maanantai 31. joulukuuta 2018

Uudenvuodenpuuhia

 
Tänä aamuna olin ylpeä itsestäni ja aikaansaavuudestani. Sen sijaan, että olisin valvonut ja nukkunut pitkään, no melkein yhdeksään asti, nousin ripeästi ylös ja muutamassa tunnissa olin jo suorinut paikkoja ja levittänyt pyykit narulle. Ja mikä uskomattominta: olin lähdössä kuntosalille!
 
Koska viimeksi olen käynyt kuntosalilla? Pekingissä kerran taloyhtiön kuntosalilla, jossa en osannut käyttäkään yhtäkään liian teknistä laitetta, kiinankielisistä käyttöohjeista en ymmärtänyt mitään eikä ollut ketään, jolta olisin kehdannut kysyä apua. Poljin sitten kuntopyörällä osaamatta edes säätää sen tehoa tai panna telkkaria päälle viihdykkeekseni.
 
Tänään minulla viimein oli mahdollisuus ja aikaa lähteä kuntosalille naapurinrouvien kanssa. Ystäväni kanssa, joka on perheineen tulossa meille illalla kylään, viestailimme aamulla iltasuunnitelmista. Hän mainitsi olevansa juuri lähdössä kuntosalille ja minä vastasin ylpeänä samalla mitalla: "Niin minäkin!"
 
Puin ylleni jumppavaatteeni, joihin ihme kyllä vielä mahduin, sen verran stretchiä materiaali on. Viimeksi olen käyttänyt niitä Pilateksessa ennen kuopuksen syntymää. Tai ehkä muutaman kerran joogassa ensimmäisenä syksynä Pekingiin muutettuamme. Kunnes totesin, ettei jooga ole minun lajini. Liian hikistä puuhaa.
 
Lapset ihmettelivät, kun äiti hoikistui hetkessä. Omasta mielestäni vatsani muuttui roikkuvaksi.
 
Tukkani vedin ponihännälle. "Äiti, sä et koskaan käytä poninhäntää!" he ihastelivat. En sen jälkeen, kun vuosia sitten eräs pieni tyttö junassa kysyi minulta, miksi naamani on niin pitkä. Siitä lähtien tukkani on saanut aina olla vapaana.
 
Pakkasin kassiini lämmintä vaihtovaatetta, Gantin marjapuuronvärisen perusneuleen, jonka olin meinannut lähettää Emmyyn, se kun ei ole yhtään tyyliäni tänä päivänä. Onneksi en lähettänyt, nyt sillekin tuli tarvetta. 
 
Iloinen, urheilullinen naisporukka lähti kuntosalille. Ovessa luki aukioloajat, jotka eivät vastanneet netissä annettuja. Seuraavan kerran kuntosali olisi auki vasta keskiviikkona, sisään pääsivät vain ne, joilla oli kortti ennestään. Muut naiset menivät salille kuntoilemaan, minä kuntoilin kävelemällä takaisin kotiin.
 
 
 


 
 
Korvaani vihloo ja tunnen kuinka se pulpahtelee. Nappasin tulehduskipulääkkeen, jonka toivon antavan helpotusta illaksi. Valmistaudun illanviettoon käymällä suihkussa ja pukeutumalla kiiltävän mekkoni alle tukea antavaan, joka toivottavasti tasoittaa makkarat ja muhkurat.
 
Uuden joululiinan pesin ja silitin jo aamulla. Harmikseni huomasin, etteivät kaikki rasvatahrat olleet lähteneet normaalipesussa. Jo vuosia olen luottanut kahden kauppaan, aineisiin, jotka Kuluttajalehden testeissä ovat joskus saaneet parhaat arvostelut: Ecoverin pesuaineeseen ja Rainbow'n tahranpoistoon. Jopa Pekingissä juoksin ympäri kaupunkia metsästäen Ecoveria ja maksoin siitä maltaita - pilattuani ensin elastaania sisältävät vaatteet jollain paikallisilla pesuaineilla. Tahranpoistoaineita raahasin matkalaukussa Suomesta purkkikaupalla ja lähtiessäni lahjoitin ylimääräiset ystävilleni. Ja nyt kauhukseni olen saanut huomata, ettei Rainbow'n tahranpoistojauhetta löydy enää Prismoista. Sen avulla olen pelastanut lasteni vaatteet ja pöytäliinat, ne jotka helpoimmin jäävät pesussa tahraisiksi.
 
