie Oliverin reseptillä.

Kalaruoat joulupöydässä.

 

Neljä juomaa joista pidän
 

Mieleni tekisi vastata: kuohuviini, valkoviini, punaviini ja glögi. :) Mutta ehken sentään,  jospa vastaan siinä järjestyksessä mitä eniten kulutan.

 

Kahvia ilman en selviäisi. Pannullinen kahvia aamuisin auttaa heräämään ja estää päänsäryn.

Vichyä kuluu nykyään paljon jopa ruokajuomana. Siksi meille oli pakko hankkia Soda Stream.  Olen kuplivien ystävä. Vichy on kuplivistani ikimuistoisin, se, jota kului jo lapsena lauantaisin pizzan ja Bergeracin seurana.

 

Lattea joisin joka päivä jos voisin. Aamuisin en jaksa tehdä, illalla on liian myöhäistä. Starbucksin iso latte on juhlajuomani torstaisin ennen kiinantuntia. Ja viikonloppuaamuisin kotona. Ehdottomasti rasvattomaan maitoon tehtynä.

  

Lopuksi on kuitenkin mainittava se viini, se vain maistuu niin hyvälle, kruunaa hyvän aterian ja juhlistaa tunnelman. Glögi kuuluu samaan kastiin, vaikka maistuu yhtä hyvin holittomanakin.

 

Kopin saa ottaa kuka vain! Varoituksen sana: vaikea on pysyä neljässä, kun kaikkeen tekee mieli lörpötellä pitempi vastaus... :)

 
 

Äidin virkkaama vintage-takki

Äitini oli nuorena innokas tekemään käsitöitä. Hän kertoi aina lapsuudestaan, kuinka heillä oli kansakoulussa käsitöissä läksynä kotona kirjoa esiliina, ja kuinka isoäitini valvoi ja vaati äidiltäni virheetöntä jälkeä. Tuntikausia äitini nyhersi kirjonnan parissa ja sai arvosanaksi kympin, mikä oli lähes mahdoton saavutus. Mutta isoäitini olikin paitatehtaalla työntarkastaja.

Sama käsityöinnostus iski minuun nuorena ja ompelin ja kudoin paljon vaatteita itselleni ja kummilapsilleni, minusta tuli nimittäin kummitäti jo ensimmäisen kerran vasta ripille päässeenä. Ennen kuin sain omia lapsia (ja kyllästyin täysin käsitöihin), ennätin valmistaa monet vaatteet kummilapsilleni. Vanhojenpäivänasuni - 1850-lukun krinoliinipuku - oli omatekemäni, isoäiti tosin joutui tulemaan apuun, kun viimeisenä yönä tuli jo itku ja kiire saada puku valmiiksi.

Siinä missä minä innokkaasti kudoin nuorena, äitini puolestaan oli enemmän pitänyt virkkaamisesta. Hänen itse virkkaamiaan asuja minulla on edelleen jäljellä, kuten tämä villakangastakki. Hän on tehnyt tämän itselleen 60-luvulla ja lahjoittanut minulle jo vuosikymmeniä sitten. Aina muutaman vuoden välein kaivan tämän käyttööni, kuten tänäkin syksynä Odd Mollyn viimevuotisen syystakkimalliston innoittamana.

Takki on paksua lampaanvillaa ja sisäpuolella on ruskea kiiltävä asetaatti- tai viskoosivuori, jonka isoäitini on arvatenkin ommellut. Remaken Pia ihasteli, kuinka oikeaoppisesti takin ja vuorin väliin on ommeltu harso (Pia selitti myös miksi, mutta syytä en tosin muista). Totta kai, olihan isoäitini vaatevalmistuksen ammattilainen.


Takista ei muutoin huomaisi, että sillä on ikää jo puolisen vuosisataa, paitsi että vuori on haurastunut ja kulunut. Tänä syksynä se vetelee viimeisiään ja joka kerta pukiessani takin päälleni joudun varomaan huolettomia liikkeitä, jottei taas jostain kuuluisi "rits". Ensi viikolla taitaa olla ilmojen viiletessä aika luopua takista ja samalla sopiva aika viedä se Pian korjattavaksi. Lasten mielestä minun pitäisi itse ommella vuori, mutta siinä tapauksessa takki saattaisi joutua odottamaan hyvin pitkään korjaamistaan. Viimeksi olen ommellut yhdeksän vuotta sitten: kuopukselle ristiäispuvun.

Huivit ovat näppäriä. Niillä voi suojata avonaisen kaula-aukon viimalta ja kylmältä, mutta ne toimivat myös harteilla kesät talvet mukavana lisälämmikkeenä. Riittävän isot huivit menevät jopa takista. Silti ne menevät pieneen tilaan ja niitä on helppo kuljettaa mukana reilummankokoisessa käsilaukussa. Tämä pashmina on nähty välillä nahkatakkini parina, ja tällä kertaa villatakin kaverina.

Äitini vanhoja vaatteita olen esitellyt myös täällä.

