Näytetään tekstit, joissa on tunniste Saksa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Saksa. Näytä kaikki tekstit

lauantai 17. lokakuuta 2020

Muistelumatka Saksaan osa 2 (opiskelijaelämää Saksassa)

 




Tämä viehättävä keskiaikainen kaupunki on ollut tyttäremme uusi kotikaupunki viimeisen vuoden ajan. Mitään helppoa hänellä ei ole ollut, helpompi olisi ollut ottaa vastaan opiskelupaikka suomalaisesta yliopistosta. Tai jostain muusta saksalaisesta.

Vaikka hänellä oli oikeus saada opiskelupaikka suoraan, oli se silti kiven takana. Tai oikeammin sanottuna KELAn takana. Opiskelupaikan myöntämiseksi vaati yliopisto häneltä todistusta voimassaolevasta sairasvakuutuksesta mutta KELA ei suostunut toimittamaan paperia ennen kuin saa yliopistosta todistuksen opiskelupaikasta. Tilanne oli aivan patti, kun kumpikin taho väänsi kättä todistuksesta. Ja me olivat aivan ihmeissämme, kyse oli kuitenkin kahdesta maasta EU:n sisällä ja todella arvostetusta saksalaisesta yliopistosta.

Lopulta tytär sai selvitettyä oikeutensa opiskelupaikkaan KELA:lle, joka toimitti vaaditun todistuksen ja yliopisto myönsi opiskelupaikan.





Vaikeudet KELAn kanssa eivät päättyneet tähän. Seuraava ongelma oli todistaa Kelaan lukukauden pituus, koska saksalaisen yliopiston nettisivuilla oli vain luentokauden alkamis- ja päättymispäivä. Se ei kuitenkaan kerro koko totuutta lukukauden pituudesta, koska luennoitsijat järjestävät tenttinsä itse parhaaksi katsomanaan aikana, mikä saattaa olla viimeisellä tunnilla tai joskus sen jälkeen. Lisäksi ainakin tyttäremme opintoihin liittyy useita seminaaritöitä, jotka tehdään ja palautetaan lukukausien välisenä aikana. Tässä vaiheessa tytär ei vielä itsekään tiennyt, kuinka monta niitä olisi ensimmäisen lukukauden jälkeen ja kuinka kauan niiden tekemiseen menisi aikaa? Selvitystä varten hän joutui soittelemaan useita kertoja yliopistonsa infoon, jossa kieltäydyttiin antamasta paperilla mitään aikaa tai selvitystä. Ilman sellaista Kela puolestaan ei suostunut maksamaan opintotukea kuin luentoajasta. Jälkeenpäin olemme huomanneet, että seminaaritöiden tekemiseen on kulunut kuukaudesta puoleentoista luentojen ulkopuolista aikaa. 

Opintotuen lisäksi tytär joutui taistelemaan terveydentilaansa liittyvän asian kanssa, jonka maksu oli mennyt katkolle, kun hän oli lähtenyt kesätöihin Saksaan kahdeksi kuukaudeksi ja menettänyt tuolloin Kelan tuen. Hänen palattuaan syksyllä Suomeen unohdimme, että sosiaaliturva ei palaudu automaattisesti muuttaessa Suomeen, vaan sitä pitää hakea. Tästä syystä jouduimme kustantamaan lapsemme hoidon vielä pitkään tämän jälkeen. Saimme kyllä rahat takaisin, mutta aikamoisen hakuprosessin ja selvitysten jälkeen. Ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin mietimme, kuinka vaikeaa voi olla asioiminen Kelan kanssa - vieläpä omalla äidinkielellään! Jos kohtalaisilla älynlahjoilla varustetuille, nuorehkoille ja hyväkuuloisille tämä on näin vaikeaa pysytellä kärryillä omista oikeuksistaan, kuinka vaikeaa se onkaan maahanmuuttajille, vanhuksille ja sairaille. Tai vaikkapa masentuneille ja lamaantuneille.





