Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämää kyyneleet silmissä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämää kyyneleet silmissä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Onko ikä vain numero - synttäripostaus osa 3 (eli puoli vuotta myöhemmin)










Viimeinen synttäripostaukseni - pohdintoja puoli vuotta myöhemmin. Olen lukenut niin monen bloggaajan postauksia pyöreistä vuosista ja puolen vuosisadan ikäkriisistä, joten pakko on upottaa lusikkani siihenkin soppaan. 

Vaikka oikeastaan minulla ei ole asiasta paljoakaan sanottavaa. Kovin pahaa ikäkriisiä en ole huomannut, enkä ole asiaa (mielestäni...) kovin paljon pohtinut. Tai ehkä kuitenkin. Eihän sitä oikeasti pysty täysin sivuuttamaan. Jostain vanheneminen aina pulpahtaa mieleen. Hämmästyn aina uudestaan ja uudestaan, kun tajuan kuinka vanha oikeasti olen. Yhtä paljon hämmästyn siitä, että on olemassa itseäni nuorempia ihmisiä. Ihan oikeasti: mihin nämä vuodet ovat vierineet - oikeammin: miten nämä vuodet ovat näin laukanneet. Nuori sielu vanhenevassa ruumiissa! Mutta eikö sekin ole täysin normaalia? Jokaisen vanhuksen sisällä sykkii nuori mieli, vaikka peilistä katsoo ryppyinen vanhus. 
     

 









Toisinaan minua pidetään nuorempana kuin olen. Uudet työkaverini yrittivät arastellen selvittää, paljonko oikein täytän. Eräs nuorempi sitten tiedusteli, mahdanko täyttää neljäkymmentä. Ehkä puoli vuosisataa tuntui hänestä niin valtavan vanhalta. Vastasin tulleeni juuri aikuisikään. Ja jos en nyt aikuistu, tuskin milloinkaan.

Lapsilta puolestaan saa kuulla erinäisiä arvioita. Eräs kolmasluokkalainen katsoi minua silmät pyöreinä ja kertoi luulleensa minua seitsenkymppiseksi. Voin lohduttautua sillä, että jokaisen kymmenvuotiaan silmissä parikymppinen on jo vanhus ja siitä eteenpäin kaikilla on toinen jalka haudassa. Kerroin, että seitsenkymppisenä olen tuskin enää töissä. Tai no, mitäs se Bidenin vaimo tekeekään? Hän on 69 ja opettaa edelleen!

Onnekkaasti olen saanut säilyä aika hyvin niin terveenä kuin muiltakin vanhenemisen vaivoilta. Välillä ihmettelen millä keinoin, sillä elintapani ovat tuskin mitkään mallikelpoiset. En toki tupakoi, ei ole ylipainoa, syön melko terveellisesti. Mutta en myöskään urheile tai pidä huolta kunnostani. 

Toisaalta kun nyt kolestoritutkimuksessa selvisi, että kolesterolini on hieman yli sallitun rajan ja että minun pitäisi ruokavalion avulla korjata asiaa, en tiedä, kuinka sen tekisin. En käytä kovia rasvoja, kananmunia, maksaa, äyriäisiä ja mätiä syön harvoin, suodattamatonta kahvia juon vain viikonloppuisin. Silloinkin latteni on aina rasvaton. Pitäisikö minun luopua niistä kahdesta siivusta juustoa, jotka syön aamulla sämpylän ja kasvisrasvan kera? 

Kasviksia syön paljon, mutta hedelmiä ja marjoja välttelen. Pitäisikö minun opetella syömään niitä. Koska papuja, herneitä ja linssejä suositellaan kolesterolin vähentämiseen, ehdotin miehelleni, että lisäisimme niitä aterioilla. Mieheni silmäili minua yli lasiensa ja totesi meidän syövän niitä jo usein. "Mutta vielä useammin...", yritin ehdottaa.    

Työssäni saan paljon arkiliikuntaa, erään askelmittarin mukaan kävelen normaalina työpäivänä viisi kilometriä, kun vain liikun koulurakennuksessa sisällä. Silti minun pitäisi ottaa aikaa ja liikkua töiden jälkeenkin. Pitänee jo kaivaa polkupyörä esiin!









