sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Hedonistisia nautintoja koronasulussa




Korona on pannut kyllä monet mielihyvää tuottavat asiat jäihin, mutta onneksi kaikista hedonistisista nautinnoista ei ole tarvinnut luopua täysin. Pientä kekseliäisyyttä käyttäen kaikista asioista ei ole tarvinnutkaan luopua.  




Yksi asia, jota olen kaivannut todella paljon, on työyhteisön yhteisöllisyys. Tänä vuonna harva työyhteisö on voinut viettää pikkujouluja ja itse uutena tulokkaana työyhteisössä olen kokenut sen suureksi puutteeksi. Vaikka olemme työskennelleet lähiopetuksessa koko lukuvuoden, en ole päässyt tutustumaan työkavereihini. Jopa siinä määrin, että juuri tällä viikolla mokasin itseni täysin, kun sekoitin työkaverien nimet ja lisäksi ihmettelin ääneen, onko meillä sen niminen opettaja. Mutta kun työkavereita ei tapaa kuin pikaisesti käytävällä maskien takaa pälyillen. Kaikenlainen kokoontuminen opettajanhuoneeseen on kielletty eikä onnistuisi ajanpuutteenkaan vuoksi, yhteisistä asioista päätetään Teamsissä ja kaikki kommunikointi välillämme liittyy työhön. Pienellekään small talkille ei ole aikaa eikä paikkaa. En tiedä työkavereitteni yksityiselämästä tai ajatuksista paljon mitään. 

Mutta nyt sentään hieman enemmän. Työnantajamme hankki työhyvinvoinnin nimissä työyhteisölleni liput Ismo Leikolan stand upiin. Netissä tietysti. Jokainen katsoi esityksen omalta päätteeltään, mutta sitä ennen ja sen jälkeen kokoonnuimme Teamsissä. Etkot ja jatkot kuohuvan ja naposteltavan merkeissä. Loppujen lopuksi me höpöttelimme neljä tuntia. Päähuomiomme vei tosin samanaikaisesti työpaikkamme lähettyvillä tapahtunut hurja tapahtuma, joka osuminen samaan iltaan oli omasta puolestani aika sattuma siten, että normaalina iltana olisin tuohon aikaan juuri ollut lähdössä töistä. Nyt olin poikkeuksellisesti lähtenyt jo kotiin valmistautumaan tyhy-iltaan. Valmistautuminen oli toki osa iltaa, pukeuduin juhla-asuun omaan makuuhuoneeseeni.




 

Fine dining -ruokailua olen kaivannut myös kovasti. Viimeksi olemme KÄYNEET ravintolassa syksyllä syntymäpäivänäni. Hassua sinänsä, sillä tavallisesti illallistamme kahdestaan jossain "paremmassa" ravintolassa kerran vuodessa hääpäivänämme kesällä. Emmekä muutoinkaan perheen kanssa ruokaile paljon ravintoloissa. Tai no, tyttären kanssa minulla oli tapana parin vuoden ajan käydä kerran viikossa syömässä etnisissä ravintoloissa ennen kiinantuntia. Ehkä siitä on tullut jo toinen tottumus. Tai sitten hinku ulkona syömiseen juontaa juurensa koronasulkuun, siihen että se on mahdotonta. Ovathan ravintolat olleet täällä kerta kaikkiaan kiinni parin kuukauden ajan. 

Tai sitten ravintola on niitä viimeisiä oljenkorsia, joihin hukkuvana tartun, kun ei muitakaan nautintoja ole. Pientä luksusta pelkän työn sävyttämään arkeen. Huhtikuussa mittani tuli täyteen ja kahden viikon välein olemme nyt tilanneet illallispaketin ravintolasta. 

Ensimmäisen kerran kaksi viikkoa sitten kruununhakalaisesta Jordista ja eilen samasta kaupunginosasta Kuurnasta. Eilisen paketin tilasimme maanantaina ja sattumalta tiistaina Hesarissa oli artikkeli illallispaketeista ja Kuurna sai parhaat arvioit mainituista. Julkisuus vaikutti siten, että eilen pakettia hakiessaan mieheni noteerasi, että Kuurnassa soi puhelin taukoamatta ja nettisivut olivat kaatuneet. 