Ensi kerralla täytyy muistaa käyttää sappisaippuaa, ekologisempaa ja yhtä tehokasta keinoa, joka tosin vaatii rutkasti enemmän työtä kuin lusikallisen heittämisen pesuainelokeroon.
 


 
 
 
Kuvat kattauksesta on otettu jouluna, mutta samalta näyttää meidän pöytämme tänäkin iltana. Osa uutta, osa vanhaa, osa käsinpestävää...
 
 
Toivon teille lukijoilleni ihanaa iltaa ja hyvää alkavaa vuotta 2019! <3
 
 

Joululahjani


 
On kiva tirkistellä muiden saamia lahjoja. Kuka saa käyttöesineitä, kuka hempeitä hepeneitä. Romaaneja tai suklaata, kaikki ne kertovat saajastaan ja usein myös siitä, kuinka hän aikoo vapaataan viettää.
 
Meillä ei ole tapana kovin paljon lahjoja jaella. Lapset pukki toki hukuttaa lahjavyöryn alle ja joka vuosi lahjoja on aivan liikaa, mutta onneksi tänä vuonna suurin osa heidänkin saamisistaan olivat suussasulavia.
 
Suvun kanssa olemme vuosia sitten sopineet, ettemme muista toisten perheiden lapsia emmekä aikuisia. Jotain pientä ehkä, kuten tänä vuonna kanssamme joulua viettänyt serkkutyttö sai samanlaisen suklaarasian kuin muutkin lapset. Aikuisille annoin isot Drockilan kynttilät, mutta isäni ja veljeni unohtivat tai lahjoittivat ne meille takaisin. He kun eivät kuulemma kynttilöitä polta (miehet eivät tunnelmoi). Meillä taas niitä palaa joulun alla paljon.  
 
Mieheni kanssa olemme jo vuosia sitten sopineet, ettemme osta toisillemme lahjoja. Totesimme sen turhaksi, sillä kumpikaan meistä ei osaa ostaa toiselle sitä, mitä tämä haluaa. Esikoisen ollessa pieni, yritin hukuttaa mieheni lahjoihin ja kauniisiin (mieleisiini) vaatteisiin. Ostin niin neuleita kuin kalsareitakin. Joulun jälkeen mies palasi töihin ja minä kiikutin rattaiden alla kaikki lahjani takaisin kauppaan. Yksikään valitsemani ei kelvannut miehelleni, meillä kun sattuu olemaan niin täysin erilainen maku!

 


 
 
 
 
Erilaisen maun vuoksi ja turhien tavaroiden välttämiseksi minäkään en anna mieheni valita omia lahjojani. Minä olen hyvin tarkka siitä, että korttikotelon tai avaimenperän pitää olla juuri oikeansävyinen tai oikeanlaisella koristekuviolla somistettu. Mieluummin olen ilman, jos en löydä mieleistäni. Tästä syystä aion mennä taas yhden vuoden eteenpäin yli 20 vuotta vanhalla Mulberryn nahkakoteloavaimenperällä, jonka vetoketju ei mene enää kiinni ja avaimet repsottavat, koska nahkaläpyke, jos avaimet ovat kiinni, on revennyt. Haaveissani on nimittäin glitterein kimalteleva luksusavaimenperä, mutta mieleistäni en löytänyt. En "sitä oikeaa", siksi tuo avaimenperä saa odottaa seuraavaan jouluun. Onneksi kyse on vain avaimenperästä, "SEN OIKEAN" löysin sentään jo 24 vuotta sitten... :)
 
 
 
  
 
Hakusessani on jo jonkin aikaa ollut alushame tai pari. Pikkujoulujen aikaan harmittelin, että minulta puuttuu sellainen tukea-antava alusmekko, jotta voisin käyttää vartalonmyötäistä kimalleneulepukuani ilman, että jenkkakahvat ja muut ylimääräiset muotoni pursuavat puvun yksityiskohdiksi. Koska myös sukkahousuvarastoni kaipasi samalla täydennystä ja minulla on vain yksi luottosukkahousumerkki, tein kerralla isot ostokset kyseisen merkin corner shopissa Stockmannilla. Sain siitä kaupanpäällisiksi käsivoiteen.
 
