lauantai 30. joulukuuta 2017

Taikahuilua ja kultahääpäivää


 
 


 
 
 
 
 

 
 
 

 


Kymmenennen tyttären kanssa yhteisen Taikahuilun raja ei vielä rikkoutunut tänään, kun vein lapset testaamaan Kansallisoopperan uusimman version, yhteistyössä Komische Oper Berlinin kanssa tuotetun. Ooppera on hyvin visuaalinen, kaikki rekvisiitta on toteutettu täysin valkokankaalle animaationa heijastaen. Esiintyjiltä se vaatii paljon paikantajua ja näyttelemistä ja aikuiseen silmään näytti hienolta. Yllättäen lapset olivat kriittisempiä, Kolmonen ja Nelonen huokailivat: ”Koska tämä päättyy?” ja Kakkonen lateli teini-ikäisen diginatiivin ja harrastelija-animoijan varmuudella ylimielisiä kommentteja huonosta animaatiosta ja totesi vanhemman version paremmaksi.

Esikoisen vein ensimmäisen kerran Kansallisoopperaan katsomaan Taikahuilua hänen ollessaan viisivuotias. Saman version ennätimme nähdä ainakin viisi kertaa ja melkein joka kerta ihanan, huippukomean ja hurjan hauskan Ville Rusasen Papagenon pääosassa. Meille Papageno on yhtä suuri kuin Ville Rusanen, viimeisellä kerralla vaihtunut esittäjä oli jo pettymys. Vanha versio oli vaan niin hirvittävän hauska, vieläkin meitä nauratti muistellessamme Papagenon ja Papagenan sananvaihto, kun Papagena lähetettiin vanhan mummon valeasussa vierailemaan tyrmässä Papagenon luona ja hän kertoi olevansa 18-vuotias. Tuolloin lasten jaksamista auttoi paljon se, että puhetta oli paljon, uudessa versiossa sen sijaan puhe on korvattu valkokankaalle heijastetuilla teksteillä. Katsomossa oli tänään paljon pieniä lapsia, ja mietin, kuinka moni heistä pystyi lukemaan tekstit ja pysymään perillä juonesta.

Tämänpäiväisen version eleettömää tulkintaa katsellessani jäin itse kaipaamaan myös vanhan version Yön kuningattaren aarian sinistä visuaalisuutta sekä loppunäytöksen huipentumaa, jossa lava on täynnä esiintyjiä ja kaiken kuultaa kultainen aurinko. Tämänpäiväisessä versiossa Yön kuningattaren aaria oli verinen ja ooppera päättyi aneemisen näköiseen ylioppilaskuoroon. Toisaalta vaikuttava oli sänkykohtaus, jossa Monostatos yrittää raiskata Paminan, Monostatoksen verikoirat sekä Paminan itsemurhayritys, jossa puukkoja satelee taivaalta ja korppikotkien luurangot odottelevat innokkaina vastarannalla luisia siipiään räpytellen.

Esikoiselle tämä oli jo kolmas tulkinta Taikahuilusta, kerran kävimme katsomassa sen myös Savonlinnan Oopperajuhlilla, jossa puitteet ovat jo itsessään osa oopperaa. Minun ensimmäinen Taikahuiluni on ollut Salzburgin Marionettentheaterissa aidossa 1700-luvun ympäristössä, jossa en valitettavasti päässyt juoneen kiinni enkä ymmärtänyt nauttia esityksestä lainkaan. Amadeus-elokuvankin näin vasta paljon myöhemmin.

Kuopukselle tämä oli ensimmäinen ooppera muttei toivottavasti jää viimeiseksi. Sen verran hän ja Kolmonen haukottelivat esityksen aikana, että pahoin pelkään niin saattavan käydä. Toisaalta oli hienoa, kuinka hiiren hiljaista oli katsomossa siitä huolimatta, että joukossa oli hyvin paljon pieniä lapsia. Taaksemme ei tällä kertaa sattunut isoäitiä, joka koko esityksen ajan rapisuttelee konvehtipapereita auki ja tunkee suklaata pieniin maiskuttaviin suihin.


Kuinkahan monta muuta äitiä on nähty oopperassa tai teatterissa yksin neljän lapsen kanssa. Minut aika monta kertaa. Erityisesti kuitenkin äiti ja tytär.

 

Kansallisoopperan lämpiössä on esillä ympärileikkauskuvistaan tunnetun Meeri Koutaniemen vaikuttava valokuvanäyttely äideistä ja tyttäristä. Kun vuosi sitten kuvattavia äitejä ja tyttäriä etsittiin, harkitsin hakemista. Asuimme kuitenkin tuolloin Pekingissä eikä liiennyt aikaa pohtia asiaa. Kuvattujen äitien ja tyttärien suhteita on monenlaisia ja varmasti jokaista katsojaa liikuttavaa. Minulle vaikuttavin kuvattu pari ei ollutkaan omasta äitinäkökulmastani, kuten olisin odottanut, vaan tyttärenä. Anna-Leena ja Essi, joilla äidin vanhuudensairaus vie heitä väistämättä eroon toisistaan, sai minut muistelemaan omaa äitiäni, joka kuoli viime kesänä, vähän ennen paluumuuttoamme Suomeen ja vähän ennen omaa syntymäpäiväänsä. Jo tullessamme Oopperataloon olin portaita kulkiessani ja lapsiani vanhuksien väistämisestä varottaessani olin muistellut omaa äitiäni, joka viimeisellä yhteisellä oopperakäynnillämme oli pelännyt kauheasti portaita ja niissä tönityksi tulemista. Parkinsonin tauti vei häneltä tasapainokyvyn ja oopperatalon portaat ja tönivä väkijoukko saivat hänet kauhun partaalle. Tätä kun muistelin ja hetken perästä näin kuvan toisesta äidistä ja tyttärestä, melkein meidän ikäisistämme, minua alkoi itkettää.