 Nuoruuden säilyttämiseen kauneudenhoidon keinoin en ole vielä perehtynyt. Ensimmäiset harmaat hiukset huomasin Pekingissä kolme päivää äitini kuoleman jälkeen. Elämäni oli ollut jo useamman vuoden ajan yhtä stressiä, joten harmaiden ilmaantuminen ei yllättänyt. Yhteensattuma huvitti, sillä isäni sanottiin harmaantuneen minun teinivuosieni aikana. Äitini lähti jättäen jälkensä minuun. Isäni muuttui mustatukkaisesta nopeasti harmaahapseksi, minulle on näitä harmaita ilmestynyt hitaasti neljän vuoden ajan enkä ole vielä pannut tikkua ristiin niiden häivyttämiseksi.

Kosmetologin boostauksia en ota vielä iholleni, normaalin kosteusvoiteen lisäksi riittää päivä- ja yövoide, joiden käytön opin muutama vuosi takaperin. Meikkinä käytän vain kulma- ja ripsiväriä, niin arkena kuin juhlissakin. Kuvissani muokkaan valaistusta ja hieman värisävyä mutten muuta. Silmäpussit näkyvät mutta näkykööt. Onnekkaasti olen pitkäikäisten sukua ja vanhempani ja isovanhempani ovat säilyneet iäkkäinäkin aika rypyttöminä. Isäni on sellainen tarmonpesä, että on vaikea uskoa hänen täyttäneen jo 80!  

Olen aina sanonut että pienet lapset pitävät nuorena! Tähän asti se on ollut helppoa pienten lasten äitinä, mutta nyt kun lapset kasvavat, minulla on edelleen onni saadessani työskennellä kymmenvuotiaiden kanssa. Heidän kanssaan ei pääse vanhenemaan :) 

Tyttäreni tosin kuivasti välillä toteaa olevansa mieleltään aikuisempi kuin oma äitinsä.









Miten olikaan sen ikäkriisin laita? No, ehkä rriisi on väärä sana, mutta myönnettävä on, että on tämä vanheneminen saanut minut miettimään, mitä tästä seuraa. Viimeistään kolmenkymmenen vuoden päästä olen vanhus. Olen läheisten kautta nähnyt sairastamista ja vanhuudenvaivoja. Jokusen vuoden olen laskenut, kuinka monta vuotta minulla on aikaa käyttää korkokenkiä. Vuosien määrän olen määrännyt sen mukaan, milloin olisin samanikäinen kuin äitini hänen sairastuessaan Parkinsonin tautiin. Aikaisemmin en käyttänyt korkokenkiä, mutta nykyään käytän aina kuin voin. Se tai vuosikenkiä huonoissa sandaaleissa tarpominen alkaa näkyä jo jaloissani, joten voi olla että joudun luopumaan siroista kengistä jo sitä ennen. Tanttakenkiä etsin jo ensi kesäksi. 

Vasta viimeisten kuukausien sisällä olen alkanut pohtia vanhenemista ja vanhana olemista. Vanhuus ei ole vain ryppyisempää minää Ensimmäisen vanhuudenoireen koin jo tänä talvena: siis kaatuessa syntyvät murtumat. Heikentääköhän osteoporoosi jo luitani? Pitäisi muistaa syödä d-vitamiinia ja liikkua enemmän!






Liikkuessani vaivalloisesti ja varovasti liukastumista peläten olen kiinnittänyt huomiota kaikkiin mahdollisiin vaikeuksiin ja vaaranpaikkoihin. Niinä hetkinä, kun olen varoen kiirehtinyt ehtiäkseni bussiin (jotta ei tarvitsisi jäätyä pysäkillä seuraavaa odottaen), köpötellyt kumarassa kuin mummo, seissyt jäällä uskaltamatta liikahtaakaan mihinkään suuntaan, tarrannut bussin seinään tukea hakien noustessani sisään tai laskeutuessani tielle, nivelrikon koukistamin ja pakkasen kohmettamin sormin  yrittänyt kaivaa puhelimesta lippua esiin. Hääppöistä ei ole tulevaisuus. Kuinka uskallan vanhana astua talvella ulos kotoani? 

Kerran jo seisoin metron liukuportaiden yläpäässä paniikissa, koska uskoin menettäväni tasapainoni ja kaatuvani alas pitkät portaat. En nähnyt kunnolla porrasta maskin ja toppatakin helman alta ja tiesin, etten voisi kaatuessani ottaa tukea kaiteesta kipeällä kädelläni. Pelkäsin aivan kauheasti seuraavaa kertaa liukuportaissa. 

