perjantai 11. lokakuuta 2019

Vanha Enskede - kylässä pastori Vivekan kotikulmilla



Tämä on viimeinen päivitykseni Ruotsista. Anteeksi että tämän kirjoittaminen on kestänyt. Olen työstänyt tätä kuin Iisakin kirkkoa. Syksy on ollut taas niin hektinen, ettei ylimääräistä aikaa ole kerta kaikkiaan jäänyt edes blogin pitämiseen tai muiden blogien lukemiseen. Perheessämme on koettu sellainen mullistava asia kuin esikoisen muuttaminen pois kotoa ja vieläpä ulkomaille. Ihan kivuttomasti ei sekään käynyt. Mutta kerron siitä sitten myöhemmin lisää. 

Nyt palaan vielä heinäkuuhun ja yhteiseen reissuumme Ruotsiin, jossa kohtasimme. Tytär saapui sinne kesätöistään Keski-Euroopasta ja minä tulin kotimaasta. Vietimme ihanan viikon yhdessä, kuten aiemmissa postauksissani olen kuvaillut. Tämä postaus kuvailee viimeistä päiväämme Tukholmassa.






Lempikirjojemme tapahtumapaikat liittyivät olennaisesti kohteisiin, jotka halusimme nähdä viikon matkallamme. Tyttärellä se oli Roslagenin saaristo. Gotlantiin saakka emme jaksaneet lähteä, olimmehan olleet siellä vuosi sitten. Tukholman saaristo olisi kiinnostanut minua Murha Sandhamnissa -tv-sarjan houkuttelemana, mutta Roslagenissa oli minulle saaristoa riittämiin ja koko Nackan poliisipiirin halusin tässä vaiheessa kiertää jo hyvin kaukaa. (Söta, röda sommardrömmar -kirjan oli haudannut paria päivää aikaisemmin matkalaukun pohjalle...)

Södermalmilla liikkuessamme muistin kyllä, että siellä ovat myös kirjan päähenkilön Cillan kotikulmat.

Tukholmassa on kuitenkin eräs kaupunginosa, jossa olen liikkunut mielikuvituksessani jo vuosia ennen kuin oikeasti astuin sinne jalallani. Pastori Vivekan kotikaupunginosa on Gamla Enskede, Tukholman vastine Helsingin Käpylälle, työväenluokan asunnoiksi sata vuotta sitten rakennettu puutarhakaupunginosa.

Tämän postaukseni ylimmässä kuvassa on Enskeden vapaakirkko, pastori Vivekan työpaikka ja yhteisön tärkeä kohtaamispaikka kirjoissa.







Päivä oli todella helteinen, kun lähdimme kävelemään Södermalmilta kohti Globenia. Matkalla on valtava silta, jonka ylittäminen oli auringon paahtaessa pilvettömältä taivaalta aika hikistä puuhaa. Olikohan meillä vesipulloakaan mukana.

Ennen matkamme jatkumista Gamla Enskedestä eteenpäin poikkesimme vielä viehättävässä ravintolassa virkistäytymässä. Se ravintola olisi ollut täydellinen illallistamispaikka. Ehkä seuraavalla matkallamme...

Paluumatkan Slussenille tulimme metrolla ja vaihdoimme lauttaan päästäksemme Djurgårdeniin. Jotenkin Tukholma on ihan kuin Helsinki, paitsi ettei Helsingissä kuljeta Ullanlinnasta Katajanokalle lautalla! 









Djurgårdenissa emme osanneet päättää, mitä tekisimme. Oli jo myöhäistä ehtiä Skansenille ulkoilmamuseoon, minä en puolestaan halunnut mennä mihinkään sisätiloihin, joten ABBA-museokin sai jäädä seuraavaan Tukholman matkaan. Loppujen lopuksi nautimme kauniista iltapäivästä puistonpenkillä kirjoja lukien. Kunnes lounaan jääminen väliin alkoi tuntua vatsassa.

Moni ihana pitsihuvilaravintola oli jo mennyt kiinni, mutta sitten löysimme ennestään tutun ravintolan, jonka terassille oli jo kerääntymässä fiinisti pukeutuneita tukholmalaisia illalliselle. Ulla Winbladh, jossa olen illallistanut kerran aikaisemmin mieheni kanssa. 