Tyttären vaikeudet jatkuivat Saksassa. Itse asiassa hän kohtasi samat vaikeudet kuin minä 30 vuotta sitten muuttaessani Saksaan. Saksassa on paljon pieniä opiskelukaupunkeja, joissa on valtava yliopisto. Tällaisessa kaupungissa asunnon löytäminen on valtava haaste. Muistan, kuinka itse aikoinani etsin niin epätoivoisesti huoneitta, että olin valmis muuttaman vanhan mummon olohuoneeseen (jonne olin vasta toisella sijalla hakijana). Kiersin jokaisen vapaana olevan mahdollisuuden, myös yksiöitä, joista saksalaiseen tapaan puuttuivat keittiökalusteet, vaikka tajusin, ettei minulla olisi sellaiseen mitään mahdollisuutta. Yliopiston asunnonvälityksessä kävin itkemässä epätoivoista tilannettani ja sain parin viikon järkkykalliin vuokrakämpän, joka auttoi minua selviämään hieman eteenpäin, kunnes yliopiston ilmoitustaululta löysin ilmoituksen huoneesta, jota vuokrasi epämääräinen tyyppi, en yhtään ihmettelisi , jos hän olisi tänä päivänä paljastunut pedo-ksi. Hänen alivuokralaishuoneessaan asuin puoli vuotta, kunnes pakkasin tavarani ja palasin Suomeen. Onneksi en ollut siellä yksin ja sain sieltä mitä parhaan ystävän, jonka kanssa pidän edelleen yhtä. 

Olisin kuvitellut, että 30 vuodessa opiskelijoiden asuntotilanne Saksassa olisi helpottunut, mutta kaikkea muuta. Harva asuu julkisissa opiskelija-asunnoissa, sillä niitä ei riitä kuin pienelle määrälle opiskelijoita. Suurin osa asuu yksityisissä Wohnheimeissa, opiskelijoiden itse vuokraamissa kimppakämpissä, joissa jokaisella on oma huone ja yhteiset keittiö- ja kylppäritilat. Vuokraajat etsivät siis itse kämppiksensä. Tänä päivänä se ei tapahdu enää yliopiston seinäilmoitustaulujen avulla vaan nettipalstoilla. Haku on verrattavissa työnhakuun. Ensin hakija kirjoittaa hakuviestin, jossa esittelee itsensä ja kiinnostuksenkohteensa. Tämän jälkeen hän saattaa saada kutsun vierailulle katsomaan huonetta. Paikalla ovat kämppikset, joihin on tehtävä vaikutus. Vierailu kestää noin tunnin ja vastaa lähes työhaastattelua. Arvata saattaa, ettei ujo ja hiljainen ulkomaalaistyttö ole ensimmäisellä sijalla valittavien joukossa. 




Ensin tyttärellä vaikutti olevan tuuria. Ensimmäisen 3 kk kämpän hän sai ollessaan vielä Suomessa, Skypehaastattelun avulla. Tällöin hän pääsi toiselle sijalle, ja koska ensimmäiseksi tullut vaihtoi yliopistoa eikä ottanut huonetta vastaan, tyttäremme sai sen. Se kämppä oli hänellä uuteenvuoteen saakka, jolloin huoneen haltija palasi opiskelemaan kaupunkiin. Tytär aloitti siis uuden kämpän hakemisen saman tien aloitettuaan opintonsa. Kun kävin hänen luonaan joulukuussa, hän alkoi olla jo todella epätoivoinen, käytyään jo sitä ennen noin 30 haastattelussa. Lopulta - joko äidin läsnäolon avulla - tai joulun lähestyessä, hänellä oli jopa valinnanvaraa. Hän olisi saanut pienestä kylästä järkyttävän kalliin mutta vakituisen vuokrahuoneen, jonka päädyimme hylkäämään. Syistä tähän kerroin jo kuukausia sitten postauksessani täällä. 

Sen sijaan hän löysi taas kolmeksi kuukaudeksi ihanan pikku huoneen läheltä vanhankaupungin keskustaa ja vielä kohtuuhintaan. Aivan keskiaikaiseen taloon hän ei päässyt, mutta ihan muurin viereen satavuotiaaseen taloon. Loppiaisen jälkeen hän palasi Saksaan ja kuljetti tavaransa muutamassa matkalaukussa uuteen paikkaan. Saman tien hän aloitti taas asunnonhaun.