Nyt kun käsi on parantunut, olen huomannut selvän muutoksen tapahtuvan mielessäni. Pelot haihtuvat ja vanhuuden pelko unohtuu.  

Kun muistelen nuoruuttani, en haluaisi elää sitä uudestaan. Tai haluaisin, jos voisin silloin tietää elämästäni sen, minkä tiedän nyt. 

Onko ikäni siis vain numero? Riippuu tilanteesta. Kun sain kipsin pois, ajettelin taas, että onpa ihanaa olla aikuinen nainen! 




 

keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Synkeä loppuvuosi 2020


Viimeisen kuukauden aikana on ollut monta pysäyttävää tapahtumaa, jotka lyövät leimansa menneeseen vuoteen. Ensin tapahtui marraskuussa veriteko, jossa päättyi neljän nuoren tulevaisuus. Yhden uhrin ja kolmen veriteon tekijän. Julkisuuteen on annettu ymmärtää sen tapahtuneen merkkitavaroiden tähden. 

Ei mennyt kuin muutama viikko, kun jo toinen kauhea tapaus tuli tietoisuuteemme. Jälleen neljän nuoren, uhrin ja kolmen tekijän, tulevaisuus oli ohi yhden illan aikana. Illan, jonka piti olla neljän nuoren yhteinen illanvietto. Samalla, kun näiden nuorten elämä tuhoutui, pirstaloitui myös heidän perheittensä elämä. Kumpaankin tapaukseen liittyneet nuoret ovat täsmälleen samanikäisiä kuin omani. Voisiko tällaista sattua minun kohdelleni?

Jälkimmäinen tapaus on etenkin jäänyt kummittelemaan mieleeni. Taustalla oli vuosien kiusaaminen, silti uhri kaveerasi kiusaajiensa kanssa. Nämä pyysivät hänet mukaansa viettämään iltaa, kenties vain toteuttaakseenko tekonsa. Mietin omia lapsuus- ja teinivuosiani, jolloin elin samanlaisessa riippuvuussuhteessa. Fyysistä väkivaltaa en joutunut kokemaan, ehkä siksi että osoitin olevani kuin Anni Polvan Tiina, tyttö joka pärjää tappelussa pojillekin. Minua nujerrettiin kuitenkin henkisellä väkivallalla. Silti roikuin - jouduin roikkumaan heidän kanssaan. Parempi kiusaajat kaverina kuin ei kavereita ollenkaan.

Kyllä nuoruus on raskasta aikaa. Aikuisena on niin helppo löytää ihania herttaisia sydämellisiä ystäviä. Missä he oikein piileskelivät nuoruudessani? Vai johtuuko se siitä, että nuoruuteen liittyvä epävarmuus ohjaa toiset kohottamaan omaa itsevarmuuttaan nostamalla kätensä lyttäämään herkempiä ikätovereitaan, estää toisia puuttumasta näkemiinsä epäkohtiin ja toisia ottamasta kehenkään kontaktia epäonnistumisen pelossa. 



Tänä päivänä onneksi kouluissa suhtautuminen on yleensä toista kuin minun nuoruudessani, jolloin opettajat ja rehtori vain totesivat tylysti "emme me ole huomanneet mitään" huolestuneiden vanhempien soittoon. "Emme ole huomanneet" on helppo tapa lakaista ongelma maton alle. Eivät toki keinot ole järin suuret tänä päivänäkään, mutta ainakin on halua yrittää auttaa - toisin kuin aikoinaan. Toki se voi tänä päivänä näyttää samalta kuin Pekingissä, jossa jouduin kahdessa koulussa olemaan yhteydessä kuraattoriin kiusaamisen vuoksi. Toisessa koulussa lapseni jätettiin kaveripiirin ulkopuolelle ja häntä pilkattiin jalkapallopelissä. Lapseni ratkaisi asian menemällä välitunneiksi kirjastoon. Yhden kerran kuraattori yritti puuttua tilanteeseen, mutta jätti sitten asian sikseen. Liikunnallisesta lapsestani tuli lukutoukka.

