lauantai 17. lokakuuta 2020

Muistelumatka Saksaan osa 2 (opiskelijaelämää Saksassa)

 




Tämä viehättävä keskiaikainen kaupunki on ollut tyttäremme uusi kotikaupunki viimeisen vuoden ajan. Mitään helppoa hänellä ei ole ollut, helpompi olisi ollut ottaa vastaan opiskelupaikka suomalaisesta yliopistosta. Tai jostain muusta saksalaisesta.

Vaikka hänellä oli oikeus saada opiskelupaikka suoraan, oli se silti kiven takana. Tai oikeammin sanottuna KELAn takana. Opiskelupaikan myöntämiseksi vaati yliopisto häneltä todistusta voimassaolevasta sairasvakuutuksesta mutta KELA ei suostunut toimittamaan paperia ennen kuin saa yliopistosta todistuksen opiskelupaikasta. Tilanne oli aivan patti, kun kumpikin taho väänsi kättä todistuksesta. Ja me olivat aivan ihmeissämme, kyse oli kuitenkin kahdesta maasta EU:n sisällä ja todella arvostetusta saksalaisesta yliopistosta.

Lopulta tytär sai selvitettyä oikeutensa opiskelupaikkaan KELA:lle, joka toimitti vaaditun todistuksen ja yliopisto myönsi opiskelupaikan.





Vaikeudet KELAn kanssa eivät päättyneet tähän. Seuraava ongelma oli todistaa Kelaan lukukauden pituus, koska saksalaisen yliopiston nettisivuilla oli vain luentokauden alkamis- ja päättymispäivä. Se ei kuitenkaan kerro koko totuutta lukukauden pituudesta, koska luennoitsijat järjestävät tenttinsä itse parhaaksi katsomanaan aikana, mikä saattaa olla viimeisellä tunnilla tai joskus sen jälkeen. Lisäksi ainakin tyttäremme opintoihin liittyy useita seminaaritöitä, jotka tehdään ja palautetaan lukukausien välisenä aikana. Tässä vaiheessa tytär ei vielä itsekään tiennyt, kuinka monta niitä olisi ensimmäisen lukukauden jälkeen ja kuinka kauan niiden tekemiseen menisi aikaa? Selvitystä varten hän joutui soittelemaan useita kertoja yliopistonsa infoon, jossa kieltäydyttiin antamasta paperilla mitään aikaa tai selvitystä. Ilman sellaista Kela puolestaan ei suostunut maksamaan opintotukea kuin luentoajasta. Jälkeenpäin olemme huomanneet, että seminaaritöiden tekemiseen on kulunut kuukaudesta puoleentoista luentojen ulkopuolista aikaa. 

Opintotuen lisäksi tytär joutui taistelemaan terveydentilaansa liittyvän asian kanssa, jonka maksu oli mennyt katkolle, kun hän oli lähtenyt kesätöihin Saksaan kahdeksi kuukaudeksi ja menettänyt tuolloin Kelan tuen. Hänen palattuaan syksyllä Suomeen unohdimme, että sosiaaliturva ei palaudu automaattisesti muuttaessa Suomeen, vaan sitä pitää hakea. Tästä syystä jouduimme kustantamaan lapsemme hoidon vielä pitkään tämän jälkeen. Saimme kyllä rahat takaisin, mutta aikamoisen hakuprosessin ja selvitysten jälkeen. Ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin mietimme, kuinka vaikeaa voi olla asioiminen Kelan kanssa - vieläpä omalla äidinkielellään! Jos kohtalaisilla älynlahjoilla varustetuille, nuorehkoille ja hyväkuuloisille tämä on näin vaikeaa pysytellä kärryillä omista oikeuksistaan, kuinka vaikeaa se onkaan maahanmuuttajille, vanhuksille ja sairaille. Tai vaikkapa masentuneille ja lamaantuneille.