Kevään aikana hän tuli tutuksi vuokratalon iäkkään omistajarouvan kanssa, joka olikin jossain vaiheessa harmitellut sitä, että tyttäremme joutuisi pian muuttamaan pois, rouva kun oli niin mieltynyt tähän hiljaiseen ja ystävälliseen suomalaistyttöön. Tytär jatkoi asunnon etsimistä ja kerran taas pääsi jo kärkisijoille, kahden parhaan hakijan joukkoon. Tuolloinkin hän jäi kakkoseksi.

Yhden kerran hänelle tarjottiin asuntoa. Se olisi ollut tunkkaisessa kellarissa. Huone olisi ollut vielä jotenkuten siedettävä, mutta keittiö oli kuulemma niin likainen, ettei siellä olisi voinut edes laittaa ruokaa. Silti vuokrakin oli hyvin kallis. Muut asukkaat olivat aasialaisia, mikä kertoo heidän ahdingostaan vuokramarkkinoilla. Jos suomalaistytön asema asunnonhakijana on noin vaikea, kuinka vaikea heidän onkaan. 


  



Talvikauden luentokausi oli jo päättynyt ja tytär olisi halunnut tulla Suomeen, mutta asunto puuttui yhä. Maaliskuun lopussa päättyisi vuokrasopimus. Hän teki seminaaritöitään ja etsi kuumeisesti uutta asuntoa. Sitten tuli korona Eurooppaan ja opiskelukaupungissakin oli ensimmäiset tapaukset. Näihin aikoihin tytär sai vinkin, että hänellä voisi olla mahdollisuus huoneeseen katolisessa asuntolassa. Kun selvisi, että velvoitteet asuntolassa olivat vähäiset, hän haki huonetta ja sai sen, vuokra-aika tosin alkaisi vasta toukokuulla eli vielä kerran pitäisi muuttaa välissä ja kuukausi oleskella jossain muualla. Lyhytaikainen kämppä löytyi kuitenkin helposti.

Sitten tuli korona ja muutti suunnitelmat. Kaikkien ihmisten osalta. Tytär lähti kiireesti Suomeen määrittelemättömäksi ajaksi ja sopi vanhankaupungin huoneeseen palaavan vuokralaisen kanssa, että hän saa jättää tavaransa sinne kunnes palaa joskus. 




Kesälukukausi alkoi etänä. Kuukauden parin päästä hän sai viestin edelliseltä kämppikseltään, että vanhankaupungin vuokralaisen suunnitelmat olivat muuttuneet ja että hän muuttaisi pois huoneesta elokuussa. Vanha rouva oli pyytänyt ottamaat yhteyttä siihen "mukavaan suomalaistyttöön", että huone vapautuisi ja hän voisi jäädä siihen. Tyttärellä oli kuitenkin jo voimassaoleva vuokrasopimus katoliseen asuntolaan ja muutaman viikon hän pohti ja hermoili, kumman huoneen hän valitsisi. Jos hän jäisi vanhaan, hän saattaisi joutua maksamaan kahdesta huoneesta muutaman kuukauden ajan. Toisaalta hän tykkäsi vanhasta kovasti ja ajatus muutosta ja matkalaukkujen raahaamisesta busseilla rasitti. Samanaikaisesti kuitenkin joku tyttären ystävä tarvitsi asuntoa ja loppujen lopuksi asia järjestyi mitä parhaiten. Kesällä tytär palasi Saksaan ja asettui pysyväksi vuokralaiseksi siihen huoneeseen, jota hän kävi katsomassa joulukuussa äidin odotellessa viereisillä joulumarkkinoilla.

Ja jotta elämä ei olisi turhan tasapainoista, haaveilee hän nyt opiskelijavaihdosta jossain toisessa maassa... Keneen tytär on tullutkaan...  =D







sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Muistelumatka Saksaan osa 1









Syysloma on minulle perinteisesti kaupunkiloma. Muut lomat vietän yleensä kotoillen tai maalaismaisemissa, mutta erityisesti syyslomalla haluan kuljeskella kaupungilla, vierailla museoissa, istuskella kahviloissa ja syödä ravintoloissa. Joskus olemme viettäneet myös syyslomaa ulkoimailla, kuten Tallinnassa pari vuotta sitten tai tyttären luona Saksassa viime vuonna. Valitettavan usein syysloma on minulle myös flunssaloma, kuten nytkin. Ei koronaa vain tavallista sitkeää flunssaa, joka pitää minun kotilevossa. 