Toisessa koulussa olin yhteydessä luokanvalvojaan ja kuraattoriin, koska hänen kaveriaan kiusattiin eivätkä muut luokkatoverit halunneet olla tekemisissä hänen kanssaan. Oma lapseni oli lojaali ystävälleen, mutta joutui siksi myös luokkatoverien eristämäksi. Kävin pitkän neuvottelun kuraattorin kanssa, joka teki hienot suunnitelmat, kuinka jutussa edettäisiin. Järjestettäisiin yhteisiä tapaamisia kiusatun vanhempien kanssa ja ratkottaisiin tilannetta. Kuraattori palaisi asiaan, kun hän olisi ollut yhteydessä kiusatun vanhempiin. Kuraattori pitäisi koko luokalle kiva-koulutunteja, joissa juteltaisiin yleisesti kiusaamisesta. Kuulin jälkeenpäin lapseltani, että oli hän kerran piipahtanut luokassa ja höpötellyt jotain, jonka tarkoituksena oli kai ryhmäyttää. Minuun hän ei ottanut yhteyttä enää koskaan. 

Mutta vaikka meillä on kuinka kiva-koulut, versot, Arvokkaat, liikennevalot ja ties mitä metodeja kiusaamisen lopettamiseksi, ei ole olemassa sellaista taikasanaa, joka lopettaisi kiusaamisen tuosta vain. Jo kehiteltyjen keinojen lukuisuus osoittaa sen, kuinka vaikean asian kanssa painitaan. Mikä olisikaan toimivin keino kiusaamisen kitkemiseksi? Kiusaajan omien vanhempien tehokas puuttuminen asiaan? Poliisin?

Entä mitä keinoja on opettajalla vaikuttaa, jos huolissaan? Jos näkee oppilaan liukuvan vaaralliselle polulle? Ei mitään. Jos aihetta on, voivat koulut heittää pallon lastensuojeluun. Se ei välttämättä johda mihinkään. Mutta jos mitään ei ole VIELÄ tapahtunut, on vain pelko pahimmasta. Silloin ei voi kuin toivoa, että Herran haltuun. Tällaisia tapauksia osuu jokaisen opettajan kohdalle. Onneksi suurin osa niistä ei johda ainakaan pahimpien pelkojen toteutumiseen. Näiden kahdeksan nuoren kohdalla se on johtanut! En haluaisi olla näiden opettajien housuissa.    



Jotta koronavuoden loppu ei olisi ollut jo näilläkin eväillä riittävän surullinen, saimme jouluna suru-uutisen. Katsoin tilastoja: 1,79 miljoonaa ihmistä on tähän mennessä on tauti vienyt maailmalla, Suomessa 556. Jokaisen tapauksen takana on elävä tarina. Yritetään siis pysyä terveinä, jottei vahingoiteta hauraita ja haavoittuvaisia ympärillämme!  

Jotain iloakin on meille koronasta ollut. Perheeseemme on nimittäin saanut kaksi uutta tärkeää ihmistä. Toinen tuli tyttäremme kautta: iäkäs riskiryhmäläinen, jonka kauppa-asioita alkoi esikoisemme hoidella keväällä ja josta hän sai uuden mummon. Toinen on yksinäinen nuorimies, jolla ei ole omaa perhettä. Kuin neljäs poika poikavoittoiseen perheeseemme. Heistä kumpaakaan emme valitettavasti uskaltaneet kuitenkaan jouluna tavata - koska korona! 

Onhan tähän loppuvuoteen kuulunut muitakin merkittäviä asioita. Täytin syksyllä pyöreitä (sitä muisti terveydenhuoltokin kutsumalla ilmaiseen mammografiaan =D). Seuraavaksi isäni täyttää myöskin pyöreitä ja aikomuksemme on metsäillä taas hänen kanssaan, mikäli säät sallivat!   

Parempi olla katsomatta taaksepäin vaan eteenpäin. Toivotaan, että seuraavasta tulisi koronanjälkeinen vuosi 2021!

 

sunnuntai 27. joulukuuta 2020

Mietteissä jouluna









Aikomukseni oli kirjoittaa iloinen blogipostaus mukavasta perhejoulusta, josta tuli tavallinen - ja silti erilainen. En voinut kuitenkaan täysin vältellä alakuloista virettä, joka on varjostanut tätä(kin) joulua. Tänään juuri mietin, kuinka onkin, että tragedioita sattuu juuri joulun aikaan. Vai kiinnittääköhän niihin vain enemmän huomiota, kun ne sattuvat jouluna. Aikana johon pitäisi liittyyä iloa, perheiden keskinäistä yhdessäoloa, rakkautta sekä lasten helisevää naurua. Tai ehkä kiinnitän niihin huomiota, koska omassa perheessäni on samanikäisiä lapsia. 

