maanantai 16. syyskuuta 2019

1600-luvun idylli Slussenilla






Viimeinen etappimme oli Tukholma, jonne saavuimme bussilla Roslagenista illalla. Yövyimme Tukholmassa kaksi yötä Södermalmilla  hotellissa talossa, joka on rakennettu vuonna 1647. Siitä juontaa juurensa hotellin nimi: Anno 1647.

Hotelli sijaitsee aivan Slussenin vieressä, metroasema on viereisellä kadulla. Vaikka Slussen on nyt myllätty aivan perin pohjin, remonttimelu ei kuitenkaan kuulunut huoneeseemme mitenkään. Vanhakaupunki on aivan vieressä, sillan toisella puolen. Syy siihen, miksi kuitenkin yövyimme Södermalmin puolella, oli tyttären junayhteydessä. Junat Keski-Eurooppaan lähtevät tällä hetkellä Södra Stationilta, joka sijaitsee Södermalmilla. Etsin hotellia pitkään, sillä matkan asemalle piti olla lyhyt, olisi paluujunan lähtö sitten myöhään illalla tai hyvin varhain aamulla. Anno 1647 vaikutti kaikin puolin ideaalilta: lyhyt matka asemalle ja vanha, vanha rakennus. Sitä oikeaa Tukholman vanhankaupungin tunnelmaa, sellaista mitä ei Suomesta valitettavasti löydy :(







Nämä kuvat kertovat lyhyesti ensimmäisestä illastamme. Me vain kävelimme ja kävelimme helteisen päivän jälkeisessä lämpimässä kesäillassa. Etsimme ravintolaa, jossa olisi viihtyisä terassi ja minulle hyvää ruotsalaista ruokaa, lapselleni puolestaan aasialaistyyppistä kalaa ja kasviksia. Ravintolan löytäminen ei ollut helppoa, sillä uskomattoman monella terassilla pauhasi musiikki niin kovaa, että korvamme menivät lukkoon eikä juttelemisesta tullut mitään. Viimein pääkadun Götgatanin varrelta löytyi viihtyisä patio, jonka tarjonnan kelpuutimme molemmat.











Slussenin sillan yli vanhaankaupunkiin suuntautuneen kävelylenkin jälkeen palasimme hotellille mukanamme kassillinen ICAsta haettuja Ruotsin herkkuja. Harmittelimme, että huoneemme oli takapihalle päin ja näkymä pelkkää remonttia eikä viihtyisälle kadulle. Hyvä puoli oli se, että pihanpuoli oli niin hiljainen, että saatoimme nukkua ikkuna auki koko yön eivätkä kaupungin äänet ja Slussenin remontti häirinneet meitä mitenkään.





perjantai 13. syyskuuta 2019

Kesäisiä pehmodekkareita, osa 4: ahdistava murha idyllisellä saarella

Viimeinen kesädekkarini, Christoffer Holstin Söta, röda sommardrömmar, on kauhea, suorastaan ahdistava.

Sen vuoksi tämä postaus tulee näin myöhään, kesän ollessa jo ohi. Tämän piti nimittäin ilmestyä jo pari kuukautta sitten, sillä tarina alkaa juhannuksesta ja silloin minäkin ryhdyin lukemaan tätä kirjaa. Aluksi ahmin sitä, teksti on nimittäin niin mukaansatempaavaa. Sitten aloin hyytyä, sen verran hyiseksi juoni muuttui. Välillä oli pakko turvautua kevyempiin kirjoihin: Sophie Kinsellan chick lit -komediaan ja Alan Bradleyn Flavia-dekkariin.

Lähtiessäni Ruotsiin meinasin jättää tämän Söta, röda sommardrömmar -kirjan kotiin, mutta mukaani se sitten lähti kuitenkin. Kunnes Roslagenissa se valvotti minua kaksi yötä ja lopulta minun oli aivan pakko haudata se matkalaukkuni pohjalle. Tuolloin jo aivan vakavissani harkitsin sujauttavani sen johonkin kirjavaihtarihyllyyn, mutten kuitenkaan tehnyt sitä. Uteliaisuus kuitenkin voitti: halusin tietää, kuinka kirja päättyy.