Joulun välipäivinä vuonna 1996, kun koko Tukholma oli peittynyt paksuun lumikerrokseen, saavuimme Tukholmaan ja yövyimme jossain vanhassa talossa pitkän metromatkan päässä. Kysyimme isännältämme vinkkejä romanttiseen kynttiläillalliseen ja hän neuvoi meidät Ulla Winbladhiin, mielestään kaupungin parhaaseen ravintolaan. Enää en muista, mitä siellä söimme, mutta tunnelmallinen oli saapua ratikalla illanhämyssä lumiseen Djurgårdeniin ja astua kylmästä sisään kynttilänvaloon vanhaan huvilaan, jonka ikkunanpielissä kimalteli lumi.

Tällä kertaa ei lumesta ollut tietoakaan ja ravintolaa oli laajennettu isoksi terassiksi pihalle. Otin alkupalaksi silli- ja silakkalajitelman ja pääruoaksi Rydbergin pihvin, molemmat paikan perinteisiä annoksia. Tuhti oli ruoka-annos. 






Djurgårdenista kävelimme vanhankaupungin kautta Slussenille. Koko päivän aikana tuli kävelytä yhteensä 19 kilometriä!





Onko Enskede sinulle tuttu ennestään? Onko sinulla joku lempikirjan tapahtumapaikka, jossa olet vieraillut tai haluaisit vieraille? 

maanantai 16. syyskuuta 2019

1600-luvun idylli Slussenilla






Viimeinen etappimme oli Tukholma, jonne saavuimme bussilla Roslagenista illalla. Yövyimme Tukholmassa kaksi yötä Södermalmilla  hotellissa talossa, joka on rakennettu vuonna 1647. Siitä juontaa juurensa hotellin nimi: Anno 1647.

Hotelli sijaitsee aivan Slussenin vieressä, metroasema on viereisellä kadulla. Vaikka Slussen on nyt myllätty aivan perin pohjin, remonttimelu ei kuitenkaan kuulunut huoneeseemme mitenkään. Vanhakaupunki on aivan vieressä, sillan toisella puolen. Syy siihen, miksi kuitenkin yövyimme Södermalmin puolella, oli tyttären junayhteydessä. Junat Keski-Eurooppaan lähtevät tällä hetkellä Södra Stationilta, joka sijaitsee Södermalmilla. Etsin hotellia pitkään, sillä matkan asemalle piti olla lyhyt, olisi paluujunan lähtö sitten myöhään illalla tai hyvin varhain aamulla. Anno 1647 vaikutti kaikin puolin ideaalilta: lyhyt matka asemalle ja vanha, vanha rakennus. Sitä oikeaa Tukholman vanhankaupungin tunnelmaa, sellaista mitä ei Suomesta valitettavasti löydy :(







Nämä kuvat kertovat lyhyesti ensimmäisestä illastamme. Me vain kävelimme ja kävelimme helteisen päivän jälkeisessä lämpimässä kesäillassa. Etsimme ravintolaa, jossa olisi viihtyisä terassi ja minulle hyvää ruotsalaista ruokaa, lapselleni puolestaan aasialaistyyppistä kalaa ja kasviksia. Ravintolan löytäminen ei ollut helppoa, sillä uskomattoman monella terassilla pauhasi musiikki niin kovaa, että korvamme menivät lukkoon eikä juttelemisesta tullut mitään. Viimein pääkadun Götgatanin varrelta löytyi viihtyisä patio, jonka tarjonnan kelpuutimme molemmat.











Slussenin sillan yli vanhaankaupunkiin suuntautuneen kävelylenkin jälkeen palasimme hotellille mukanamme kassillinen ICAsta haettuja Ruotsin herkkuja. Harmittelimme, että huoneemme oli takapihalle päin ja näkymä pelkkää remonttia eikä viihtyisälle kadulle. Hyvä puoli oli se, että pihanpuoli oli niin hiljainen, että saatoimme nukkua ikkuna auki koko yön eivätkä kaupungin äänet ja Slussenin remontti häirinneet meitä mitenkään.





perjantai 13. syyskuuta 2019

Kesäisiä pehmodekkareita, osa 4: ahdistava murha idyllisellä saarella

Viimeinen kesädekkarini, Christoffer Holstin Söta, röda sommardrömmar, on kauhea, suorastaan ahdistava.