 




En ala tarkemmin käymään läpi tunteita ja mietteitä, joita olen pohtinut viimeisten viikkojen aikana. Viime vuosien jouluihin on liittynyt usein joku tragedia, johon olen kiinnittänyt huomiota ja jäänyt miettimään enemmän. Minulla on tallessa aikaisemmilta jouluilta melankolisia postauksia, joita olen kirjoittanut mutta jotka olen jättänyt julkaisematta. Omaa oloani helpottaa kun niistä kirjoittaa ja siten pääsen niistä yli. Toisaalta niistä jää itselleni talteen, mitä silloin asiasta mietin. Valitettavasti ne perheet, joita tragedia koskee, eivät ikinä tule pääsemään siitä yli. Joka joulu se seuraa mukana ja muistoissa. Tästäkin joulukuusta lähtien joulu on musta monelle perheelle. 





Sain myös eilen suru-uutisen. Se ei kosketa minua tai perhettäni, vaan ihmistä lähellämme. Se myös kertoo siitä, että korona on todellisena keskuudessamme, vaikka sen välillä tahtoo onnellisesti unohtaa. Tuntui ironiselta, kun näin tänään Hesarissa punaisella pohjalla uutisotsikon, jossa luki "TOIVO" ja sanan i-kirjain oli korvattu ruiskun kuvalla, mietin, kuinka myöhään tämä tulee joiden ihmisten kohdalla. Joillekuille toivo on jo mennyttä.   

   





Joulumme oli tavallinen perhejoulu, kuten  normaalistikin. Aivan kuten jouluina ennen koronaa. Paitsi että ilman koronaa meillä olisi ollut jouluaattona vieraana ainakin isäni, kenties myös veljeni ja lasteni serkku perheineen. Kiitos koronan on elämäämme tullut myös pari uutta, yksinäistä ihmistä. Ilman koronaa olisivat hekin olleet vierainamme mutta koronan pelossa kukin vietti joulunsa tahoillaan, yksinäiset yksinään. 
  





Olen siis siitä onnekas, että minulla on aviomieheni lisäksi iso perhe. Meidän joulumme ei ollut yksinäinen eikä hiljainen. Se ei paljon eronnut aikaisemmista jouluistamme. Lukittauduimme sisään omaan kotiimme, söimme ja yhä syömme jouluruokia pitkän kaavan mukaan, pelaamme lautapelejä koko perheen kesken ja katselen Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjaa tyttären kanssa. Meillä joulu jatkuu edelleen, ainakin vielä pari päivää.   




En malta olla kertomatta tässä vielä kuvien joulupalloista. Ystäväni Rinsessalista-blogista järjesti aikoinaan aina joulun alla askarteluiltoja. Jonain vuonna teimme himmeleitä juomapilleistä. Toisena vuonna hän innostui norjalais-ruotsalaisten pariskunnan Arnen & Carlosin joulupallokirjasta ja niinpä meitä kokoontui hänen luokseen muutama ystävätär kutomaan joulupalloja. Punainen possupallo oli minun luomukseni. Joku päivä kun innostun, kudon näitä lisää. Langat oli muuten ylijäämää langoista, joista kudoin aikoinaan kolmevuotiaalle tyttärelleni jouluneuletakin.

Minulla on muuten yläkuvissa jalassani ihanat villasukat, jotka sain vastikään synttärilahjaksi eräältä toiselta ystävältäni. Luet varmasti tätä blogia, kiitos sukista, rakas ystävä! Olen käyttänyt sukkia jo tosi paljon <3  Yleensä vietämme uuttavuotta yhdessä, mutta tämä vuosi taitaa olla nyt erilainen.  

Käsinnyplätyt pitsikoristeet ovat anoppini käsialaa, hän on siinä mestari ja onneksemme olemme saaneet häneltä taidonnäytteitä lahjoiksi. Myös olkienkelin, joka somistuttaa joulupöytäämme joka joulu, olemme saaneet häneltä.

Muumimukilla on ikää jo 21 vuotta. Sen verran on aikaa Milleniumista.





13 vuotta sitten pieni tutkijanalkumme testasi kappaleen painopistettä kuuseen. Kyllä se kaatuu, kun sitoo köyden oksaan ja nykäisee. Varmuuden vuoksi hän vielä toisti kokeen. Samalla hän testasi myös äidiltäni saamieni käsinpuhallettujen ja -maalattujen saksalaisten lasipallojen kestävyyttä. Eivät ne kestäneet. 