Matkalla sovituskoppiin näin tuon kukallisen alusmekon. Oikeastaan se on yöpaita, mutten voi kuvitellakaan tarkenevani noin hepeneissä yöllä. Minulla kun pitäisi melkein ennemmin olla paksu flanellipyjama paksun untuvapeitteen alla lämmikkeenä. Nappasin yöhempeneen sovitukseen ja totesin sen täydelliseksi alusmekoksi hameiden alle. Tuo kaula-aukon pitsi vielä kruunaa mekon, sillä minullahan on tapana käyttää pitsisiä aluspaitoja jättisuurten kaula-aukkojen täytteenä.
 
Vein lahjani paketointipalveluun ja sujautin pakettiin mukaan saamani käsirasvan. Yllätystä on kerrakseen, kun joku toinen on paketoinut saamani lahjan =D
 
 
 
 
Lapsilta sain herkkuja. Sain tarkkaan harkittuja lemppareitani eli yhdeltä lakuja, yhdeltä käsintehtyä suklaata ja kahdelta valkosuklaata. Oli ihanaa myös nähdä, mitä he antoivat toisilleen. Jokainen heistä oli tarkkaan miettinyt, mistä kukin pitää, ja ostanut ne vähäisillä ja vaivalla siivoamalla ansaitsemillaan rahoillaan. Voi miten ihania ovat nuo lapset <3 
 
Aattoiltana odotti tyynyni sisällä vielä yllätys. Kun painoin pääni tyynyyn, sen sisällä oli jotain kovaa, rapisevaa. Vedin paperin esiin ja tuijottelin sitä epäuskoisena. Kuvassa oli timanttisormus. Se oli mieheni yllätys, hän lupasi ostaa minulle haluamani sormuksen. Olin kai jossain vaiheessa sellaisen perään haikaillut ja sormukset ovat ainoita aitoja koruja, joita käytän.
 
Voi olla, että jätän tämän lupauksen kuitenkin tällä kertaa lunastamatta. Timantit ja kulta ovat verirahoja, niiden tuottaminen on lisännyt verenvuodatusta ja sotia ja niiden louhiminen ja jalostaminen tuhoaa ympäristöä. Tästä syystä minusta on käsittämätöntä, että aitoja kultahippuja käytetään luksusvaikutelman lisäämiseen kasvo-voiteisiin ja jopa kuohuviiniin. Se tuntuu jotenkin niin first world -luksuksesta, 80-luvun juppeilulta, jossa vain omilla hedonistisilla nautinnoilla on väliä.
 
Mutta... olenhan nainen ja edellisessä elämässäni ehkä harakka, joten rakastan kaikkea mikä kiiltää. Ehkä pyydän, että saisin sen sormuksen lahjaksi sitten, jos joskus saan vakituisen viran. Silloin se oikeasti tuntuisi ansaitulta. Ja siihen asti mieheni selviää halvoilla joululahjoilla, kun hän voi luvata sen sormuksen minulle ihan jok'ikinen vuosi... =D 
 
Siihen asti riittänee kaksi sormusta. Niihin liittyy tarinoita, joista kerron joku toinen kerta.
 
 
 
 
Mukavaa uudenvuodenaattoa <3

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Välipäivien puuhia ja kinkunsulattelua museossa

 
 
 
 
 
Tämmöisiä ovat olleet joulu- ja välipäivien puuhamme. Lautapelejä, kirjoja, jonkin verran somea. Paljon, paljon hyvää jouluruokaa, saahan sitä vain muutaman päivän ajan vuodessa. Farkut jo kiristävät niin, ettei niihin ole tehnyt mieli pukeutua. Yhtenä päivänä sovittelin kaikki löytämäni farkut. Yhdet olivat liian kesäiset, parhaat olivat pesussa. Muut auttamatta liian pieniä, tuskin sain ne edes kiskottua reittä pitkin ylös. Onneksi löytyi sitten yhdet, ne luottofarkkuni, jotka venyvät aina mittoihini kuin mittoihini. Ne sitten sain jalkaani siten, että saatoin lähteä kävelylenkille sulattelemaan kinkunrasvoja.
 