Tyttären vaikeudet jatkuivat Saksassa. Itse asiassa hän kohtasi samat vaikeudet kuin minä 30 vuotta sitten muuttaessani Saksaan. Saksassa on paljon pieniä opiskelukaupunkeja, joissa on valtava yliopisto. Tällaisessa kaupungissa asunnon löytäminen on valtava haaste. Muistan, kuinka itse aikoinani etsin niin epätoivoisesti huoneitta, että olin valmis muuttaman vanhan mummon olohuoneeseen (jonne olin vasta toisella sijalla hakijana). Kiersin jokaisen vapaana olevan mahdollisuuden, myös yksiöitä, joista saksalaiseen tapaan puuttuivat keittiökalusteet, vaikka tajusin, ettei minulla olisi sellaiseen mitään mahdollisuutta. Yliopiston asunnonvälityksessä kävin itkemässä epätoivoista tilannettani ja sain parin viikon järkkykalliin vuokrakämpän, joka auttoi minua selviämään hieman eteenpäin, kunnes yliopiston ilmoitustaululta löysin ilmoituksen huoneesta, jota vuokrasi epämääräinen tyyppi, en yhtään ihmettelisi , jos hän olisi tänä päivänä paljastunut pedo-ksi. Hänen alivuokralaishuoneessaan asuin puoli vuotta, kunnes pakkasin tavarani ja palasin Suomeen. Onneksi en ollut siellä yksin ja sain sieltä mitä parhaan ystävän, jonka kanssa pidän edelleen yhtä. 

Olisin kuvitellut, että 30 vuodessa opiskelijoiden asuntotilanne Saksassa olisi helpottunut, mutta kaikkea muuta. Harva asuu julkisissa opiskelija-asunnoissa, sillä niitä ei riitä kuin pienelle määrälle opiskelijoita. Suurin osa asuu yksityisissä Wohnheimeissa, opiskelijoiden itse vuokraamissa kimppakämpissä, joissa jokaisella on oma huone ja yhteiset keittiö- ja kylppäritilat. Vuokraajat etsivät siis itse kämppiksensä. Tänä päivänä se ei tapahdu enää yliopiston seinäilmoitustaulujen avulla vaan nettipalstoilla. Haku on verrattavissa työnhakuun. Ensin hakija kirjoittaa hakuviestin, jossa esittelee itsensä ja kiinnostuksenkohteensa. Tämän jälkeen hän saattaa saada kutsun vierailulle katsomaan huonetta. Paikalla ovat kämppikset, joihin on tehtävä vaikutus. Vierailu kestää noin tunnin ja vastaa lähes työhaastattelua. Arvata saattaa, ettei ujo ja hiljainen ulkomaalaistyttö ole ensimmäisellä sijalla valittavien joukossa. 




Ensin tyttärellä vaikutti olevan tuuria. Ensimmäisen 3 kk kämpän hän sai ollessaan vielä Suomessa, Skypehaastattelun avulla. Tällöin hän pääsi toiselle sijalle, ja koska ensimmäiseksi tullut vaihtoi yliopistoa eikä ottanut huonetta vastaan, tyttäremme sai sen. Se kämppä oli hänellä uuteenvuoteen saakka, jolloin huoneen haltija palasi opiskelemaan kaupunkiin. Tytär aloitti siis uuden kämpän hakemisen saman tien aloitettuaan opintonsa. Kun kävin hänen luonaan joulukuussa, hän alkoi olla jo todella epätoivoinen, käytyään jo sitä ennen noin 30 haastattelussa. Lopulta - joko äidin läsnäolon avulla - tai joulun lähestyessä, hänellä oli jopa valinnanvaraa. Hän olisi saanut pienestä kylästä järkyttävän kalliin mutta vakituisen vuokrahuoneen, jonka päädyimme hylkäämään. Syistä tähän kerroin jo kuukausia sitten postauksessani täällä

Sen sijaan hän löysi taas kolmeksi kuukaudeksi ihanan pikku huoneen läheltä vanhankaupungin keskustaa ja vielä kohtuuhintaan. Aivan keskiaikaiseen taloon hän ei päässyt, mutta ihan muurin viereen satavuotiaaseen taloon. Loppiaisen jälkeen hän palasi Saksaan ja kuljetti tavaransa muutamassa matkalaukussa uuteen paikkaan. Saman tien hän aloitti taas asunnonhaun.