Koska nautinnollinen kaupungilla lampsiminen on nyt evätty minulta, päätin tehdä muistelumatkan viime syksyyn. Lomamatkalle kaupunkiin, johon aikuistunut tyttäremme muutti vuosi sitten opiskelemaan. Nämä kuvat ovat vuoden takaa, jolloin visiteerasimme tuossa kaupungissa koko perhe syyslomalla. Emme tosin ujuttautuneet hänen pieneen soluhuoneeseensa, vaan vuokrasimme viikoksi Airbnb-kämpän.






Lähdin reissuun kolmen pojan kanssa. Lähtöpäivänämme tein jälleen kerran päätöksen, etten IKINÄ enää tekisi yhtäkään tällaista perhereissua. Äitien tehtävä kun on pakata paitsi omat myös lasten tavarat ja huolehtia, että kaikki tulee mukaan. Lisäjännitystä matkaamme aiheutti, että päätepisteen lentokentällä meillä olisi kiire bussiin, muttei ollut tietoa pysäkistä tai mistä liput ostetaan. Mieheni pyysi Kakkostamme selvittämään asian kotona hyvien nettiyhteyksien parissa, "kun kerran se puhelin on muutenkin liimautunut käteesi...".

Kun sitten lähtiessämme kotoa alkoi olla jo kiire kentälle ja itse vielä juoksin etsimässä viimeisiä tavaroita miehen hakiessa jo autoa, pyysin poikia huolehtimaan olohuoneesta kaikki matkalaukut mukaan. Aikomuksemme oli viedä tyttärellemme kaksi matkalaukullista tavaraa, joten matkatavaroita oli aika paljon.






Lentokentällä yllätys oli aikamoinen, kun huomasimme yhden matkalaukuista puuttuvan. Mies kääntyi ajamaan takaisin siltä istumalta ja minä lähdin poikien kanssa hoitamaan lähtöselvitystä. Siinä vaiheessa olin väsymyksestä ja stressistä niin puhki ja itkuinen, että hyvä että tajusin, mihin kuljin. Hissiin mennessämme en enää tiennyt, missä päin lentokenttää edes olimme ja mihin suuntaan lähteä. Silloin pojat tajusivat tilanteen vakavuuden ja ottivat ohjat käsiinsä. Ennen kuin laukut oli saatu lähetettyä ruumaan oli mieskin paikalla puuttuvan laukun kanssa.

Lentokoneeseen ennätimme ajoissa ja siellä Kakkonen ryhtyi viimein selvittämään bussia kentältä päätepisteeseemme. "Äiti, tämä kenttä on tosi surkea..." "Mistähän mahtaa johtua, että pyysimme sinua hoitamaan asian kotona...?"

Koko lennon istuin tuolissani silmät suljettuina. Olin liian väsynyt lukemaan, liian stressaantunut nukkumaan. 







Perille päästyämme Kakkosella oli käsitys bussin lähtöpaikasta ja loppujen lopuksi saimme odotella puolisen tuntia bussin lähtöä lämpimässä illassa. Yliopistojen lukuvuoden alku näkyi kentällä, emme todellakaan olleet ainoat matkustajat jättimäisen matkalaukkuvuoren kanssa ahtautumassa paikallisbussiin, jossa oli vain pieni matkalaukkuteline. Sulloimme laukut vuoreksi takapenkille ja ahtauduimme itse niiden sekaan. Bussimatkamme pimeässä illassa saksalaiskylien läpi oli jännittävä.

Bussimme ajoi tyttäremme kodin ohi. Olimme saaneet tarkat ohjeet, joten tunnistimme talon. Me kuitenkin jatkoimme keskustaan linja-autoasemalle, jossa jäimme pois. Matkalaukkukolonnamme rymisteli pitkin hiljaisia katuja kaupungin sivukujille. Siellä valtavan marketin vieressä oli piskuinen vanha kerrostalo, vastaava kuin talossa jossa asuin aikoinaan itse opiskellessani Saksassa. Sata vuotta vanhassa talossa oli yksi kostea ja homeenhajuinen rappukäytävä, jonka alimmassa kerroksessa oli Airbnb-kämppämme. Asunto oli siisti ja melko hiljattain remontoitu, mutta tukkainen kellarintuoksu tuntui sielläkin. Hyvä asunto viivähtää viikon, mutta ei pidempään. Omistajan mukaan talon ylemmissä kerroksissa asui opiskelijoita ja kuullessaan tyttäremme asuntopulasta, hän pyysi ottamaan yhteyttä. Tytärtämme kehotin jatkamaan etsimistä vielä.  
  