Taisin löytää samanlaiset vielä yhden nettikaupan ylijäämävarastoista pilkkahintaan. On kai pakko tilata uudet, nämä vanhat kun voivat vetää viimeisen vetonsa hetkenä minä hyvänsä...
 
Vääntäydyimme siis mukavasta kodinlämmöstä ja lähdimme pitkälle kävelylenkille. Jalat luistivat liukkailla, pää oli märkä vesisateessa. Kunnon etelärannikon pääkallokeli, kun me tepastelimme päättäväisesti kohti harmaata keskustaa. Lopulta oli kyllä pakko ottaa julkinen kulkuneuvo, muutoin emme olisi ennättäneet määränpäähämme.
 





 
Määränpäämme oli tämä 1800-luvun pikkuporvariston koti, kaupungin vanhin puutalo, joka sijaitsee Kristianinkadulla Kruununhaassa, korkeiden kivikerrostalojen katveessa. Tämä Ruiskumestarin talo on todellakin niin katveessa, että sattumalta sinne tuskin löytää perille. Itsekin olen opiskellut siinä vieressä vuoden ajan, enkä ollut tietoinen tästä pienestä rakennuksesta. Tai olin kyllä tietoinen, olin vuosia lukenut siitä ja sen jouluasusta, mutten ollut koskaan "eksynyt" perille Kristianinkadulle. Jotenkin olin kuvitelmissani sijoittanut sen aivan toiselle puolelle Unioninkatua, Pitkäsillan luo rantaan. Sinne olisimme menneet, ellen olisi Google mapsin avulla suunnistaneet ja löytäneet Meritullinkadun kautta perille. Jälkeenpäin selvisi, että Meritullinkadun opiskelijakoti, jonka aikaisista ajoista äitini aina kertoi, sijaitsi aivan Ruiskumestarin talon lähistöllä. Ehkä hän tiesi talon olemassaolosta, vaan ei koskaan tainnut siitä mainita. Ikävää, etten voi häneltä tästäkään asiasta kysyä.
 
Ruiskumestarin taloon on aina vapaa pääsy ja jouluasussa siihen voi tutustua vielä loppiaiseen asti. Varoituksen sanana, että piha on jäinen, kuten kuvistanikin näkyy, ja todella kalteva. Kaidetta pitkin vääntäydyimme ylös, suosittelen siis liukuesteitä kengänpohjiin ja kenties sauvat käsiin.  
 
Erittäin viehättävää on mielestäni se, että Ruiskumestarin talon piha toimii arkisin päiväkodin leikkipaikkana. Voin vain kuvitella, kuinka mielikuvitus lähtee liitoon tällaisessa ympäristössä.
 


 

Kuopus on hurahtanut lautapeleihin ja etenkin tuohon muutaman vuoden takaiseen Scotland Yard -peliimme siinä määrin, että hän tekee nyt omaa vastaavaa peliään kotikulmiltamme. Kuten kuvasta näkyy, pelaamisemme on jo kehittynyt hyvin strategiseen suuntaan, napeilla on tässä erittäin tärkeä tehtävä. 
 
Jouluruoat taitavat olla jo lähestulkoon lopuillaan. Viime päivinä rupesin jo säännöstelemään niitä, perunoitakin otin lautaselleni vähemmän (vain neljä..), jottei tulisi popsittua kalapöytää tyhjäksi. No, enemmän kyllä ajattelin jo mahtumista työfarkkuihin viikon päästä. Tänään olisin jo intoa puhkuen ollut valmis lähtemään kuntosalille (kerrankin) ja pettymykseni oli suuri, kun minulle selvisi ettei sinne noin vain kävellä sisään, jos ei ole klubikorttia ennestään. Mutta huomenna uusi yritys!
 
Mutta nyt on aika lähteä ruokakauppaan varustautumaan huomiseen juhlintaan ja tämäniltaiseen paluu tavallisuuteen -päivälliseen. Sekä hakemaan rasvatonta maitoa, lattemaitoni kun on loppunut pahasti kesken.
 