Kevään aikana hän tuli tutuksi vuokratalon iäkkään omistajarouvan kanssa, joka olikin jossain vaiheessa harmitellut sitä, että tyttäremme joutuisi pian muuttamaan pois, rouva kun oli niin mieltynyt tähän hiljaiseen ja ystävälliseen suomalaistyttöön. Tytär jatkoi asunnon etsimistä ja kerran taas pääsi jo kärkisijoille, kahden parhaan hakijan joukkoon. Tuolloinkin hän jäi kakkoseksi.

Yhden kerran hänelle tarjottiin asuntoa. Se olisi ollut tunkkaisessa kellarissa. Huone olisi ollut vielä jotenkuten siedettävä, mutta keittiö oli kuulemma niin likainen, ettei siellä olisi voinut edes laittaa ruokaa. Silti vuokrakin oli hyvin kallis. Muut asukkaat olivat aasialaisia, mikä kertoo heidän ahdingostaan vuokramarkkinoilla. Jos suomalaistytön asema asunnonhakijana on noin vaikea, kuinka vaikea heidän onkaan. 


  



Talvikauden luentokausi oli jo päättynyt ja tytär olisi halunnut tulla Suomeen, mutta asunto puuttui yhä. Maaliskuun lopussa päättyisi vuokrasopimus. Hän teki seminaaritöitään ja etsi kuumeisesti uutta asuntoa. Sitten tuli korona Eurooppaan ja opiskelukaupungissakin oli ensimmäiset tapaukset. Näihin aikoihin tytär sai vinkin, että hänellä voisi olla mahdollisuus huoneeseen katolisessa asuntolassa. Kun selvisi, että velvoitteet asuntolassa olivat vähäiset, hän haki huonetta ja sai sen, vuokra-aika tosin alkaisi vasta toukokuulla eli vielä kerran pitäisi muuttaa välissä ja kuukausi oleskella jossain muualla. Lyhytaikainen kämppä löytyi kuitenkin helposti.

Sitten tuli korona ja muutti suunnitelmat. Kaikkien ihmisten osalta. Tytär lähti kiireesti Suomeen määrittelemättömäksi ajaksi ja sopi vanhankaupungin huoneeseen palaavan vuokralaisen kanssa, että hän saa jättää tavaransa sinne kunnes palaa joskus. 




Kesälukukausi alkoi etänä. Kuukauden parin päästä hän sai viestin edelliseltä kämppikseltään, että vanhankaupungin vuokralaisen suunnitelmat olivat muuttuneet ja että hän muuttaisi pois huoneesta elokuussa. Vanha rouva oli pyytänyt ottamaat yhteyttä siihen "mukavaan suomalaistyttöön", että huone vapautuisi ja hän voisi jäädä siihen. Tyttärellä oli kuitenkin jo voimassaoleva vuokrasopimus katoliseen asuntolaan ja muutaman viikon hän pohti ja hermoili, kumman huoneen hän valitsisi. Jos hän jäisi vanhaan, hän saattaisi joutua maksamaan kahdesta huoneesta muutaman kuukauden ajan. Toisaalta hän tykkäsi vanhasta kovasti ja ajatus muutosta ja matkalaukkujen raahaamisesta busseilla rasitti. Samanaikaisesti kuitenkin joku tyttären ystävä tarvitsi asuntoa ja loppujen lopuksi asia järjestyi mitä parhaiten. Kesällä tytär palasi Saksaan ja asettui pysyväksi vuokralaiseksi siihen huoneeseen, jota hän kävi katsomassa joulukuussa äidin odotellessa viereisillä joulumarkkinoilla.