Lauantai-iltana marketti oli auki aina kello 22 asti ja ryntäsimme Kolmosen kanssa ruokaostoksille. Olimme varanneet Suomesta mukaamme pastaa ja pestoa myöhäiseksi päivälliseksi, mutta riemuitsimme, koska saimme herkkuja pöytään lauantai-illan kunniaksi. Riemumme oli erityisen suuri löytäessämme saksalaiset jouluherkut, joita kauppa pullisteli jo. Etenkin Marzipankartoffeln, marsipaanista muotoillut perunat, jotka olivat suuri herkkuni jo 90-luvun alussa opiskellessani Saksassa. Lastasimme kyytiimme niitä useamman ison rasiallisen ja popsimme ne kaikki pois sen viikon aikana. Toimme niitä toisen lastillisen mukanamme Suomeen... Viime jouluna en tainnut syödä yhtäkään joulusuklaata, vain joulumarsipaaneja! Nytkin vesi tulee kielelle, kun kaihoisana muistelen tuoreita, pehmeitä, aavistuksen Amaretto-liköörille maistuvia marsipaaniperunoita.

 




Tulopäivinämme lokakuun puolivälissä oli kaupungin yllä harvinainen helleaalto: 25 astetta lämmintä. Toki se oli sellaista syksyisen lämmintä, auringossa paahtui ja varjossa palelsi. Etenkin aamut ja illat olivat viileitä. Loppuviikko oli sitten sateista ja selvästi viileämpää - normaali suomalainen nahkatakkikeli. 







Koko kaupunki oli liikkeellä lämpimistä päivistä nauttimaan, joten oli suorastaan toivotonta yrittää saada istumapaikkaa kahvilan tai jäätelöpaikan terassilta. Sisätiloissa sen sijaan oli väljää. Sunnuntaiaamuna tapasimme esikoisemme keskustassa konditoriassa, jossa söimme saksalaisen aamupalan - mahtavine tuoreine sämpylöineen.

Iltapäivisin jonotimme jäätelökahviloiden terasseille saadaksemme valtavan annoksen gelatoa, italialaista jäätelöä. 

Iltaisin söimme ravintoloissa paikallisia herkkuja. Kieltenopeäiti nautti, kuinka saksaa opiskelevat pojat vähitellen rohkenivat tekemään tilauksiaan saksaksi ja kommunikoimaan tarjoilijoiden kanssa.







Päivisin teimme kävelyitä luonnossa, veneretken sikäläisellä gondolilla joella, ihastelimme keskiaikaista vanhaakaupunkia, nautimme rauhallisista päivistä. Pojille se ehkä kävi vähän tylsäksikin, mutta iltaisin olimme kämpillä ja silloin he saivat roikkua netissä mielin määrin (heidän määritelmänsä lomasta). 







Mieheni tuli muutaman päivän päästä perässä, sillä hänellä osui reissumme yhteyteen työmatka. Sinä iltana jolloin odotimme isää myöhään saapuvaksi, museoiden sulkeuduttua teimme pitkän lenkin linnan takana sijaitsevalle vuorelle ja ihmettelimme valtavia taloja. Osa kuuluu varmaan varakkaille yksityisille, osa vanhoille opiskelijajärjestöille. Vanhassa yliopistokaupungissa on vielä kuulemma yksinomaan miesopiskelijoille tarkoitettuja järjestöjä, Burschenschafteja.

Miehen saavuttua teimme myös retkiä vuokra-autolla. Niistä lisää myöhemmin. Tämä muistelu- ja maistelumatka vaatii enemmän kuin yhden postauksen :)



Nämä kuvat ovat siis vuoden takaiselta lomamatkaltamme.