Mukavaa uudenvuoden aatonaattoa <3

lauantai 29. joulukuuta 2018

Minun jouluni





















Olen yrittänyt pitää joulutaukoa. Taukoa töistä, jotka jäivät perjantaina kesken ja vaivasivat koko viikonlopun. Joiden vuoksi ruokaostoksilla kaupassa seisoin hyllyjen välissä toimettomana ja katselin, kun mieheni keräsi tavaroita kärryihin.
 
Olen pitänyt myös taukoa blogeista. Niistä joihin uppoudun viikonloppuisin, kun minulla on hetki vapaata aikaa, ja joiden parissa huomaan vierähtäneen tovin jos toisenkin. Lukiessani ja kommentoidessani.
 
Olen pitänyt taukoa omasta blogistani, jota olen yrittänyt päivittää säännöllisesti, vaikka se vie valtavan paljon aikaa vapaa-ajastani ja vielä enemmän ajatuksistani.
 
 
Olen myös pitänyt taukoa kirjasta, jota lukemaan käperryn aikaisin iltaisin sänkyyni. Lukemaan kunnes on pakko viimein sammuttaa valot ja käpertyä halimaan tyynyä, jotta herätyskellon soitto aamulla ei tuntuisi taas kerran liian aikaiselta. Sen sijaan olen lukenut toista kirjaa, "joulukirjaa", jonka olen aloittanut kahtena jouluna ja joka on aina syystä tai toisesta jäänyt kesken.
 


 
 
Sen sijaan koulujen päätyttyä olen siivonnut lasten kanssa ja häärinyt mieheni apuna keittiössä. Nimenomaan apuna, sillä mieheni huolehtii suurimmasta osasta ruoanlaitostamme myös jouluna. Minun vastuulleni jäävät vain rosolli, kalojen graavaaminen ja luumusopan keittäminen. Näistä kaksi on äitini reseptejä. Rosolli ei saa maistua liian pliisulle ja sen kastikkeessa tulee olla mausteita. Luumukiisseli ei puolestaan saa olla liian paksua, joten perunajauhojen määrän kanssa pitää olla varovainen. 
 
Kaloja ja mätiä meillä kuluu paljon, kaupasta lähtiessämme huokaisin, että vegaanijoulu tulisi paljon halvemmaksi. Vaikka on se sen arvoista, koskaan ei graavikala maistu niin hyvältä kuin jouluna. Paras kiitos tuli kuitenkin aattoiltana veljeltäni, jonka mukaan missään ei saa niin hyvää graavikalaa siskon graavaamana!
 
 
 

 
 
Jouluaaton perinteeseemme kuuluu aattoaamun aloittaminen riisipuurolla ja luumukiisselillä. Kello kaksitoista naapurusto kokoontuu ulos joulurauhanjulistukseen ja kuumalle glögille. Tänä jouluna oli niin kylmä, että glögi jäähtyi muumimukeissa saman tien. Minä puin villahousut hameen alle ja tarkenin pakkasessa hieman pidempään kuin naapurit toppahousuissaan. Kori kädessäni tunsin itseni ihan Punahilkaksi, punainen hilkka vain puuttui.
 

 




 
 
Koska joulupäivällisen syömme vasta myöhään, perinteeseemme kuuluu joulukahvit keskellä päivää. Siihen mennessä vieraamme eli isäni ja veljeni perheineen olivat jo saapuneet. Joulukahveilla maistamme kinkkua ensimmäistä kertaa. Herkullisen itseleivotun pähkinä-rusinaleivän saamme aina perinteisesti kummipoikamme perheeltä. Lapset olivat innostuneet joulun alla leipomaan, tytär tehnyt omena-hapankirsikkapiiraita ja poika jouluhalon ranskalaisen ohjeen mukaan treenaten samalla kielitaitoaan. 
 
 







 
 

 
 
Kahvien jälkeen alkoi ilta hämärtyä ja lähdimme kävelylle ihailemaan kauniisti valaistuja taloja ja lumista maisemaa. Seuraavana päivänähän siitä ei ollut enää jälkeäkään, mutta aattona oli niin kaunista. Ja pirun kylmää.
 