Ja jotta elämä ei olisi turhan tasapainoista, haaveilee hän nyt opiskelijavaihdosta jossain toisessa maassa... Keneen tytär on tullutkaan...  =D







tiistai 13. lokakuuta 2020

Rauhallista syyslomailua ja kokemuksia ja vinkkejä Emmystä





Terveisiä taas elävienkirjoista. Siltä vähän tuntuu, kun viime viikon tutkailin vain sängynpohjaa. Eikä se siis ollut edes koronaa, vain tavallinen syysflunssa. Heti kyllä muistutti taas, kuinka tärkeä hyvä terveys on. Kyllä veti mielen matalaksi, kun tuntui siltä, ettei tämä kurjuus lopu ikinä. Väliin jäi myös kivoja juttuja kuten yhteinen illanvietto muutaman työkaverin kesken. Ties koska sellaiseenkaan pääsee seuraavan kerran, viimeksi eilen sain viestin, että perinteiset kummipojan synttärijuhlat on peruttu. Puhumattakaan omasta suuresta päivästäni, kyllä tämä siis matalaksi vetää mielen. Varmaan en ole ainoa, joka kokee näin. Voi toki olla, että joku on myös tyytyväinen. Sellainen, jolle osallistuminen sosiaalisiin tilanteisiin on tuskaa mutta joka kokee sen velvollisuudekseen. Ehkä joku on onnellinen siitä, että nyt voi hyvällä syyllä kieltäytyä.  





Olen lähes tulkoon parantunut ja mietin, että syyslomaakin on vielä jäljellä. Nyt kannattaa ottaa ilo irti aurinkoisista syyspäivistä ja vapaudesta. Järjestelen kotia, vien lastenvaatteita kirppikselle, käyn kaupungilla kahvilla. 

Aloitin eilen varovaisesti ja tein perheen kanssa kävelylenkin. Lomapäivä huipentui kahvilaan, kupillinen lattea ja kakkupala kruunaa aina päivän!   



Tämän on oikeastaan tarkoitus olla second hand -postaus. Joka maanantai ja torstai selaan läpi Emmyn viimeisimmät naisten uutuudet. En kaikkia noin tuhatta uutuutta, vaan valitsen selausperusteeksi "kalleimmasta alkaen" ja selaan noin kymmenen sivun verran. Tänään siellä voisi tehdä aivan superihania ja muodikkaita löytöjä. Vinkkinä vaan, että uutuudet pursuavat tänään syksyisiä kukkia (leningeissä, paidoissa, hameissa) sekä nilkkureita ja ylipolvensaappaita

Itsekin olen lähettänyt Emmyyn aika paljon syystavaraa myyntiin. Talvisemmat jutut ovat vielä kuvausjonossa ja pääsevät myyntiin vasta lokakuun lopussa, mutta täältä löytyvät kaikki syysjutut. Enimmäkseen lapsille ja nuorille, mutta myös naisille (kuten unelmaihana upouusi Ted Baker -kukkahame).

Olen tehnyt parin viime vuoden aikana paljon kauppoja Emmyn kanssa. Ostajana olen yleensä ollut tyytyväinen, sillä olen tehnyt paljon huippulöytöjä: useita kesähameita, Lovia-laukku (josta tosin maksoin varmaan enemmän kuin uutena, mutta se on minulla tosi kovassa käytössä), Minna Parikka -nilkkurit ja Anne Fontaine -silkkipaita

Välillä olen ostajana pettynyt ostoksiini, esimerkiksi joskus tuotteissa on todella vahva hajuveden tai pesuaineen haju ja kun itse en käytä mitään hajusteita, on se minulle liikaa. Joskus olen vastaanottanut vaatteen, joka selvästi on pesty piloille, esim. villa liian kuumassa tai lingoten. Ostajana voin kuitenkin palauttaa tuotteet 14 vrk sisällä ja maksan korkeintaan 4,90 € postikuluja. Tosin kun olen tarkistanut saamiani rahanpalautuksia, olen huomannut palautussumman heittävän säännöllisesti esimerkiksi kymmenellä eurolla. Ostajana olen kuitenkin enimmäkseen ollut hyvin tyytyväinen ostoksiini.