Sen vuoksi tämä postaus tulee näin myöhään, kesän ollessa jo ohi. Tämän piti nimittäin ilmestyä jo pari kuukautta sitten, sillä tarina alkaa juhannuksesta ja silloin minäkin ryhdyin lukemaan tätä kirjaa. Aluksi ahmin sitä, teksti on nimittäin niin mukaansatempaavaa. Sitten aloin hyytyä, sen verran hyiseksi juoni muuttui. Välillä oli pakko turvautua kevyempiin kirjoihin: Sophie Kinsellan chick lit -komediaan ja Alan Bradleyn Flavia-dekkariin.

Lähtiessäni Ruotsiin meinasin jättää tämän Söta, röda sommardrömmar -kirjan kotiin, mutta mukaani se sitten lähti kuitenkin. Kunnes Roslagenissa se valvotti minua kaksi yötä ja lopulta minun oli aivan pakko haudata se matkalaukkuni pohjalle. Tuolloin jo aivan vakavissani harkitsin sujauttavani sen johonkin kirjavaihtarihyllyyn, mutten kuitenkaan tehnyt sitä. Uteliaisuus kuitenkin voitti: halusin tietää, kuinka kirja päättyy.


Matkalaukkuni pohjalta se siirtyi kirjahyllyyn odottamaan, kunnes tyttäreni palaisi turvallisesti takaisin kotiin. Tämänkin jälkeen meni vielä muutama viikko, ennen kuin uskalsin kaivaa kirjan esiin. Se tapahtui viikko sitten sunnuntaina, jolloin nautin pihalla kesän viimeisen päivän lämmöstä ja ahmin viimeiset sata sivua melkein yhdeltä istumalta.






Kirja ei sinänsä ole mitenkään karmiva, siinä ei kuvata mitään karmeita yksityiskohtia ruumiinosista. Se ei ole psykologinen trilleri, jossa pelattaisiin aikaa vastaan ja pelastettaisiin psykopaatin hautaamaa uhria maakuopasta. Sellaisia kirjoja en kerta kaikkiaan enää lue. (Mistä muuten johtuu, että tänä päivänä suurin osa kirjakauppojen valikoimista näyttää olevan juuri tuollaisia verta vuotavia kauhutarinoita sarjamurhaajista, niihin näyttävät hairahtuvan jopa "normaalitkin" dekkarikirjailijat.)

Söta, röda sommardrömmar -kirjaa lukiessani kauhu on enemmänkin minun omassa päässäni. Kirja kertoo 19-vuotiaista abiturienttitytöistä, Tukholman kermasta, jotka joutuvat murhaajan kohteeksi idyllisellä lomasaarellaan Tukholman saaristossa. Samanaikaisesti saarelle muuttaa nuori toimittaja Cilla parantelemaan rakkaushaavojaan ja viljelemään siirtolapuutarhaansa. Cilla ystävystyy naapurinsa kanssa, ihastuu tämän poliisipoikaan ja ryhtyy uteliaisuuttaan selvittämään, mitä tapahtui kymmenen vuotta sitten, jolloin neljä tyttöä oli vielä pieniä ja parhaita ystävyksiä. Kunnes juhannusaattona sattui jotain, jonka seurauksena yksi heistä menetti henkensä ja ystävyys päättyi. Mutta mitä silloin tapahtui ja kuka kantaa siitä heille kaunaa?

19-vuotiaat abiturienttitytöt elämineen ja tuntemisineen ovat koskettaneet minua tänä kesänä vähän turhankin läheltä, onhan itsellänikin kotona viime kevään abiturientti, lapsiaikuinen, jonka elämä ja tulevaisuus on vasta aluillaan. Joka on silti todellakin vielä varsin lapsi, herkkä ja ymmärtämätön, mutta kuitenkin jo kokeilee omia siipiään. Koko kesän ajan omani seikkaili muilla mailla, kaukana omasta turvallisesta pesästään ja vanhempien huolenpidosta. Jatkuvasti hän oli vähällä myöhästyä viimeisestä bussista (kerran myöhästyikin), ei saanut avaintaan toimimaan kotiovensa lukkoon, jäi lukkojen taakse työpaikalle, puhelin ei toiminut vieraalla maalla ja hän soitteli ja viestaili meille enemmän tai vähemmän hädissään. Ja mitä me pystyimme tekemään toisesta maasta käsin kuin antamaan neuvoja ja tuntemaan olomme avuttomiksi.