Ylemmät kuvat ovat Jordin kahden viikon takaisesta illallisestamme. Päärynät ja vuohenjuusto -yhdistelmä alkupaloissa oli todella mainio ja palsternakkakeittoon lisätyt marinoidut sienet ja seljanmarjat pikantti lisä. Nämä annokset olivat lempparini ja todellakin ravintolasta tilaamisen väärti. Siikaa sellerin kera pidin vähän mitättömänä, mutta se oli taas mieheni lemppari. 

Sen sijaan pääruoan karitsa kuivan rukiin parina oli pettymys, mutta niin on minulle lihapääruoka yleensä aina. Syön mieluummin aina useamman alkupalan kuin pääruokaa. Tyrniparfait ravintolan suositteleman itävaltalaisen jälkiruokaviinin kera oli täydellinen suussasulava kombinaatio. Seuraavana viikonloppuna mieheni teki itse puolukkaparfait'n, jottei avattu pullo menisi aivan hukkaan, mutta puolukan parina viini ei enää ollut niin onnistunut yhdistelmä. 

Seuraavat kuvat ovat eilisistä Kuurnan annoksistamme. 




 

Alkupalaksi tilasimme sekä ahventartaria sahramilla ja manteleilla maustettuna sekä palsternakkaterriiniä. Sahrami antoi mielestäni ahveneen vähän tunkkaisen maun, enkä pitänyt siitä, vaikka muutoin olen raa'an kalan ylin ystävä. Mieleeni tuli jopa, että voisivatko koisantoukat olla pilanneet mantelit, sen verran outo maku maistui annoksessa. Mutta kyllähän ravintola varmasti maistaa raaka-aineet ennen käyttöä. 

Palsternakkaterriini sen sijaan oli todella erinomaista. Fermentoitu sitruuna antoi kastikkeeseen limemäisen maun, ja sopi erinomaisesti palsternakan makuun.  

 




Tällä kertaa pääruoka oli myös makuuni. Hyljeksitty hauki on yksi lempikaloistani ja tämä mureke voikastikkeen ja kaalin kaverina oli todella hyvää. Jälkiruoka, kolmen maidon kakku oli aika mitätön. Lisäksi annoksemme olivat täysin erilaiset. Minulle sattui kuohkea, miehelleni kiinteä pannukakku. Vaihdoimme ensimmäisten suupalojen jälkeen ja siten kumpikin sai makunsa mukaiset annokset. Mutta silti, syön kakkuni mieluummin hyytelönä kuin sokerikakkupohjaisena. Ja jälkiruoaksi maistuu ennemmin parfait. 

Mietin myös, kuinka paljon on Kuurna muuttunut vuosien aikana. Ensimmäisen kerran kävimme siellä hääpäivänämme joskus sen alkutaipaleella, jolloin listalla oli sellaisia erikoisuuksia joita ei muualta saanut. Länsimaisessa yhteiskunnassa hyljeksittyjä raaka-aineita, jotka päätyvät teurasjätteeksi. Sellaisia, joita Kuurna osti halvalla ja muokkaasi kohtuuhintaisiksi fine dining -annoksiksi. Muistan, kuinka söimme mainioita paistettuja kanansydämiä pääruoaksi. Nykyään annokset ovat samaa tavaraa kuin muissakin ravintoloissa. Kaipauksella muistelen mielettömiä makuja, joita olen päässyt Aasiassa maistamaan. Miten mielenkiintoisia makuja saa taitavasti valmistettuna aikaan suolista, kanankaulasta, naudan vatsalaukusta, ankan räpylöistä. Puhumattakaan merenantimista: meduusoista, merimakkaroista ja ties mistä. Sushi on tästä hyvä esimerkki, mitä makit olisivatkaan ilman merilevää...? Aasiasta palattuamme ostamme harvoin kallista ja kuivaa kananrintaa, sillä kiinalaiset ovat oikeassa: mehevät koivet rapeaksi paistettuine nahkoineen ovat paljon parempia - ja halvempia! 