Myyjänä olen välillä pettynyt sekä hinnoitteluun että kuntoarviointiin. Esimerkiksi tällä hetkellä myyntituotteisiini kuuluu lapsen Burberry-takki, joka on lähes käyttämätön, sekä Burberry-pyjama, jota ei ole käytetty kertaakaan ja joka on ostettu kalliilla uutena helsinkiläisestä pikkuputiikista. Silti molemmat tuotteet on arvioitu "käyttökuntoisiksi". Toisinaan olen ärsyyntynyt huomatessani, että tuotteen hinnoittelija on arvioinut täysin alakanttiin (tai yläkanttiin, kuten ostamani laukku). Vastikään Sophie Schnoor -merkkinen nahkahameeni oli myyty 20 eurolla (josta myyjänä saan 7 €)! Kyllä kaihertaa, sillä itse olin maksanut hameesta 220 € ja käyttänyt sitä vain pari kertaa... Silti samanaikaisesti Emmyn myyntiin oli tullut toinenkin nahkahame, Cut&Pret-merkkinen, hintaan 89,90 € eli lähes samaan hintaan kuin kaupassa uutena.   

Viimeisin harmitukseni on, että edellisestä lähetyksestäni on hylätty useita tuotteita, myös kerran tai pari käytetty Kenzon villaleninki, joka olisi nyt mitä muodikkain. Siinä oli kuulemma ollut pieni reikä. Niin pieni, etten edes itse ollut sitä huomannut tarkistaessani vaatetta. Harmittaa niin vietävästi, minne tämäkin 160 € leninki on päätynyt, oletettavasti poltettavaksi. Kyselyviesteihini en saanut mitään vastausta ja tänään soitin sinne. Sovimme, että jatkossa hylätyt tuotteet palautetaan minulle, vaikka kyllä sekin sitten harmittaa, kun saan palautuksena yhden trikoopaidan ja maksan siitä 13 € käsittelykustannuksia. Niinkin minulle on sattunut!

Myyjänä en siis ole kovin tyytyväinen, mutten toki tyytymätönkään. Paremman puutteessa Emmy on tällä hetkellä paras, etenkin naisten merkkivaatteiden myynnissä. Kun oma aika on kortilla ja tavarasta on päästävä eroon, muttei halua ilmaiseksikaan antaa, on Emmy mielestäni luotettavin. Sitten kun minulla joskus on enemmän aikaa, haluaisin kokeilla myyntiä Relovessa. Mutta sitä ylimääräistä aikaa tai parempaa myyntikanavaa odotellessani...

Kuvien vaatteeni eivät muuten ole tällä kertaa Emmy-löytöjä, vaan enimmäkseen vanhoja luottovaatteitani vuosien takaa. Luotettava Repeatin pashmina-kashmirhuivini on palvellut minua kesät talvet jo parinkymmenen vuoden ajan ja violetti Lili Gaufrette -neuletakki päätyi kauan sitten tyttären kaapista omaani. Massimon nahkatakkini kaivan esiin aina syksyisin ja näitä samoja Formarinan farkkuja minulla on kolmet, molemmat ovat varmasti tulleet tutuiksi jo kymmenissä postauksissani. Vain söpöt lenkkarit ovat uutta. 





sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Muistelumatka Saksaan osa 1









Syysloma on minulle perinteisesti kaupunkiloma. Muut lomat vietän yleensä kotoillen tai maalaismaisemissa, mutta erityisesti syyslomalla haluan kuljeskella kaupungilla, vierailla museoissa, istuskella kahviloissa ja syödä ravintoloissa. Joskus olemme viettäneet myös syyslomaa ulkoimailla, kuten Tallinnassa pari vuotta sitten tai tyttären luona Saksassa viime vuonna. Valitettavan usein syysloma on minulle myös flunssaloma, kuten nytkin. Ei koronaa vain tavallista sitkeää flunssaa, joka pitää minun kotilevossa. 