Näissä olosuhteissa ei ihme, että ahdistuin tästä kirjasta niin, etten enää saanut nukuttua Roslagenin saaristossa satavuotiaassa täysihoitolassa.


"Hon lämnar skogen bakom sig, hoppar över några skrevor i berget som gårdagsnattens regn har förvandlat till små insjöar. Den gamla villan tornar upp sig framför henne i kvällsljuset. Herregud, det ser verkligen ut som ett spökhus.

Hon rundar huset så att hon har havsutsikten i ryggen, kliver upp på farstubron. Plockar fram den klirrande nyckelknippan, trycker in nyckeln i låset och...

Hennes andetag fastnar i halsen. Och dörren glider upp framför henne.
Har hon glömt att låsa?

Ja, hon måste ha glömt att låsa.
Men... varför skulle hon ha glömt det? Och varför just ikväll av alla kvällar - efter alls som hänt de senaste dagarna."


Kirjan paikoin aavemaista sävyä selittänee se, että kirjailija Christoffer Holst on aikaisemmin kirjoittanut kummitustarinoita nuorille. Tämän nuoren mieskirjailijan aiempaan tuotantoon kuuluu myös rakkausromaaneja ja dekkarissaan hän yhdistelee näitä molempia genrejään. Aavemaisista kohtauksistaan huolimatta Söta, röda sommardrömmar on enimmäkseen kepeää luettavaa: siinä ihastutaan ja podetaan sydänsuruja, ystävystytään, grillataan, juodaan viiniä, nautitaan ihanista kesäilloista ja tekstaillaan ystäville. 


"En fin sommarkväll är som ekad chardonnay. Mild, rund och med töner av söt frukt.

Det tänker jag på när jag lutar mig tillbaka i en av utemöblerna i min nya trädgård. Kvällsvärmen är skön och härlig och snälla vindar smeker mitt ansikte och hår."






Tukholman lentokentällä näin kirjan kaunokirjallisuuden hyllyssä ja mietin, että pitäisikö minun ehdottaa siirtoa dekkarien pariin. Dekkarikirjallisuuteen tottumaton lukijahan voi ahdistua oikeasti.
Toisaalta kirja kuvastaa erinomaisesti genreään, joka on hyvin yleinen ruotsinkielisissä dekkareissa ja vieras suomenkielisissä. Se on kirja, jossa rikos on vain sivuosassa ja rikosta selvittää harrastelija, jonka päivittäinen elämä iloineen ja suruineen on kirjan pääosassa. Kirja jonka kansikin kuvastaa enemmän idyllistä elämänmenoa kuin raakaa rikosta. Ajatelkaapa, kuinka monta suomenkielistä dekkaria olette nähneet, joiden kannessa on ruumiin ja murha-aseen sijaan värikkäitä kukkia ja lasi viiniä? Minä en muista yhtäkään!

Mieleeni ei myöskään muistu ainoatakaan suomalaista dekkaria, jonka rikosta EI selvitä poliisi vaan aivan tavallinen matti tai maija meikäläinen. Myönnettäköön tosin, että tunnen suomalaisdekkarit erittäin huonosti. Muutamia tunnettuja olen yrittänyt lukea: nuorena luin Matti Yrjänä Joensuun Harjunpäitä, myöhemmin pari kirjaa Ata Hautamäeltä. Virpi Hämeen-Anttilan ensimmäisen Björk-sarjan ensimmäisen osan olen lukenut. Kaikki enimmäkseen liian raakoja.

Leena Lehtolaista en tuntenut, ennen kuin vuosi sitten kuuntelin autolla ajaessani pari Maria Kallio ja Hilja Ilveskero -kirjaa, koska muita dekkareita on äänikirjoina niin vaikea löytää suomeksi. Ne olivat niin tylsiä, että meinasin nukahtaa. Vaihdoin ne Agatha Christieihin. 






Jos totta puhutaan, valitsen kirjan usein houkuttelevan kannen perusteella. Ja luettuani tämän kirjan loppuun totesin, ettei se ei niin kauhea ollutkaan. Kun viime viikolla huomasin jatko-osan Blå, blå höstvågor ilmestyneen vastikään, hain sen heti Akateemisesta. Onhan nyt syyskirjojen aika!