Minne sinä muistelumatkailet nyt vai matkailetko oikeasti?

perjantai 25. syyskuuta 2020

Italialaisrouva ratkoo murhia Pohjanmeren tuulisella saarella



Esittelen nyt saksalaisen kirjailijan Gisa Paulyn, jonka Mamma Carlotta -sarjan ensimmäisen osan Die Tote am Watt tilasin Adlibriksen kautta ja jota kuuntelin myös samanaikaisesti Bookbeatistä. Valitettavasti äänikirja on niitä selvästi saksalaiskirjoille tyypillisiä (ja minun kovasti kummeksumiani) lyhennelmiä eli paperisen version sisältö on äänikirjassa tiivistetty 2/3:aan. Kahden erilaisen version täysin samanaikainen seuraaminen ei tietenkään onnistu, joten ensin aina kuuntelen ja sen jälkeen luen poistetut katkemat paperikirjasta. Pelkän äänikirjan kuunteleminen jättäisi paljon aukkoja etenkin henkilöiden mielenliikkeiden ymmärtämiseen, sillä äänikirja keskittyy enemmän dialogiin ja siitä on poistettu tai lyhennetty kaikki kuvaukset. 




Sarja kertoo keski-ikäisestä italialaisesta Mamma Carlotasta, joka leskeksi jäätyään lähtee ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen tyttärensä perheen luo Syltin saarelle Tanskan rajamaille Pohjois-Saksaan. Sukulaisvierailun ja lomamatkan ohella kyse on myös eräänlaisesta pyhiinvaelluksesta, sillä Mamma Carlotan tytär on kuollut paria vuotta aikaisemmin auto-onnettomuudessa. Ensimmäistä kertaa Mamma Carlotta pääsee kurkistamaan tyttärensä Lucian elämään Saksassa ja viemään kukkia hänen haudalleen. Samalla hän pääsee tutustumaan paremmin teini-ikäisiin lapsenlapsiinsa sekä hänelle vieraaksi jääneeseen vävypoikaan Erik Wolfiin, joka on elämäniloisten ja touhukkaiden italiattarien Carlotan ja Lucian vastakohta, isokokoinen, hyvin jäyhä ja perfektionisti - sekä paikallisen poliisin ylikomisario. 

Juuri kun Mamma Carlotta saapuu Hampurin lentokentälle, häntä vastassa oleva Erik saa puhelun töistä. Rikas keski-ikäinen leskirouva on löydetty kuristettuna kotoaan Syltin saarella. Harva tunsi tämän paria vuotta aiemmin paikkakunnalle muuttaneen rouvan, ja sitäkin harvempi hänestä piti, ei edes tämän oma sisar. Tomera Mamma Carlotta tekee omat johtopäätöksensä syyllisestä ja päättää puuttua tutkimuksiin omalla tavallaan. Samalla hän italialaisella välittömyydellään, vävynsä varoituksista välittämättä, luo oman ystäväpiirinsä paikallisista lurjuksista. Suurin osa näistä taustoista olisi mennyt ohitseni ellen olisi lukenut äänikirjasta puuttuvia katkelmia paperikirjasta.         




Kirja on pehmodekkari, mutta ei niin huumoristinen kuten monet saksalaiset dekkarit ja kuin olisi minun makuuni. Kirjan huumoria voisi sanoa kuivaksi huumoriksi, vähän sinne tänne huomaamattomasti siroteltuna. Kirjan paras anti on oikeastaan sen Umbria-kuvauksissa. Toskanan ja Marchen välissä sijaitseva Umria on meille suomalaisille tullut tutuksi Isä Matteon kotipaikkana, ja sieltä on kotoisin myös Mamma Carlotta. Olen perheeni kanssa viettänyt Umbriassa kahtena kesänä ikimuistoisen loman, ja sinne sydämeni halajaa jatkuvasti. Paikalliskuvaukset saavat minut ikävöimään ihanaa Umbriaa, puhumattakaan Mamma Carlotan ruokien kuvailusta, vesi suorastaan nousee heti kielelleni ruokaohjeita lukiessani. Italian lämmöstä saapuneelle Mamma Carlotalle Syltin viimainen ja kolea sää on kauhistus, ja niin on myös minullekin. Sen sijaan Saksan Itämeren puoleisella rannikolla työskenneen ja saaria kolunneen tyttäreni saatan hyvinkin kuvitella tälle Pohjanmeren tyrskyisälle saarelle. 