Matkalaukkuni pohjalta se siirtyi kirjahyllyyn odottamaan, kunnes tyttäreni palaisi turvallisesti takaisin kotiin. Tämänkin jälkeen meni vielä muutama viikko, ennen kuin uskalsin kaivaa kirjan esiin. Se tapahtui viikko sitten sunnuntaina, jolloin nautin pihalla kesän viimeisen päivän lämmöstä ja ahmin viimeiset sata sivua melkein yhdeltä istumalta.






Kirja ei sinänsä ole mitenkään karmiva, siinä ei kuvata mitään karmeita yksityiskohtia ruumiinosista. Se ei ole psykologinen trilleri, jossa pelattaisiin aikaa vastaan ja pelastettaisiin psykopaatin hautaamaa uhria maakuopasta. Sellaisia kirjoja en kerta kaikkiaan enää lue. (Mistä muuten johtuu, että tänä päivänä suurin osa kirjakauppojen valikoimista näyttää olevan juuri tuollaisia verta vuotavia kauhutarinoita sarjamurhaajista, niihin näyttävät hairahtuvan jopa "normaalitkin" dekkarikirjailijat.)

Söta, röda sommardrömmar -kirjaa lukiessani kauhu on enemmänkin minun omassa päässäni. Kirja kertoo 19-vuotiaista abiturienttitytöistä, Tukholman kermasta, jotka joutuvat murhaajan kohteeksi idyllisellä lomasaarellaan Tukholman saaristossa. Samanaikaisesti saarelle muuttaa nuori toimittaja Cilla parantelemaan rakkaushaavojaan ja viljelemään siirtolapuutarhaansa. Cilla ystävystyy naapurinsa kanssa, ihastuu tämän poliisipoikaan ja ryhtyy uteliaisuuttaan selvittämään, mitä tapahtui kymmenen vuotta sitten, jolloin neljä tyttöä oli vielä pieniä ja parhaita ystävyksiä. Kunnes juhannusaattona sattui jotain, jonka seurauksena yksi heistä menetti henkensä ja ystävyys päättyi. Mutta mitä silloin tapahtui ja kuka kantaa siitä heille kaunaa?

19-vuotiaat abiturienttitytöt elämineen ja tuntemisineen ovat koskettaneet minua tänä kesänä vähän turhankin läheltä, onhan itsellänikin kotona viime kevään abiturientti, lapsiaikuinen, jonka elämä ja tulevaisuus on vasta aluillaan. Joka on silti todellakin vielä varsin lapsi, herkkä ja ymmärtämätön, mutta kuitenkin jo kokeilee omia siipiään. Koko kesän ajan omani seikkaili muilla mailla, kaukana omasta turvallisesta pesästään ja vanhempien huolenpidosta. Jatkuvasti hän oli vähällä myöhästyä viimeisestä bussista (kerran myöhästyikin), ei saanut avaintaan toimimaan kotiovensa lukkoon, jäi lukkojen taakse työpaikalle, puhelin ei toiminut vieraalla maalla ja hän soitteli ja viestaili meille enemmän tai vähemmän hädissään. Ja mitä me pystyimme tekemään toisesta maasta käsin kuin antamaan neuvoja ja tuntemaan olomme avuttomiksi.



Näissä olosuhteissa ei ihme, että ahdistuin tästä kirjasta niin, etten enää saanut nukuttua Roslagenin saaristossa satavuotiaassa täysihoitolassa.


"Hon lämnar skogen bakom sig, hoppar över några skrevor i berget som gårdagsnattens regn har förvandlat till små insjöar. Den gamla villan tornar upp sig framför henne i kvällsljuset. Herregud, det ser verkligen ut som ett spökhus.

Hon rundar huset så att hon har havsutsikten i ryggen, kliver upp på farstubron. Plockar fram den klirrande nyckelknippan, trycker in nyckeln i låset och...

Hennes andetag fastnar i halsen. Och dörren glider upp framför henne.
Har hon glömt att låsa?