Oletko sinä dekkarien ystävä ja mikä on lempidekkarisi? Minkä dekkarin sinä luit viimeksi? 


tiistai 10. syyskuuta 2019

Kirjailijatreffeillä Roslagenin saaristossa




On erään kirjailijan syy, miksi menimme Roslagenin saaristoon. Tyttäreni on lukenut useita hänen kirjojaan ja halusi päästä näkemään kirjojen tapahtumapaikat. Eikä siinä kaikki. Hän oli myös selvittänyt, että kirjailija itse asuu saaristossa. Hänelle tyttäreni kirjoitti ja sopi tapaamisen. Ja niin siinä kävi, että eräänä aamuna huomasin istuvani tunnetun kirjailijan kanssa treffeillä kolmantena pyöränä. Minä joka en ole lukenut yhtäkään hänen kirjaansa enkä tiedä niistä yhtään mitään. No myönnettäköön, että tyttäreni on kyllä puhunut kirjoista tosi paljon ja yrittänyt selittää minulle niiden juonta ja analysoida niitä minulle. Aivan kuin olisin jaksanut kuunnella.



Taustalla siintää Ahvenanmaa




Loppujen lopuksi vietimme kokonaisen päivän tämän kirjailijan kanssa. Hän vei meitä kirjojensa tapahtumapaikoille ja mikroruokalounaalle kotiinsa. Tyttäreni keskusteli hänen kanssaan kirjoista ja yhdessä me kaikki analysoimme maailmaa. Kirjailija kertoi meille uskomattomia asioita elämästään ja kokemistaan seikkailuista. Aasia yhdisti meitä kaikkia, samoin kiinnostus historiaan. 

Jälkeenpäin minulle selvisi kirjailijan kirjoittaneen myös dekkareita. Nehän on minunkin luettava.

Kirjailijan kotoa lähdimme mukanamme valtava kassillinen hänen kirjoittamiaan kirjoja, jotka hän halusi lahjoittaa tyttärelleni - omistuskirjoituksella tietenkin.











Kiitokseksi kaikesta näkemästämme, kuulemastamme ja saamastamme, veimme me hänet illalla syömään ravintolaan. Ravintolan terassilla näimme kaksi ihmellistä luonnonilmiötä, u hämmästyttivät tämän vuosikymmeniä saaristossa asuneen kirjailijankin. Ensin aurinko teki laskiessaan mielettömän kuunsillan meren ylle. Kameralla en saanut sitä kunnolla ikuistettua. Sen jälkeen huomasimme, kuinka vedenpinta lähes poreili, niin täynnä se oli pinnassa pujahteleviä pikkukaloja. Uskomattoman päivän jälkeen palasimme vielä yöksi täyshoitolaamme. Seuraavana aamuna vuokrasimme vielä täysihoitolamme emännältä pyörät ja teimme kierroksen edellisenä päivänä vierailemissamme paikoissa, ennen kuin palasimme iltabussilla Tukholmaan.

Kun myöhemmin kerroin saksalaiselle ystävälleni, kenet olimme tavanneet ja missä, hän oli aivan kade. Hänkin rakastaa Ruotsia, sen luontoa ja kaiken kukkuraksi tämän kirjailijan kirjoja.







Yöni olivat aika unettomia vanhassa täysihoitolassa. Olin päässyt puoliväliin ja kaikkein kauheimpiin kohtiin Tukholman saaristosta kertovassa jännityskirjassani, jota olin lukenut ennen reissua ja koko alkumatkan ajan. Moneen kertaan olin meinannut lopettaa sen kesken, mutta vielä olin antanut kirjalle mahdollisuuden. Kunnes Roslagenissa kirjan maisemat, 100 vuotta vanha talo ja 19-vuotias tyttäreni seurassani nostivat vilkkaan mielikuvitukseni liian vauhdikkaaseen lentoon. Valvoin yöt, yritin lukea rempseän leppoisaa Sophie Kinsellaa rauhoittuakseni ja hautasin pelottavan dekkarini
matkalaukkuni pohjalle. Kuinka yksi kirja voikaan saada ihmisen ahdistumaan niin.