Joitakin Gisa Paulyn teoksia löytyy Helmetistä, muttei vielä tätä, kuten ei myöskään jatko-osaa Gestrandet, jossa Mamma Carlotta palaa Syltin saarelle ja joutuu taas keskelle murhatutkimuksia. Tämäkin kirja löytyy kuitenkin Bookbeatista - lyhennelmänä jälleen. Tällä kerralla taidan päätyä pelkän äänikirjan kuuntelemiseen.


perjantai 10. tammikuuta 2020

Saksalaisilla joulumarkkinoilla






Tänä vuonna en ole ollut kovin ylpeä itsestäni. Lentomaileja on tullut hankittua aivan liikaa, kun nyt syksylläkään en osannut rauhoittua, vaan ikävä kalvoi niin, että heti kun minun oli mahdollista pitää muutama päivä lomaa, matkustin ulkomailla asuvaa tytärtämme katsomaan. Luulin tosin lennelleeni ilmastoystävällisemmillä potkurikoneilla, kunnes minulle vasta viikko sitten selvisi, että ne olivatkin suihkukoneita...

Joulusta on jo pari viikkoa, mutta tekee mieli vielä julkaista nämä valokuvat saksalaisista joulumarkkinoista. Kuukausi sitten itsenäisyyspäivän tienoilla olin lähes viikon tyttäreni luona Saksassa ja kiersimme kahden kaupungin perinteiset jouluiset markkinat. Edellisen kerran olen ollut joulumarkkinoilla Saksassa 27 vuotta sitten, sinä vuonna jolloin asuin siellä. Silloin piipahdin markkinoilla i päivä, matkalla yliopistolta kotiin. Niin tein nytkin, tyttäreni ollessa yliopistolla...

Harhailin markkinoilla tuntikausia. Jo ensimmäisenä iltana, kun saavuin bussilla kaupunkiin ja tytär oli katsastamassa erästä asuntoa, kiersin kirpeässä pikkupakkasessa vanhankaupungin joulumarkkinoita ristiin rastiin lentolaukku mukulakivikaduilla kolisten.






Bongaatteko suomenkieliset tekstit näyteikkunassa :o












Schupfnudeln - Sauerkraut mit Spätzle





Itsenäisyyspäivän vietimme teatterissa katsomassa musikaalia The Ghost. Sitä jonka leffaversiosta Patrick Swayze edelleen muistetaan.

Eräänä iltana kävimme leffassakin. Katsomassa uuden saksalaisen komediaelokuvan Das perfekte Geheimnis. Se oli hauska, toimintaa oli vähemmän, puhetta sitäkin enemmän. Elokuvan juonena on kuinka harmiton salaisuuksienpaljastuspeli ystävien kesken illanvietossa voi saada ihmissuhteet sekaisin (ja mitä kaikkea ihmiset kännykkäviestien kautta puuhaavatkaan). 

Tämän blogitekstin lopusta löytyy traileri kaikille saksan kielen ystäville. 

Edelleen minua harmittaa, että edellisellä käynnilläni jäi näkemättä syksyn toinen saksalainen uutuuskomedia Ich war noch niemals in New York. Se ei enää pyörinyt tyttäreni kotikaupungin leffateattereissa.













Tässä vielä kuvia tyttäreni kotikaupungista. Sää oli alkuviikosta kirpeää pikkupakkasta ja sen myötä myös aurinkoista. Vähän niinkuin meillä tänään Suomessa. Tytär ja minä haikaillen muistelimme aikaa Pekingissä ja totesimme, että nämä Keski-Euroopan talvipäivät niin tuovat mieleemme Pekingin talven. Kun on pieni pakkanen, ei lunta maassa ja kaikki on ympärillä kuollutta ja puut ja maa harmaita, mutta silti aurinko kirkastaa päivän. Sitä on niin ikävä... <3 

No, saimme sitten tihkusadettakin niskaamme ja silloin olikin jo aivan kuin Suomessa. Tyttärelle puolestaan oli järkytys tulla jouluksi kotiin ja todeta, kuinka ankea ja harmaa Suomi on talvella. Hän oli odottanut näkevänsä lunta :)











Kuvasarjan alin kuva on tyttäreni huoneesta väliaikaisasunnossaan kimppakämpässä. Enää hän ei siellä asu, muutti pois nyt joulun jälkeen. Asunnon löytäminen on todella kiven alla. Osa syy matkaani oli tulla auttamaan asunnonetsinnässä. Tytär oli jo parin kuukauden ajan etsinyt uutta kämppää, koska ensimmäinen asunto oli alivuokralaissuhteessa vain kolmeksi kuukaudeksi. Itku hänellä oli jo päässyt marraskuussa, koska hän oli hakenut jo montaa huonetta eikä ollut saanut mitään. 