Koska nautinnollinen kaupungilla lampsiminen on nyt evätty minulta, päätin tehdä muistelumatkan viime syksyyn. Lomamatkalle kaupunkiin, johon aikuistunut tyttäremme muutti vuosi sitten opiskelemaan. Nämä kuvat ovat vuoden takaa, jolloin visiteerasimme tuossa kaupungissa koko perhe syyslomalla. Emme tosin ujuttautuneet hänen pieneen soluhuoneeseensa, vaan vuokrasimme viikoksi Airbnb-kämpän.






Lähdin reissuun kolmen pojan kanssa. Lähtöpäivänämme tein jälleen kerran päätöksen, etten IKINÄ enää tekisi yhtäkään tällaista perhereissua. Äitien tehtävä kun on pakata paitsi omat myös lasten tavarat ja huolehtia, että kaikki tulee mukaan. Lisäjännitystä matkaamme aiheutti, että päätepisteen lentokentällä meillä olisi kiire bussiin, muttei ollut tietoa pysäkistä tai mistä liput ostetaan. Mieheni pyysi Kakkostamme selvittämään asian kotona hyvien nettiyhteyksien parissa, "kun kerran se puhelin on muutenkin liimautunut käteesi...".

Kun sitten lähtiessämme kotoa alkoi olla jo kiire kentälle ja itse vielä juoksin etsimässä viimeisiä tavaroita miehen hakiessa jo autoa, pyysin poikia huolehtimaan olohuoneesta kaikki matkalaukut mukaan. Aikomuksemme oli viedä tyttärellemme kaksi matkalaukullista tavaraa, joten matkatavaroita oli aika paljon.






Lentokentällä yllätys oli aikamoinen, kun huomasimme yhden matkalaukuista puuttuvan. Mies kääntyi ajamaan takaisin siltä istumalta ja minä lähdin poikien kanssa hoitamaan lähtöselvitystä. Siinä vaiheessa olin väsymyksestä ja stressistä niin puhki ja itkuinen, että hyvä että tajusin, mihin kuljin. Hissiin mennessämme en enää tiennyt, missä päin lentokenttää edes olimme ja mihin suuntaan lähteä. Silloin pojat tajusivat tilanteen vakavuuden ja ottivat ohjat käsiinsä. Ennen kuin laukut oli saatu lähetettyä ruumaan oli mieskin paikalla puuttuvan laukun kanssa.

Lentokoneeseen ennätimme ajoissa ja siellä Kakkonen ryhtyi viimein selvittämään bussia kentältä päätepisteeseemme. "Äiti, tämä kenttä on tosi surkea..." "Mistähän mahtaa johtua, että pyysimme sinua hoitamaan asian kotona...?"

Koko lennon istuin tuolissani silmät suljettuina. Olin liian väsynyt lukemaan, liian stressaantunut nukkumaan. 







Perille päästyämme Kakkosella oli käsitys bussin lähtöpaikasta ja loppujen lopuksi saimme odotella puolisen tuntia bussin lähtöä lämpimässä illassa. Yliopistojen lukuvuoden alku näkyi kentällä, emme todellakaan olleet ainoat matkustajat jättimäisen matkalaukkuvuoren kanssa ahtautumassa paikallisbussiin, jossa oli vain pieni matkalaukkuteline. Sulloimme laukut vuoreksi takapenkille ja ahtauduimme itse niiden sekaan. Bussimatkamme pimeässä illassa saksalaiskylien läpi oli jännittävä.

Bussimme ajoi tyttäremme kodin ohi. Olimme saaneet tarkat ohjeet, joten tunnistimme talon. Me kuitenkin jatkoimme keskustaan linja-autoasemalle, jossa jäimme pois. Matkalaukkukolonnamme rymisteli pitkin hiljaisia katuja kaupungin sivukujille. Siellä valtavan marketin vieressä oli piskuinen vanha kerrostalo, vastaava kuin talossa jossa asuin aikoinaan itse opiskellessani Saksassa. Sata vuotta vanhassa talossa oli yksi kostea ja homeenhajuinen rappukäytävä, jonka alimmassa kerroksessa oli Airbnb-kämppämme. Asunto oli siisti ja melko hiljattain remontoitu, mutta tukkainen kellarintuoksu tuntui sielläkin. Hyvä asunto viivähtää viikon, mutta ei pidempään. Omistajan mukaan talon ylemmissä kerroksissa asui opiskelijoita ja kuullessaan tyttäremme asuntopulasta, hän pyysi ottamaan yhteyttä. Tytärtämme kehotin jatkamaan etsimistä vielä.  
  