Seuraavaksi kerron, mikä kirja se oli.




lauantai 7. syyskuuta 2019

Matka Vadstenasta Tukholman saaristoon




Aamupala Vadstenan luostarihotellissa tarjoillaan munkkien ruokasalissa. Siinä istuessamme pitkän pöydän ääressä ja pohtiessamme juuri sitä, kuinkahan moni ruotsalainen ymmärtää suomenkielisen keskustelumme, kääntyi viereva vanhempi mies puoleemme ja esittäytyi helsinkiläiseksi papiksi. Hän on jäänyt eläkkeelle ruotsinkielisestä seurakunnasta, mutta joka vuosi hän vaimoineen palaa samaan aikaan Vadstenaan ottaakseen osaa birgittalaissymposiumiin. Ja tämä on ensimmäinen kerta, kun hän kuulee puhuttavan suomea!

Siinä sitten rupattelimme pitkään ja oli hassua, kuinka meille valkeni tieto symposiumista (ilmankos niitä pappeja oli paljon vesperissä ja luostarihotelli täyteen buukattu), kun taas heille selvisi, että samanaikaisesti kaupungissa on ollut toinenkin ihmisiä vetänyt tapahtuma, Lalehin konsertti. Emerituspapille Laleh ei sanonut mitään, mutta vaimonsa tunnisti laulajan: hän on se, joka oli mukana Allsångenissa!






Hyvästelimme pariskunnan ja kiiruhdimme vielä Luostarimuseoon tutustumaan Pyhään Birgittaan. Tämän 1300-luvulla eläneen ruotsalaisen nunnan elämäkerta on hyvin mielenkiintoinen, olisimme voineet tutkia vaikka kuinka kauan hotellirakennuksemme toisessa päässä olevaa museota, alkuperäistä Bjälboättens Palastia, Vadstenan vanhaa kuninkaanlinnaa, josta sittemmin tuli birgittalaisluostari. Kun Pyhä Birgitta viimein sai taivuteltua paavilta luvan luostarin perustamiseen. Juuri näissä huoneissa Pyhän Birgitan sanotaan rukoilleen ja nähneen näkynsä luostarin perustamisesta. Jäljellä oli myös puinen arkku, jossa hänen maalliset jäännöksensä kuljetettiin Roomasta Vadstenaan.









Meistä tuntui aivan mielettömältä, mitä kaikkea ennätimme nähdä ja kokea vain kolmen päivän aikana Vadstenassa: sekä maallisen että taivaallisen hovin historian havinaa satojen vuosien takaa, sekä laulaa mukana nykyaikaista poppia että kirkollisia virsiä. Voi arvata, että tyttäreni oli aivan taivaissa tästä viettävästä pikkukaupungista, joka on vielä kaiken lisäksi kuin suoraan Astrid Lindgrenin tarinoista. Koko ajan hän toisteli, että tämä on kuin se kaupunki merenrannalla, jossa hän oli tänä kesänä kesätöissä... 

Junamatkalla hän jo googletti Vadstenan opiskelutarjontaa, joka on tosin aika vähäinen. Joku Folkskola siellä olisi, mutta lukuvuosi alkaisi jo elokuun puolivälissä, tuskin tyttäremme ehdittyä palata Keski-Euroopasta takaisin Suomeen. 




  


Junamatkamme Tukholman saaristoon kesti kuutisen tuntia ja sisälsi todella monta vaihtoa. Lisäksi menetimme jatkoyhteytemme, koska jouduimme menemään Tukholman keskustaan T-Centralen-asemalle selvittämään tyttären paluulippua Keski-Eurooppaan. Mikä ei sitten onnistunut, mutta siitä sotkusta kerron lisää myöhemmin. Joka tapauksessa myöhästyimme jatkoyhteydestämme, mutta saimme puhuttua korvaavat liput uuteen yhteyteen ja saavuimme Roslagen-saaristoon sateenmärkään pikkukylään illan viimeisellä bussilla. 






Jättimäisiä etanoita (taas!) väistellen vedimme lentolaukkumme kylänraittia pitkin satavuotiaan huvilan pihaan. Olimme perillä täyshoitolassamme! Majoituttuamme lähdimme tyttären opastamana etsimään satamasta ruokapaikkaa. Vaikkei  hän ollut koskaan käynyt paikkakunnalla, tunsi jo ennestään kylän jokaisen kolkan. Ensi kerralla selviää miksi...