Ja, hon måste ha glömt att låsa.
Men... varför skulle hon ha glömt det? Och varför just ikväll av alla kvällar - efter alls som hänt de senaste dagarna."


Kirjan paikoin aavemaista sävyä selittänee se, että kirjailija Christoffer Holst on aikaisemmin kirjoittanut kummitustarinoita nuorille. Tämän nuoren mieskirjailijan aiempaan tuotantoon kuuluu myös rakkausromaaneja ja dekkarissaan hän yhdistelee näitä molempia genrejään. Aavemaisista kohtauksistaan huolimatta Söta, röda sommardrömmar on enimmäkseen kepeää luettavaa: siinä ihastutaan ja podetaan sydänsuruja, ystävystytään, grillataan, juodaan viiniä, nautitaan ihanista kesäilloista ja tekstaillaan ystäville. 


"En fin sommarkväll är som ekad chardonnay. Mild, rund och med töner av söt frukt.

Det tänker jag på när jag lutar mig tillbaka i en av utemöblerna i min nya trädgård. Kvällsvärmen är skön och härlig och snälla vindar smeker mitt ansikte och hår."






Tukholman lentokentällä näin kirjan kaunokirjallisuuden hyllyssä ja mietin, että pitäisikö minun ehdottaa siirtoa dekkarien pariin. Dekkarikirjallisuuteen tottumaton lukijahan voi ahdistua oikeasti.
Toisaalta kirja kuvastaa erinomaisesti genreään, joka on hyvin yleinen ruotsinkielisissä dekkareissa ja vieras suomenkielisissä. Se on kirja, jossa rikos on vain sivuosassa ja rikosta selvittää harrastelija, jonka päivittäinen elämä iloineen ja suruineen on kirjan pääosassa. Kirja jonka kansikin kuvastaa enemmän idyllistä elämänmenoa kuin raakaa rikosta. Ajatelkaapa, kuinka monta suomenkielistä dekkaria olette nähneet, joiden kannessa on ruumiin ja murha-aseen sijaan värikkäitä kukkia ja lasi viiniä? Minä en muista yhtäkään!

Mieleeni ei myöskään muistu ainoatakaan suomalaista dekkaria, jonka rikosta EI selvitä poliisi vaan aivan tavallinen matti tai maija meikäläinen. Myönnettäköön tosin, että tunnen suomalaisdekkarit erittäin huonosti. Muutamia tunnettuja olen yrittänyt lukea: nuorena luin Matti Yrjänä Joensuun Harjunpäitä, myöhemmin pari kirjaa Ata Hautamäeltä. Virpi Hämeen-Anttilan ensimmäisen Björk-sarjan ensimmäisen osan olen lukenut. Kaikki enimmäkseen liian raakoja.

Leena Lehtolaista en tuntenut, ennen kuin vuosi sitten kuuntelin autolla ajaessani pari Maria Kallio ja Hilja Ilveskero -kirjaa, koska muita dekkareita on äänikirjoina niin vaikea löytää suomeksi. Ne olivat niin tylsiä, että meinasin nukahtaa. Vaihdoin ne Agatha Christieihin. 






Jos totta puhutaan, valitsen kirjan usein houkuttelevan kannen perusteella. Ja luettuani tämän kirjan loppuun totesin, ettei se ei niin kauhea ollutkaan. Kun viime viikolla huomasin jatko-osan Blå, blå höstvågor ilmestyneen vastikään, hain sen heti Akateemisesta. Onhan nyt syyskirjojen aika!

Oletko sinä dekkarien ystävä ja mikä on lempidekkarisi? Minkä dekkarin sinä luit viimeksi? 


tiistai 10. syyskuuta 2019

Kirjailijatreffeillä Roslagenin saaristossa




On erään kirjailijan syy, miksi menimme Roslagenin saaristoon. Tyttäreni on lukenut useita hänen kirjojaan ja halusi päästä näkemään kirjojen tapahtumapaikat. Eikä siinä kaikki. Hän oli myös selvittänyt, että kirjailija itse asuu saaristossa. Hänelle tyttäreni kirjoitti ja sopi tapaamisen. Ja niin siinä kävi, että eräänä aamuna huomasin istuvani tunnetun kirjailijan kanssa treffeillä kolmantena pyöränä. Minä joka en ole lukenut yhtäkään hänen kirjaansa enkä tiedä niistä yhtään mitään. No myönnettäköön, että tyttäreni on kyllä puhunut kirjoista tosi paljon ja yrittänyt selittää minulle niiden juonta ja analysoida niitä minulle. Aivan kuin olisin jaksanut kuunnella.