Paluumatkalla bussissa luin isäni viestin ja tajusin unohtaneeni vanhempieni 50-vuotispäivän. Tänään heillä olisi ollut kultahääpäivä, ja isäni vietti sitä yksinään. Sovimme että syömme kakkua ensi vuonna, siis uudenvuodenpäivänä.


 
 


Anoppilan joulua

 


 


 

 
 

 
  
 

 

 
 
 
 

 

 
 
 

 
 
 


 





 
 
 
 
 

Joulu sen kuin jatkuu – tällä kertaa anoppilassa. Lisää jouluruokia, mummon pöytä notkuen ylenpalttisista leivonnaisista, pieni kinkunsulattelukävely kaupungille katsastamaan jääveistoksia.

Nostalgista joulutunnelmaa luovat mummon lumoavat koristeet ja vanhat astiat, oman äitini nuoruusaikainen leninki, joka on täydellinen jouluasu, sekä aikoinaan Singaporesta mukaamme lähtenyt ikiklassikko, jokajouluinen pelimme Cluedo, jonka lomakkeet ovat jo loppuneet eikä uusia kaupasta saa. Jokaisen pelaajan on itse kirjoitettava ylös lista aseista, murhaajista ja murhahuoneista. Englanniksi totta kai! 





 

torstai 28. joulukuuta 2017

Mistä on minun jouluni tehty?


 
 

 
 
 
 
 


 

 

 
 
 

 

 

 

 
 






Kaloista ja laatikoista, kinkusta ja sinapista.

Lasten askartelemista koristeista, aattona kuuseen huiskituista.

Tontuista ja enkeleistä, lyhdyistä ja palavista kynttilöistä,

värikkäästä lippunauhasta, vastikään kartanosta löydetystä.

Dekkareista ja lautapeleistä, tummanpunaisesta glögistä ja suklaasta suun täydeltä.

Perheestä ja läheisistä, ajasta yhteisestä.

Näistä on minun jouluni tehty.

 

Tässä vaiheessa joulua, kun joulustressi on takanapäin, on taas helpottunut ja onnellinen olo joulusta. Miehen käsialaa ovat laatikot, hän leipoo saaristolaisleivän, paistaa ylikypsän kinkun ja sekoittaa sitruunaiset silakat. Minulle jää kalojen graavaus ja rosollin pilkkominen. Rosollin teen aina huolella ja maistellen, sopiva etikkaisuus on tärkeää. Graavikalassa on aina mausteena rosepippuria ja tilliä, sokeria hippunen ja karkeaa merisuolaa sen verran, että hyvältä näyttää.

Kuinka paljon joulupöytämme onkaan muuttunut lapsuudestamme. Siinä missä lapsuuteni pöydässä oli merestä vain äidin tekemä lasimestarinsilli ja kaupan savukala, meidän pöytämme notkuu kylmistä alkupaloista: kolmen sortin mädeistä, silleistä ja silakoista, graavatusta lohesta ja siiasta.

Savukalaakin kuuluisi pieni pala pöytään, mutta sille kävi köpelösti. Ainoastaan jouluna ostamme kalan valmiiksi savustettuna (kesäisin kuluu itse savustettua useamman kerran viikossa), mutta aattona ostamaamme palaa ei löytynyt mistään. Viimein muistimme kalatiskin edessä tapahtuneen ostoskärryselkkauksen ja päättelimme kalan päätyneen väärään kärryyn. Kuka sitten söikään meidän valitseman ja itse maksamansa savusiian, niin toivottavasti maistui hyvältä. Runsaan kalapöytämme ääressä emme onneksi jääneet kaipaamaan sitä. Tai korkeintaan kuopus vähäsen.

Kun esikoinen oli pieni, askartelin hänen kanssaan tonttuja ja pipareita kuuseen, mutta kuopus ei ole koskaan semmoista onnea kokenut, että olisi saanut puuhastella äidin kanssa. Koristeita on kuitenkin neljän lapsen jäljiltä kertynyt kouluista ja päiväkodeista. Osa jo hajonneita, mutta kaikki silti niin rakkaita.

 

Nyt kun kaikki kiire ja työ on takanapäin, on ihanaa vain nauttia kättemme jäljistä. Viiden päivän joulusyöpöttelyiden jälkeen kiloja on kertynyt, liikkeelle kun emme pelipöydän äärestä pääse. Trivial Pursuit, Cluedo ja joulupukin kontista löytyneet Aikamatka ja Perfect Alibi pitävät meidät liimattuina pöydän ääreen. Joulu on koko perheen yhteistä peliaikaa.
 
Mistä on sinun joulusi tehty?