Lauantai-iltana marketti oli auki aina kello 22 asti ja ryntäsimme Kolmosen kanssa ruokaostoksille. Olimme varanneet Suomesta mukaamme pastaa ja pestoa myöhäiseksi päivälliseksi, mutta riemuitsimme, koska saimme herkkuja pöytään lauantai-illan kunniaksi. Riemumme oli erityisen suuri löytäessämme saksalaiset jouluherkut, joita kauppa pullisteli jo. Etenkin Marzipankartoffeln, marsipaanista muotoillut perunat, jotka olivat suuri herkkuni jo 90-luvun alussa opiskellessani Saksassa. Lastasimme kyytiimme niitä useamman ison rasiallisen ja popsimme ne kaikki pois sen viikon aikana. Toimme niitä toisen lastillisen mukanamme Suomeen... Viime jouluna en tainnut syödä yhtäkään joulusuklaata, vain joulumarsipaaneja! Nytkin vesi tulee kielelle, kun kaihoisana muistelen tuoreita, pehmeitä, aavistuksen Amaretto-liköörille maistuvia marsipaaniperunoita.

 




Tulopäivinämme lokakuun puolivälissä oli kaupungin yllä harvinainen helleaalto: 25 astetta lämmintä. Toki se oli sellaista syksyisen lämmintä, auringossa paahtui ja varjossa palelsi. Etenkin aamut ja illat olivat viileitä. Loppuviikko oli sitten sateista ja selvästi viileämpää - normaali suomalainen nahkatakkikeli. 







Koko kaupunki oli liikkeellä lämpimistä päivistä nauttimaan, joten oli suorastaan toivotonta yrittää saada istumapaikkaa kahvilan tai jäätelöpaikan terassilta. Sisätiloissa sen sijaan oli väljää. Sunnuntaiaamuna tapasimme esikoisemme keskustassa konditoriassa, jossa söimme saksalaisen aamupalan - mahtavine tuoreine sämpylöineen.

Iltapäivisin jonotimme jäätelökahviloiden terasseille saadaksemme valtavan annoksen gelatoa, italialaista jäätelöä. 

Iltaisin söimme ravintoloissa paikallisia herkkuja. Kieltenopeäiti nautti, kuinka saksaa opiskelevat pojat vähitellen rohkenivat tekemään tilauksiaan saksaksi ja kommunikoimaan tarjoilijoiden kanssa.







Päivisin teimme kävelyitä luonnossa, veneretken sikäläisellä gondolilla joella, ihastelimme keskiaikaista vanhaakaupunkia, nautimme rauhallisista päivistä. Pojille se ehkä kävi vähän tylsäksikin, mutta iltaisin olimme kämpillä ja silloin he saivat roikkua netissä mielin määrin (heidän määritelmänsä lomasta). 







Mieheni tuli muutaman päivän päästä perässä, sillä hänellä osui reissumme yhteyteen työmatka. Sinä iltana jolloin odotimme isää myöhään saapuvaksi, museoiden sulkeuduttua teimme pitkän lenkin linnan takana sijaitsevalle vuorelle ja ihmettelimme valtavia taloja. Osa kuuluu varmaan varakkaille yksityisille, osa vanhoille opiskelijajärjestöille. Vanhassa yliopistokaupungissa on vielä kuulemma yksinomaan miesopiskelijoille tarkoitettuja järjestöjä, Burschenschafteja.

Miehen saavuttua teimme myös retkiä vuokra-autolla. Niistä lisää myöhemmin. Tämä muistelu- ja maistelumatka vaatii enemmän kuin yhden postauksen :)



Nämä kuvat ovat siis vuoden takaiselta lomamatkaltamme.

Minne sinä muistelumatkailet nyt vai matkailetko oikeasti?