Glögillä lämmittelimme palattuamme sisään, sillä lämpimään saunaan ei ole meillä toivoakaan ehtiä enää aattona. Glögiä siinä siemaillessamme katosi mies huomaamattamme ja oli poissa jonkin aikaa. Kuopus kurkki ikkunasta innokkaana pukkia odotellen ja jossain vaiheessa hän oli varma, että pukki olisi naapurissa. Näimme ikkunasta sisään naapuriin, jossa koko perhe istui olohuoneessa musisoiden innokkaasti. "He laulavat pukille", arveli kuopus. Kun hän aikansa odotteli ikkunassa, ilmestyi pukki hetken päästä naapurien ulko-ovesta. Hän vain vilkaisi meihin, heilautti kättään morjenstaen ja jatkoi matkaansa katua ylöspäin. Laskimme, kuinka kauan vielä menee, ennen kuin pukki on ennättänyt kiertää kaikki kadun lapsiperheet ja palata katua takaisin alaspäin meille.  
 
 


 
 
Viimein se pukki sitten saapui meillekin. Kaksi lapsista kyyhötti kuumeesta väsyneinä sohvannurkassa. Kolmonen esitti pukille huilulla "Walking in the air" -kappaleen, Joulupukki-laulun sanoja emme muistaneet taaskaan. Loppujen lopuksi esitimme Heinillä härkien kaukalon, jonka sanoissa saatoimme luottaa kuopuksen muistiin. Hän oli innokkaasti harjoitellut laulua koulun joulujuhlaan ja saanut kauheita raivokohtauksia, koska ei millään meinannut muistanut sanoja. Luulimme hänen harjoittelevan joulujuhlaesitykseen, kunnes selvisi, että hän harjoitteli yhteislaulua varten. Hän vain pelkäsi niin, ettei kukaan mukaan osaa.... No, olipa joku, joka osasi vetää laulun pukille.
 
Mitä lahjapaketeistani sitten paljastuikaan? Siitä ehkä lisää seuraavassa postauksessa.
 
Ruokailimme vasta myöhään illalla. Kaukana oli joulumme vegaanista joulusta, mutta annettakoon moinen pröystäily anteeksi kerran vuodessa. Melko harvoin nimittäin syömme kotona lihaa, ehkä kerran tai korkeintaan pari viikossa. Lisäksi meillä on yksi kalapäivä viikossa, lauantaisin. Mutta jouluna kalaa vetelemme kaksin käsin. Siikaa graavasin neljä nahkaa, lohta yhden ison. Tänä vuonna meillä oli yksi kokonainen savusiika, kaupasta ostettu, joka ei tosin meinannut mennä kaupaksi, syömmehän kesäisin itsesavustettua useamman kerran viikossa. Viime vuonna savusiika puuttui pöydästämme, sillä kaupassa se oli joutunut väärään ostoskärryyn ja huomasimme puutteen vasta aattoiltana. Ensi jouluna savusiika saa jäädä pois ostoslistalta. Sen sijaan katkarapusalaattia on ostettava toinenkin mokoma - lapset rakastavat sitä. Ja erilaisia mätejä menee useampi purkillinen.
 
Jälkiruoaksi oli Kakkosen leipoma bûche de Noël, ranskankielisen reseptin avulla tekemä. Kakkonen aloitti ranskanopinnot koulussaan Pekingissä ja palattuamme mietimme, ettei hyvää kielitaitoa kannata hukkaan heittää. Hän oli valmis jatkamaan opiskelua vapaa-ajallaan ja on nyt jo vuoden ajan opiskellut Skypen kautta ystäväni johdolla.
 
 
 
 
Joka joulu yritän rauhoittua viettämään aikaa lasteni kanssa ja taas kerran kaivoimme esille lautapelit. Kovaan käyttöön ne joutuivat tänäkin jouluna!
 
Jouluilooni, kuten varmasti monen muunkin suomalaisen jouluun, tuli tänä jouluna suuri särö. Niin kauheista asioistahan olemme saaneet lukea lehdistä viime päivinä. Toisten ihmisten surut ovat olleet mielessäni enemmän ja vähemmän joulupäivien ajan, sekoittuen aiempiin mietteisiini. En ole varma, pystynkö kirjoittamaan niistä sen enempää.
 
Rauhallista lauantai-iltaa ja vuoden viimeisiä päiviä <3