Lapset olivat kumpanakin iltana tyytyväisiä omiin ravintolaruokiinsa. Ensimmäisenä iltana he hakivat pizzat lähipizzeriasta ja toisena iltana patongit Subwaystä.    

Vitsailimme eilen, että sanonta "mennä ravintolaan" on tullut siitä, että entisaikaan ravintolaan oikeasti MENTIIN syömään, niissä oli pöydät, joissa istuttiin syömässä paikan päällä. Tarjoilijat toivat ruoat pöytään, kaatoivat juomat ja annokset valittiinkin vasta ravintolassa paperisesta listasta eikä kotona netistä jo viikkoa aikaisemmin.  

No viikon ajan on ollut taas jo mahdollista elää kuten vanhaanaikaan ja ruokailla ravintolassa, kunhan se tapahtuu ennen klo 19. Mutta menee vielä hetken aikaa, ennen kuin uskaltaudumme ihmistenilmoille. Meneehän se elämä näinkin. 

Lapset ovat sentään onneksi pääsemässä pian kouluun, myös isommat koululaiset. On se huolestuttavaa, millaiset kurjat jäljet tämä korona-aika ja -sulku jättää niin nuorisoon kuin moneen muuhunkin yksinäiseen. Kuinka moni masentunut pääsee enää jaloilleen, kun psyykkinen terveydenhuolto on täysin ruuhkautunut eikä apua saa. Eikä moni uskalla enää lähteä ulos edes omasta kodistaan.

 Omat lapseni ovat selvinneet tästä ajasta hyvin, mutta siitä voi kiittää monia onnekkaita asioita. Onneksi tytär pääsi ja lähti opiskelemaan jo ennen koronaa, joten hän ehti puolen vuoden aikana luoda kontaktit ja ystäväpiirin, mikä on kantanut läpi vuoden etäopiskelun vieraassa maassa. Tosin onhan hän tästä ajasta osan viettänyt Suomessakin ja asunut kotona. Mutta silloinkin hän on voinut pitää yhteyttä opiskelukavereihinsa. Yhtä hyvin ei ole käynyt hänen vanhoille koulukavereilleen, jotka aloittivat opintonsa keskellä koronaa ja etäopiskellen. Osa on jo luovuttanutkin. 

Rankimmin olisi meidän perheessä voinut käydä lukion ekaluokkalaiselle, joka kahden kuukauden opiskelun jälkeen joutui etäopiskeluun ja jonka koulussa ei alkusyksystäkään ollut paljon mahdollisuuksia ryhmäytyä. Hänen onnekseen koitui kesäkurssit, joita hän huvikseen suoritti sisäoppilaitoksessa. Samoille kursseille osallistui hänen tulevia luokkakavereitaan ja he ryhmäytyivät jo siellä. Koko etäopiskelun ajan he ovat opiskelleet Discordia käyttäen yhdessä ja välillä jopa ulkoilleet, milloin pulkkamäessä, milloin lasketellen. 

 

  


Toiveikkaasti luon jo katseeni tulevaisuuteen, jossa synkät pilvet repeilevät. Ehkä yhteiskunnan avautuminen häämöttää jo. Itse suunnittelen jo teatterilippujen ostamista ensi syksyksi sekä haaveilen matkasta tyttären luo Saksaan. Mitä teen ensimmäiseksi, kun alkaa helpottaa? Varaan ajan manikyyriin ja pedikyyriin! Se aika saattaa tulla yllättävänkin pian, sillä minun rokotusaikani koittaa jo ehkä piakkoin.

Mitä sinä haaveilet tekeväsi ensimmäiseksi koronan jälkeen?
 





sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Onko ikä vain numero - synttäripostaus osa 3 (eli puoli vuotta myöhemmin)










Viimeinen synttäripostaukseni - pohdintoja puoli vuotta myöhemmin. Olen lukenut niin monen bloggaajan postauksia pyöreistä vuosista ja puolen vuosisadan ikäkriisistä, joten pakko on upottaa lusikkani siihenkin soppaan. 