Taustalla siintää Ahvenanmaa




Loppujen lopuksi vietimme kokonaisen päivän tämän kirjailijan kanssa. Hän vei meitä kirjojensa tapahtumapaikoille ja mikroruokalounaalle kotiinsa. Tyttäreni keskusteli hänen kanssaan kirjoista ja yhdessä me kaikki analysoimme maailmaa. Kirjailija kertoi meille uskomattomia asioita elämästään ja kokemistaan seikkailuista. Aasia yhdisti meitä kaikkia, samoin kiinnostus historiaan. 

Jälkeenpäin minulle selvisi kirjailijan kirjoittaneen myös dekkareita. Nehän on minunkin luettava.

Kirjailijan kotoa lähdimme mukanamme valtava kassillinen hänen kirjoittamiaan kirjoja, jotka hän halusi lahjoittaa tyttärelleni - omistuskirjoituksella tietenkin.











Kiitokseksi kaikesta näkemästämme, kuulemastamme ja saamastamme, veimme me hänet illalla syömään ravintolaan. Ravintolan terassilla näimme kaksi ihmellistä luonnonilmiötä, u hämmästyttivät tämän vuosikymmeniä saaristossa asuneen kirjailijankin. Ensin aurinko teki laskiessaan mielettömän kuunsillan meren ylle. Kameralla en saanut sitä kunnolla ikuistettua. Sen jälkeen huomasimme, kuinka vedenpinta lähes poreili, niin täynnä se oli pinnassa pujahteleviä pikkukaloja. Uskomattoman päivän jälkeen palasimme vielä yöksi täyshoitolaamme. Seuraavana aamuna vuokrasimme vielä täysihoitolamme emännältä pyörät ja teimme kierroksen edellisenä päivänä vierailemissamme paikoissa, ennen kuin palasimme iltabussilla Tukholmaan.

Kun myöhemmin kerroin saksalaiselle ystävälleni, kenet olimme tavanneet ja missä, hän oli aivan kade. Hänkin rakastaa Ruotsia, sen luontoa ja kaiken kukkuraksi tämän kirjailijan kirjoja.







Yöni olivat aika unettomia vanhassa täysihoitolassa. Olin päässyt puoliväliin ja kaikkein kauheimpiin kohtiin Tukholman saaristosta kertovassa jännityskirjassani, jota olin lukenut ennen reissua ja koko alkumatkan ajan. Moneen kertaan olin meinannut lopettaa sen kesken, mutta vielä olin antanut kirjalle mahdollisuuden. Kunnes Roslagenissa kirjan maisemat, 100 vuotta vanha talo ja 19-vuotias tyttäreni seurassani nostivat vilkkaan mielikuvitukseni liian vauhdikkaaseen lentoon. Valvoin yöt, yritin lukea rempseän leppoisaa Sophie Kinsellaa rauhoittuakseni ja hautasin pelottavan dekkarini
matkalaukkuni pohjalle. Kuinka yksi kirja voikaan saada ihmisen ahdistumaan niin.

Seuraavaksi kerron, mikä kirja se oli.




lauantai 7. syyskuuta 2019

Matka Vadstenasta Tukholman saaristoon




Aamupala Vadstenan luostarihotellissa tarjoillaan munkkien ruokasalissa. Siinä istuessamme pitkän pöydän ääressä ja pohtiessamme juuri sitä, kuinkahan moni ruotsalainen ymmärtää suomenkielisen keskustelumme, kääntyi viereva vanhempi mies puoleemme ja esittäytyi helsinkiläiseksi papiksi. Hän on jäänyt eläkkeelle ruotsinkielisestä seurakunnasta, mutta joka vuosi hän vaimoineen palaa samaan aikaan Vadstenaan ottaakseen osaa birgittalaissymposiumiin. Ja tämä on ensimmäinen kerta, kun hän kuulee puhuttavan suomea!