Saksassa on tapana, että opiskelijat vuokraavat kimpassa huoneiston ja etsivät itse huoneisiin vuokralaiset. Tyttären kaupungissa asunnonhakijoita on paljon, joten kämppiksillä on mistä valita mieleisensä. Huoneen löytäminen on kuin työnhakuprosessi, mutta voittaja ei ole se asunnonomistajan kannalta luotettavin vuokralainen vaan kämppisten mielestä sopivin naapuri. Haussa on siis yhteisöön parhaiten sopiva tyyppi. Hiljainen ja ujo ulkomaalainen ei aina ole se suosikki, varsinkin kun on hakijoita joista valita...









Jotenkin äidin saapuminen paikalle toi onnea ja yhtäkkiä hänellä olikin nollan sijasta kolme huonetta, joista valita. Yksi oli tajuttoman kallis mutta syrjässä ja kaiken lisäksi vain osa-aikainen (siksi siihen ei ollut hakijoita).

Toinen olisi ollut pitkäaikainen vuokra-asunto. Mutta se oli kaukana kaupungin ulkopuolella ja melkoisen kallis sekin. Lisäksi siinä oli jotain outoa. Asunnossa oli asunut nuori intialaisnainen, joka etsi asuntoon uutta vuokralaista. Hän ei osannut saksaa ja ehkä siitä syystä hän ei ollut ymmärtänyt, että huonekalu olisivat kuuluneet asunnon vuokraan. Hän oli itse ostanut kaikki huonekalut uusina ja halusi nyt Intiaan palatessaan myydä ne seuraavalle vuokralaiselle. Asunnon omisti välitysfirma, joka sitten kutsui tyttäreni firman tiloihin "tutustumiskäynnille". Menin mukaan, selvitimme yhdessä kaikki käytännönasiat ja annoin myös firmalle oikeuden tarkistaa "vakuuteni luottokelpoisuudestani" vuokralaisen vanhempana. 

Tytär ilmoitti sitten tälle intialaistytölle, että hän olisi kyllä kiinnostunut huoneesta, muttei halua ostaa huonekaluja. Lopputulos oli sitten vähän sekava vyyhti.

Kävi nimittäin niin, että tyttäreni ennätti saada ihanan pikkuhuoneen ja vieläpä tosi halvalla aivan vanhankaupungin laitamilta (alakuvat ovat hänen uusilta kotihuudeiltaan) ja tehdä siitä vuokrasopimuksen. Asunto on tosin jälleen vain lyhytaikainen kolmen kuukauden alivuokralaiskämppä, joten uusi raskas hakuprosessi alkaa taas samantien. 

Pian tämän jälkeen toisen kämpän välitysfirmasta soitettiin, että hän voisi tulla tekemään vuokrasopimuksen. No tytär ihmetteli, että hän luuli intialaistytön haluavan jonkun toisen (ehkei ketään toista halukasta sitten ollutkaan, kun kaikki pelästyivät huonekalujen ostamista). Tytär sitten koki, että tästä sekaannuksesta taisi seurata huonot välit välitysfirmankin suhteen. Itse puolestaan jännittyneenä odottelen, mitä tästä vakuusjutusta vielä seuraa. No, olin kyllä tarkkana, etten varmasti sitoutuisi vielä mihinkään maksuihin allekirjoituksellani. Mielenkiintoista prosessissa oli taas nähdä, kuinka erilaiset ovat käytänteet eri maiden välillä - jopa Euroopan sisällä. Ja kuinka tärkeää on osata hyvin maan kieltä.  









Traileri uutuuselokuvasta Das perfekte Geheimnis kaikille saksalaisen komedian ystäville