Vaikka oikeastaan minulla ei ole asiasta paljoakaan sanottavaa. Kovin pahaa ikäkriisiä en ole huomannut, enkä ole asiaa (mielestäni...) kovin paljon pohtinut. Tai ehkä kuitenkin. Eihän sitä oikeasti pysty täysin sivuuttamaan. Jostain vanheneminen aina pulpahtaa mieleen. Hämmästyn aina uudestaan ja uudestaan, kun tajuan kuinka vanha oikeasti olen. Yhtä paljon hämmästyn siitä, että on olemassa itseäni nuorempia ihmisiä. Ihan oikeasti: mihin nämä vuodet ovat vierineet - oikeammin: miten nämä vuodet ovat näin laukanneet. Nuori sielu vanhenevassa ruumiissa! Mutta eikö sekin ole täysin normaalia? Jokaisen vanhuksen sisällä sykkii nuori mieli, vaikka peilistä katsoo ryppyinen vanhus. 
     

 









Toisinaan minua pidetään nuorempana kuin olen. Uudet työkaverini yrittivät arastellen selvittää, paljonko oikein täytän. Eräs nuorempi sitten tiedusteli, mahdanko täyttää neljäkymmentä. Ehkä puoli vuosisataa tuntui hänestä niin valtavan vanhalta. Vastasin tulleeni juuri aikuisikään. Ja jos en nyt aikuistu, tuskin milloinkaan.

Lapsilta puolestaan saa kuulla erinäisiä arvioita. Eräs kolmasluokkalainen katsoi minua silmät pyöreinä ja kertoi luulleensa minua seitsenkymppiseksi. Voin lohduttautua sillä, että jokaisen kymmenvuotiaan silmissä parikymppinen on jo vanhus ja siitä eteenpäin kaikilla on toinen jalka haudassa. Kerroin, että seitsenkymppisenä olen tuskin enää töissä. Tai no, mitäs se Bidenin vaimo tekeekään? Hän on 69 ja opettaa edelleen!

Onnekkaasti olen saanut säilyä aika hyvin niin terveenä kuin muiltakin vanhenemisen vaivoilta. Välillä ihmettelen millä keinoin, sillä elintapani ovat tuskin mitkään mallikelpoiset. En toki tupakoi, ei ole ylipainoa, syön melko terveellisesti. Mutta en myöskään urheile tai pidä huolta kunnostani. 

Toisaalta kun nyt kolestoritutkimuksessa selvisi, että kolesterolini on hieman yli sallitun rajan ja että minun pitäisi ruokavalion avulla korjata asiaa, en tiedä, kuinka sen tekisin. En käytä kovia rasvoja, kananmunia, maksaa, äyriäisiä ja mätiä syön harvoin, suodattamatonta kahvia juon vain viikonloppuisin. Silloinkin latteni on aina rasvaton. Pitäisikö minun luopua niistä kahdesta siivusta juustoa, jotka syön aamulla sämpylän ja kasvisrasvan kera? 

Kasviksia syön paljon, mutta hedelmiä ja marjoja välttelen. Pitäisikö minun opetella syömään niitä. Koska papuja, herneitä ja linssejä suositellaan kolesterolin vähentämiseen, ehdotin miehelleni, että lisäisimme niitä aterioilla. Mieheni silmäili minua yli lasiensa ja totesi meidän syövän niitä jo usein. "Mutta vielä useammin...", yritin ehdottaa.    

Työssäni saan paljon arkiliikuntaa, erään askelmittarin mukaan kävelen normaalina työpäivänä viisi kilometriä, kun vain liikun koulurakennuksessa sisällä. Silti minun pitäisi ottaa aikaa ja liikkua töiden jälkeenkin. Pitänee jo kaivaa polkupyörä esiin!









 Nuoruuden säilyttämiseen kauneudenhoidon keinoin en ole vielä perehtynyt. Ensimmäiset harmaat hiukset huomasin Pekingissä kolme päivää äitini kuoleman jälkeen. Elämäni oli ollut jo useamman vuoden ajan yhtä stressiä, joten harmaiden ilmaantuminen ei yllättänyt. Yhteensattuma huvitti, sillä isäni sanottiin harmaantuneen minun teinivuosieni aikana. Äitini lähti jättäen jälkensä minuun. Isäni muuttui mustatukkaisesta nopeasti harmaahapseksi, minulle on näitä harmaita ilmestynyt hitaasti neljän vuoden ajan enkä ole vielä pannut tikkua ristiin niiden häivyttämiseksi.