Siinä sitten rupattelimme pitkään ja oli hassua, kuinka meille valkeni tieto symposiumista (ilmankos niitä pappeja oli paljon vesperissä ja luostarihotelli täyteen buukattu), kun taas heille selvisi, että samanaikaisesti kaupungissa on ollut toinenkin ihmisiä vetänyt tapahtuma, Lalehin konsertti. Emerituspapille Laleh ei sanonut mitään, mutta vaimonsa tunnisti laulajan: hän on se, joka oli mukana Allsångenissa!






Hyvästelimme pariskunnan ja kiiruhdimme vielä Luostarimuseoon tutustumaan Pyhään Birgittaan. Tämän 1300-luvulla eläneen ruotsalaisen nunnan elämäkerta on hyvin mielenkiintoinen, olisimme voineet tutkia vaikka kuinka kauan hotellirakennuksemme toisessa päässä olevaa museota, alkuperäistä Bjälboättens Palastia, Vadstenan vanhaa kuninkaanlinnaa, josta sittemmin tuli birgittalaisluostari. Kun Pyhä Birgitta viimein sai taivuteltua paavilta luvan luostarin perustamiseen. Juuri näissä huoneissa Pyhän Birgitan sanotaan rukoilleen ja nähneen näkynsä luostarin perustamisesta. Jäljellä oli myös puinen arkku, jossa hänen maalliset jäännöksensä kuljetettiin Roomasta Vadstenaan.









Meistä tuntui aivan mielettömältä, mitä kaikkea ennätimme nähdä ja kokea vain kolmen päivän aikana Vadstenassa: sekä maallisen että taivaallisen hovin historian havinaa satojen vuosien takaa, sekä laulaa mukana nykyaikaista poppia että kirkollisia virsiä. Voi arvata, että tyttäreni oli aivan taivaissa tästä viettävästä pikkukaupungista, joka on vielä kaiken lisäksi kuin suoraan Astrid Lindgrenin tarinoista. Koko ajan hän toisteli, että tämä on kuin se kaupunki merenrannalla, jossa hän oli tänä kesänä kesätöissä... 

Junamatkalla hän jo googletti Vadstenan opiskelutarjontaa, joka on tosin aika vähäinen. Joku Folkskola siellä olisi, mutta lukuvuosi alkaisi jo elokuun puolivälissä, tuskin tyttäremme ehdittyä palata Keski-Euroopasta takaisin Suomeen. 




  


Junamatkamme Tukholman saaristoon kesti kuutisen tuntia ja sisälsi todella monta vaihtoa. Lisäksi menetimme jatkoyhteytemme, koska jouduimme menemään Tukholman keskustaan T-Centralen-asemalle selvittämään tyttären paluulippua Keski-Eurooppaan. Mikä ei sitten onnistunut, mutta siitä sotkusta kerron lisää myöhemmin. Joka tapauksessa myöhästyimme jatkoyhteydestämme, mutta saimme puhuttua korvaavat liput uuteen yhteyteen ja saavuimme Roslagen-saaristoon sateenmärkään pikkukylään illan viimeisellä bussilla. 






Jättimäisiä etanoita (taas!) väistellen vedimme lentolaukkumme kylänraittia pitkin satavuotiaan huvilan pihaan. Olimme perillä täyshoitolassamme! Majoituttuamme lähdimme tyttären opastamana etsimään satamasta ruokapaikkaa. Vaikkei  hän ollut koskaan käynyt paikkakunnalla, tunsi jo ennestään kylän jokaisen kolkan. Ensi kerralla selviää miksi...