Vintage woollen coat from 60s // handmade by my mum

Cashmere pashmina // Repeat (also here)

Jeans // Guess (also here)

Ankle boots // Kennel+Schmenger (also here)

(All these pieces have a long history in my wardrobe) 

Ruskailottelua ja historian havinaa Tallinnassa

 

 

 

 

 

 

 

 

Jotenkin aivan mahtavaa katsoa näitä kuvia vielä. Kuinka sattuikin, että lomaviikonlopullemme sattuivat niin upeat ja lämpimät ilmat ja samanaikaisesti mitä kaunein ruska!

 

Ja sen lisäksi, että Tallinnan Vanhankaupungin talot ovat niin värikkäitä, hehkui luonto samanvärisenä kuin talot ja niiden tiilikatot. Keskiaikaisten muurien ja tornien harmaata kiveä vasten puolestaan keltaiset, oranssit ja punaiset lehdet loivat kauniin kontrastin. Voiko Tallinna olla milloinkaan niin upea kuin juuri nyt?

 

 

 

 

 

 

 

 

Ihanaa oli myöskin se, että oli uskomattoman lämmintä. Mikäli Pohjois-Suomessa mitattiinkin yli 20 asteen ennätyksiä ja t-paitakelejä, oli Tallinnassa juuri sopiva. Takkia tarvittiin (kaikki paitsi meidän lämminverinen nuori oriimme), mutta nahkatakissa ei tullut kylmä.

 

Kävelimme todella paljon. Ekana päivänä minä ja tytär kuljimme 13,5 km, osan siitä Kiek in de Kökissä kiiveten tornin portaita ylös ja alas. Oman lisänsä toivat Vanhankaupungin jyrkät mukulakivikadut, joita talsin muutaman sentin koroissa. Vähänkö olivat pohkeet kipeinä seuraavana päivänä!

 

 

 

 

 

Perheemme miehiä ei historia kiinnosta samalla tavoin kuin minua ja tytärtä, joten he jäivät tyytyväisinä leikkimään Star Warsia Neitsitornin eteen pihamaalle, kun me naiset kiipesimme torniin. Kauan he saivatkin odotella ulkopuolella, sillä ensin katselimme 20 minuutin pituisen hauskan mykkäelokuvan Laenatud naene, joka esittelee myös Tallinnan Vanhaakaupunkia vuonna 1913.

 

Elokuvan jälkeen kapusimme Kiek in de Kök -torniin ja vaivihkaa liityimme kiinalaiseen turistikierrokseen. Länsimainen opas puhui niin selkeää ja rauhallistempoista mandariinia, että olisimme saattaneet jopa hieman ymmärtää kierroksesta. Emme kuitenkaan jaksaneet pitkään seurata tykkien esittelyä.

 

Sotia enemmän meitä kuitenkin kiinnosti kulttuurihistoria eli kuinka tornissa elettiin. Siitä jäljellä on vielä keskiaikainen wc ja keittiö. Lukemani mukaan tornin nimitys tulee siitä, että vartija pystyi näkemään tornista talojen savupiippuihin eli kurkistamaan keittiöön!

 

Tajusimme myös, kuinka lähellä musta surma kävi Suomea. Vaikkei vitsaus kenties koskaan tehnyt pahaa tuhoa Suomessa, saartoi se maamme kuitenkin ja aiheutti pahaa jälkeä sekä Visbyssä että Tallinnassa!  

 

Mielenkiintoinen on myös Neitsitornin etymologia. Torni mainitaan 1373 nimellä Megede torn nimettynä oletettavasti tornipäällikön Hinse Meghen mukaan. Saksaksi se vääntyi muotoihin Mägdethurm ja Mädchenthurm, eli sananmukaisesti neidontorni. Siitä se kääntyi myöhemmin vironkieliseen muotoon Neitsitorn.

 

Kerrotaan, että tornissa kummittelisi. Kiipesimme kyllä kapeita portaita alas surullisiin vankityrmiin, joiden ikkunoista aukeavista upeista näkymistä olen napsinut osan noista syyskuvista. Kummituksiin emme törmänneet.

 

 

 

 

 

 Sunnuntaina palasimme Toompean mäelle, jonne matkalla poikkesimme Niguliste kirikuun eli Pyhän Nikolauksen kirkkoon. Siellä on nähtävillä viimeinen jäljellä oleva pätkä Bernt Notken maalauksesta Kuolemantanssi. Mielenkiintoista, että alun perin kenties 30 metriä pitkästä maalauksesta on jäljellä enää ainoastaan 7 metriä, kaikkein korkea-arvoisimmat henkilöt. Vastaavia maalauksia on ollut muitakin, mutta tämä on viimeinen jäljellä oleva.

 

Sattumalta tapasimme myös kirkossa tuttavaperheen, jonka äiti on taidehistorioitsija. Hän perehdytti meitä myös joihinkin muihin kirkon maalauksiin ja niiden maalareiden elämään. Osa maalauksista on kuulemma vastikään palannut näyttelystä Suomesta.