Kosmetologin boostauksia en ota vielä iholleni, normaalin kosteusvoiteen lisäksi riittää päivä- ja yövoide, joiden käytön opin muutama vuosi takaperin. Meikkinä käytän vain kulma- ja ripsiväriä, niin arkena kuin juhlissakin. Kuvissani muokkaan valaistusta ja hieman värisävyä mutten muuta. Silmäpussit näkyvät mutta näkykööt. Onnekkaasti olen pitkäikäisten sukua ja vanhempani ja isovanhempani ovat säilyneet iäkkäinäkin aika rypyttöminä. Isäni on sellainen tarmonpesä, että on vaikea uskoa hänen täyttäneen jo 80!  

Olen aina sanonut että pienet lapset pitävät nuorena! Tähän asti se on ollut helppoa pienten lasten äitinä, mutta nyt kun lapset kasvavat, minulla on edelleen onni saadessani työskennellä kymmenvuotiaiden kanssa. Heidän kanssaan ei pääse vanhenemaan :) 

Tyttäreni tosin kuivasti välillä toteaa olevansa mieleltään aikuisempi kuin oma äitinsä.









Miten olikaan sen ikäkriisin laita? No, ehkä rriisi on väärä sana, mutta myönnettävä on, että on tämä vanheneminen saanut minut miettimään, mitä tästä seuraa. Viimeistään kolmenkymmenen vuoden päästä olen vanhus. Olen läheisten kautta nähnyt sairastamista ja vanhuudenvaivoja. Jokusen vuoden olen laskenut, kuinka monta vuotta minulla on aikaa käyttää korkokenkiä. Vuosien määrän olen määrännyt sen mukaan, milloin olisin samanikäinen kuin äitini hänen sairastuessaan Parkinsonin tautiin. Aikaisemmin en käyttänyt korkokenkiä, mutta nykyään käytän aina kuin voin. Se tai vuosikenkiä huonoissa sandaaleissa tarpominen alkaa näkyä jo jaloissani, joten voi olla että joudun luopumaan siroista kengistä jo sitä ennen. Tanttakenkiä etsin jo ensi kesäksi. 

Vasta viimeisten kuukausien sisällä olen alkanut pohtia vanhenemista ja vanhana olemista. Vanhuus ei ole vain ryppyisempää minää Ensimmäisen vanhuudenoireen koin jo tänä talvena: siis kaatuessa syntyvät murtumat. Heikentääköhän osteoporoosi jo luitani? Pitäisi muistaa syödä d-vitamiinia ja liikkua enemmän!






Liikkuessani vaivalloisesti ja varovasti liukastumista peläten olen kiinnittänyt huomiota kaikkiin mahdollisiin vaikeuksiin ja vaaranpaikkoihin. Niinä hetkinä, kun olen varoen kiirehtinyt ehtiäkseni bussiin (jotta ei tarvitsisi jäätyä pysäkillä seuraavaa odottaen), köpötellyt kumarassa kuin mummo, seissyt jäällä uskaltamatta liikahtaakaan mihinkään suuntaan, tarrannut bussin seinään tukea hakien noustessani sisään tai laskeutuessani tielle, nivelrikon koukistamin ja pakkasen kohmettamin sormin  yrittänyt kaivaa puhelimesta lippua esiin. Hääppöistä ei ole tulevaisuus. Kuinka uskallan vanhana astua talvella ulos kotoani? 

Kerran jo seisoin metron liukuportaiden yläpäässä paniikissa, koska uskoin menettäväni tasapainoni ja kaatuvani alas pitkät portaat. En nähnyt kunnolla porrasta maskin ja toppatakin helman alta ja tiesin, etten voisi kaatuessani ottaa tukea kaiteesta kipeällä kädelläni. Pelkäsin aivan kauheasti seuraavaa kertaa liukuportaissa. 