torstai 5. syyskuuta 2019

Kesäkeijun second hand -silkkipaita #lempivaate



Muistatteko, kuinka kaksi kuukautta sitten kuvasin kesähameita, joita olin tilannut Emmystä?  Jos ette enää muista, voitte virkistää muistianne täällä. Hameista ensimmäisen palautin, mutta loput pidin ja itse asiassa alimmainen on päässyt tosi kovaan käyttöön. Ja yllättäen olen saanut kuulla siitä tosi paljon kehuja. Oli siis hyvinkin 19 euron arvoinen, vaikka alkuun emminkin.  :)

Samaan tilaukseen kuului myös silkkipaita, josta hieman etukäteen vihjaisin. Kerroin pakkaavani sen mukaan Ruotsin konserttiasukseni ja postaavani myöhemmin siitä oman jutun. Tässä juttu ne nyt tulee. Eli tadam... tässä on se Anne Fontainen silkkipusero, joka kesällä löysin Emmyn verkkokaupasta.






Pusero oli täysin käyttämätön ja aivan täydellisen sopiva minulle. Koska sifonkiosat hihoja myöten ovat silkkiä (kuten alimmassa kuvassa näkyy), eivät ne kuitenkaan kutita eivätkä hiosta lainkaan, kuten polyester tekisi. Polyestervaate on minulle aivan sonnin punainen vaate, inhoan sen karheaa ja pistelevää tuntumaa iholla ja kainaloni kostuvat. Syynään aina tuoteselosteet ja pesulaput tarkasti keinokuitujen varalta, vähintään puolet pitää olla luonnonkuituja, jotta voin hyväksyä vaatteen päälleni. Siksi second hand -kaupoissa on harmillista, että niin moni entinen omistaja on leikannut vaatteista pesulaput pois ja materiaali on selvitettävä tunnustelemalla. 

Puseron alkuperäinen hinta on ollut aika mairea, joten hintalappuunkin olin aivan tyytyväinen. Kävin kurkkaamassa ranskalaisen Anne Fontainen nettikauppaa ja täytyy sanoa, että onpa siellä kivannäköisiä yläosia. Harmi, ettei niitä näy myynnissä second handinä. 





Top // Anne Fontaine
Lace cardigan // Odd Molly
Jeans // Andiata







Tästä asukokonaisuudesta tuli oikein lempparini, se on ollut ylläni jo useissa tilaisuuksissa heinä- ja elokuun aikana. Viimeksi juhlin siinä naapurustomme juhlissa pari viikkoa sitten. Uskonpa, että puserolle löytyy käyttöä useissa eri yhdistelmissä tänä syksynä ja talvena, joten tulette näkemään sen vielä useaan kertaan. :)






tiistai 3. syyskuuta 2019

Historian havinaa Vadstenan luostarihotellissa ja linnassa










Sinä sunnuntaiaamuna, kun konsertin ja trooppisen illan jälkeen heräsimme, satoi tuntikausia aivan kaatamalla kuin tropiikissa. Sade piiskasi maata vaakasuorassa ja me kauhulla mietimme, kuinka selviämme kävelymatkasta laukkuja kiskoen. Yritin tilata taksin, mutta tuloksetta. Onneksi herttainen vuokraemäntämme tarjosi meille kyydin keskustaan, emme tosin kehdanneet kertoa jäävämme kaupunkiin ja vaihtavamme vain yösijaa. Halusimme näet yöpyä viimeisen yön luostarissa.
  
Matkaa suunnitellessamme oli alusta lähtien selvää, että keskiaikaisessa kaupungissa yövymme tietysti keskiaikaisittain. Mutta emme tietenkään olleet ajoissa varautuneet ja varanneet yösijaa. Keväällä huomasimme olevamme jo erittäin myöhässä, joka ainoa yösija Vadstenassa oli varattu ja ainoa vapaa majoitus konserttiyöksi löytyi yli 10 km päästä Motalasta. Sielläkin tylsästä laatikkomaisesta Best Western -hotellista. 

Lopultahan me onnistuimme saamaan peruutuspaikan airbnb-mökkiin hevostilalle, mutta yö keskiaikaisessa luostarissa kummitteli yhä mielessämme. Pommitin hotellia viesteillä, että mikäli huone vapautuisi ja jossain vaiheessa meillä oli useita erilaisia varauksia eri kautta. Huonetta konserttiyöksi emme sitten onnistuneet saamaan, joten loppujen lopuksi yövyimme airbnb:ssä kaksi yötä ja kolmannen yön vietimme lopulta luostarihotellissa Klosterhotellet Vadstena.











Hotelli on aivan mielettömän ihana, vanha, kaunis ja tunnelmallinen. Toki se on jopa nykyturistin makuun jopa ylellinen ja aivan toisenlainen kuin se askeettinen rakennus, joka sen on täytynyt olla palvellessaan ensin kuninkaanlinnana 1200-luvulla ja sata vuotta myöhemmin birgittalaisluostarina. 

Yövyimme vuodelta 1293 olevassa päärakennuksessa, jonka toisessa päässä olevissa museotilat ovat vielä siinä asussa, missä luostari oli Pyhän Birgitan aikana, hänen rukoillessaan ja saadessaan näkyjään samoissa huoneissa.

Kuten kuvistakin näkee, oli huoneemme oikein viihtyisä. Rakennuksesta varmaan kerrotaan vaikka mitä kummitusjuttuja - kuten aina vanhoista rakennuksista, mutta yhtään ei pelottanut. Jotenkin tunsin, että kaikkialla suorastaan huokui rauha ja turvallisuuden tunne. Silloinkin kun palasimme illanhämärässä luostarin hautausmaan kautta.











Sateen tauottua kävelimme - jälleen kerran! - linnalle. Samaan paikkaan, jossa olimme jo viettäneet kaksi päivää sitä ennen. Olimme jo olleet kerran linnan sisätiloissa, yökierroksella, mutta halusimme tutustua tiloihin myös päiväaikaan. Tutustuimme museoon hyvin hartaasti, vietimme siellä tuntikausia ja luimme joka ikisen tekstin. Istuimme pitkiä toveja niillä samoilla puisilla ikkunapenkeillä, joilla prinssit ja prinsessat ovat istuneet meitä ennen 500 vuotta sitten (heidän puuhun raapustetut pelilautansa ovat yhä näkyvissä penkeissä) ja googletimme lisätietoja historiasta. 






Sen jälkeen, kun kuningas Magnus Eriksson ja hänen kuningattarensa Blanka olivat lahjoittaneet Birgitalle vanhan Bjälboättens-kuninkaanlinnan luostaria varten (sen jossa yövyimme), oli Kustaa Vaasa rakennuttanut uuden nykyisen linnan paikalle. Tuo puulinna, jossa vietettiin Kustaa Vaasan ja Katariina Stenbockin häät, paloi myöhemmin. Se oli myös tapahtumapaikkana Kustaa Vaasan tyttären Cecilian aiheuttamalle skandaalille, joka nykyään tunnetaan nimellä Vadstenabullret. Sisarensa Katarinan häiden jälkeen 19-vuotias Cecilia-prinsessa pääsi isoveljensä Erikin mukaan saattamaan nuortaparia matkaan Tukholmasta Itä-Friisiaan Saksanmaalle. Seurue yöpyi Vadstenan linnassa, jossa vartijat yhyttivät sulhasen pikkuveljen Johanin prinsessa Cecilian makuukammarista. Tapahtumien jälkipuinnissa maiden väliset suhteet kärsivät, nuorenparin muutto Itä-Friisiaan lykkääntyi puolellatoista vuodella ja suoraan rysän päältä kiinnijääneen nuoren Johanin arvellaan ajan tavan mukaan menettäneen rangaistukseksi miehisiä osiaan.  










Nykyisen renesanssilinnan, Vadstena Slottin, on rakennuttanut Kustaa Vaasan poika Magnus-herttua, joka puolestaan kärsi mielisairaudesta. Hänen elämästään ja sairauden aiheuttamista näyistä johtuvista teoistaan kerrotaan linnassa useita tarinoita. 