Nyt kun käsi on parantunut, olen huomannut selvän muutoksen tapahtuvan mielessäni. Pelot haihtuvat ja vanhuuden pelko unohtuu.  

Kun muistelen nuoruuttani, en haluaisi elää sitä uudestaan. Tai haluaisin, jos voisin silloin tietää elämästäni sen, minkä tiedän nyt. 

Onko ikäni siis vain numero? Riippuu tilanteesta. Kun sain kipsin pois, ajettelin taas, että onpa ihanaa olla aikuinen nainen! 




 

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Aikuisiässä - synttäripostaus osa 2






Edellisessä postauksessani kerroin kuukausia sitten olleesta merkkipaalustani, joka oli silloin, kun syntymäpäiviä oli vielä mahdollista viettää oman kodin ulkopuolella. Yövyin siis mieheni kanssa hotelli Kämpissä edellisen yön ja itse syntymäpäivänä söimme hotellin lasitetulla terassilla aamupalan. Huomasimme, että moni asiakas tulee hotelliin vain aamupalalle ja jatkaa sitten matkaa töihin. Arjen luksusta!

Aamupalan jälkeen lähdimme katselemaan kaupunkia turistin silmin. Kävelimme aurinkoisessa satamassa, poikkesimme Vanhassa kauppahallissa, ihailimme Kalevalaista taidetta Ateneumissa. Valokuvasimme toisiamme Suurkirkon portailla, nautimme kevyen kuoharilounaan ja kahvittelimme Engelissä, opiskeluaikaisten muistojeni kahvilassa. Miten ihmeessä opiskelijabudjetilla raaskimme silloin aikoinaan ystävien kanssa kahvitella niin riistohintaisessa kahvilassa? Ehkä kävimme siellä pari kertaa ja muistoissani se sama kuin aina :)

Ateneumissa pyörähdimme Magnus Enckellin näyttelyn läpi, jonne kuvittelimme palaavamme toisella kertaa uudestaan. Emme koskaan ehtineet. Muutamaa viikkoa myöhemmin museot sulkeutuivat ja viimeisen tiedon mukaan näyttely lähtee ennen kuin Ateneum avautuu uudestaan.  

















Mies otti palkattoman vapaapäivän syntymäpäiväni kunniaksi, mutta meidän kierrellessämme kaupungilla lapsilla oli normaali koulupäivä. Illalla juhlistimme yhdessä syntymäpäivääni kalliolaisessa lähiöbistrossa nimeltä Kolmon3n. Se oli täydellinen paikka perhejuhlaan. Fiini muttei liian ylellinen, joten pojat saattoivat tilata listalta burgerit ja me aikuiset nauttia muutaman ruokalajin menut. Surukseni tätä postausta kirjoittaessani luin kyseisen ravintolan sulkeneen juuri ovensa lopullisesti.     








Kotona minua vielä odotti kaksi valtavan ihanaa kukkapuskaa, jotka lähetit olivat toimittaneet tietämättäni. 




Viimeisen kerran vietin syntymäpäivääni vielä töissä, jossa tarjosin työkavereille rosat kakkukahvit ja sain rosan kimpun ja sihisevät juoman. Tämä sampanja on vielä avaamatta ja odottaa sitä hetkeä, jolloin voin vielä kutsua ystäväni koolle ja juhlistaa aikuisikään tuloani heidän kanssaan.





Viimeisen lahjan sain viikkoa myöhemmin, jolloin poikkesin ystäväni kanssa kahville ja sain häneltä lahjan, joka on tullut käyttöön ja tarpeeseen jo monet kerrat tänä talvena. Korkealle pohkeeseen ulottuvat turkoosit pitsivillasukat ovat palvelleet minua kokoontuessamme naapurien kanssa itsenäisyyspäivän viettoon kotikadulle ja valvonnoissa pihalla pakkasilla, jolloin murtuneen käden kanssa on ollut haastavaa pukeutua lämpimästi. Tarpeeseen ne ovat tulleet myös sisätiloissa mittarin näyttäessä alle 20 astetta. Välillä ne lämmittävät jalassa muutoin vain, kuten tuossa jouluaattona otetussa kuvassa.