Matkalla linnalle näimme kävelytiellä rannassa parikin seuruetta, jotka olivat sateen jälkeen valmistautuneet uimareissuun (pyyhkein ja kylpytakein). Solsidan-elokuvan nähneenä kiemurtelin, jotta en purskahtaisi nauruun. Tämä tapa marssia kaupungin halki kylpytakeissa aamu-uinnille on jotenkin niin kaukana suomalaisesta kulttuurista. Vaikka muistankin erään juhannuksen kymmenisen vuotta sitten, kun ystäväni ja minä sekä muutama mukula kuljimme kylpytakeissa Eiran poikki merenrantaan. Oli tuulista ja kylmää, mutta saunasta piti päästä pulahtamaan veteen! Turistit kuvasivat meidän pulikointiamme.








Gamla Konditoriet, Vadstenan vanhin kahvila oli paikka, johon vielä piti pysähtyä paluumatkalla. Oi, mitä herkkuja ruotsalaisten konditorioiden hyllyt notkuvat, eikä tämäkään tehnyt poikkeusta. Voi että, miten ihastuin sellaisiin sitruunaisiin marsipaanileivonnaisiin. Citronrutor, niitä voisi syödä päivät pitkät. Onneksi niitä ei löydy Suomesta...

Laten lipittäjänä hämmästyin ruotsalaisessa kahvilakulttuurissa sitä, ettei Ruotsissa saa lainkaan lattea rasvattomalla maidolla! Kahviloissa minua tuijotettiin aivan kakkosella, kun yritin pyytää rasvatonta maitoa. Ei ollut tarjolla edes kevytversiota, vain rasvaista täysmaitoa. Koko käsitettä ei kerta kaikkiaan edes tunnettu! Kun sama tapahtui myös Starbucksissa, jossa olen sentään ympäri maailmaa juonut latteni aina rasvattomana (no ainakin Suomessa, Kiinassa ja Englannissa), oli pakko uskoa, että kahvilakulttuureissamme on todellakin yllättävän isoja eroja naapurimaiden välillä. Ruotsalainen latte on paksu, kermainen ja makea, toisin kuin minun hieman pistävänmakuinen kevytjuomani. Olen ennemmin karvaan maun ystävä :)

Mutta vielä palatakseni Vadstenan vanhimpaan kahvilaan. Täällä kuulimme ensimmäisen kerran puhuttavan suomea. Ja ylipäätään muuta kieltä kuin ruotsia.


Pyhän Birgitan hauta




Iltapäivällä tutustuimme vielä luostarin kirkkoon ja osallistuimme Vesperiin, iltajumalanpalvelukseen.  Paikalla oli todella paljon väkeä, paljon pappeja ja harmaisiin villaviittoihin pukeutuneita pyhiinvaeltajia. 










Vesperin jälkeen vaihdoin farkkumekon taas siistimpään asuun ja menimme syömään luostarin fiiniin ravintolaan. Se oli kylläkin äidin makuun valittu ruokapaikka, tytär olisi mieluummin syönyt aasialaista pikaruokaa kuin hummerikeittoa ruotsalaisittain...












Ruokailun jälkeen kymmeneltä teimme vielä yhden kävelylenkin, tietenkin linnalle - kuinkas muuten! Kaupunki oli jo aivan hiljentynyt, koko matkan aikana tapasimme yhden bitcoinien ja tyttöystävänsä perään itkevän narkkarin sekä keski-ikäisten miesten seurueen, joka oli palaamassa veneelleen ja yritti houkutella meitä mukaansa. Toivotimme heille mukavaa iltaa ja kuljimme pimeän ja yksinäisen linnan poikki. Oli vaikea uskoa, että edellisenä iltana linna oli ollut niin eläväinen. 

Kaupungin keskustaa kohti suunnatessamme melkein törmäsimme samaan narkkariin, joka kovasti huitoi ja heilutteli meille ja huuteli tervehdyksiä suomeksi. Hän jäikin sitten illan viimeiseksi näkemäksemme ihmiseksi. Lämpimänä sunnuntai-iltana klo kymmenen Vadstenan kaupunki on aivan kuollut. Ei ristinsielua liikkeellä. Oikaisimme hautausmaan kautta hotelliin nukkumaan.