Muutama vuosi sitten löysin Pekingistä neljä sisäpuolelta käsinmaalattua lasipalloa ja viimein uskaltauduin kaivamaan ne esiin koristeiksi, eiväthän lapsetkaan enää sido naruja kuuseen. Joku kuitenkin testasi painovoimaa ja selväksi tuli, ettei ohut lasipallo kestä puolentoista metrin korkeudelta pudottamista. Se toisesta Kiinan muurista. Onneksi toinen jäi jäljelle sekä kaksi kukkapalloa. 

Lumimaiseman ostin viime vuonna joulumarkkinoilta, kun vierailin Saksassa tyttäreni luona. Toin sen kotiin käsilaukussa, sitten se katosi. Tänä jouluna se löytyi ja roikkuu nyt lampun kiskossa koristeena. Ehkä tulevina vuosina se saa kavereita seurakseen...  





Hyviä välipäiviä ja uudenvuoden odotusta!

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Herkkä mieli


Psykoterapia on ollut puheenaiheena tänä syksynä. Pari viikkoa sitten hetken pääuutiseksi nousi Vastaamon tietomurto ja kiristykset, pian tapaus ja sen uhrit kuitenkin unohtuivat, kun lehdistön mielenkiinto kääntyi Yhdysvaltain presidentinvaaliin ja pohjoisen pallonpuoliskon pahenevaan koronatilanteeseen. Tänään psykoterapia-aiheeseen palattiin, kun Hesarissa julkaistiin pitkä artikkeli Balthazarin ja muiden ihmiskaupan uhrien vaikeuksista saada heille kuuluvaa psykoterapiaa. Tämä on aihe, joka koskettaa minua kovasti sekä nuorten äitinä että työssäni nuorten parissa. 

Mielenterveys on aihe, josta keskustellaan yhtä vähän kuin alapään vaivoista. Kuitenkin se koskettaa oleellisesti meitä kaikkia ja moni joutuu pohtimaan omaansa tai läheisen vaikeuksia. Olen itse kokenut raskausajan masennuksen ja läheltä nähnyt niin monen mielen haavoittuvan ja tarvitsevan apua. Jopa niin, että välillä ihmettelen, kuinka niinkin moni ihminen pystyy selviämään elämästään vaurioitta ja porskuttamaan eteenpäin ilman tukea. Olen kuunnellut ystäviä heidän ongelmissaan ja kun ongelmat osuvat liian lähelle, olen ohjannut ja auttanut heitä ammattiavun pariin. 

Sekä opettajana että äitinä olen huomannut, kuinka moni nykypäivän lapsi saa ja tarvitsee ammattiauttajaa. Jopa siinä määrin, että arviot lasten mielialalääkityksestä ovat suorastaan hälyttäviä. Monesti olen pohtinut, kuinka me aikoinaan selvisimme kaikesta. Kärsimme kiusaamisesta saamatta koululta tukea ja annoimme toisten lytätä itsetuntomme. Pojat eivät saaneet itkeä ja sukupuolia oli tasan kaksi. Muottiin oli mahduttava. Tuskin kuitenkaan selvisimme. Se varmasti osittain näkyy nyt siinä, kuinka Vastaamon tietomurto ja salaisten tietojen julkaiseminen osuu moniin ja satuttaa heitä julmasti. Asioita, joista on kärsitty ja joista on vaiettu.

Tämän päivän nuorilla onneksi on vertaistukena tieto siitä, että niin monella muullakin ikätoverilla on haasteita ja ongelmia ja että hekin tukeutuvat apuun. Moni koululainen puhuu asioistaan avoimesti ja niin myös vanhempi. Äitinä tiedän useiden lasteni ystävien saamasta avusta ja kerron melko avoimesti omieni.      




Ehkä tämän päivän nuorison avuntarve liittyykin siihen, että apua uskalletaan hakea rohkeasti. Koska siinä ei ole hävettävää. Toisaalta olen myös miettinyt, kuinka paljon enemmän valintoja nuorilla on tänä päivänä. Aikoinaan me menimme lähikouluun ja lähilukioon ja sitten valitsimme sen opiskelualan, josta jotain tiesimme. Opiskelupaikkakuntien vaihtoehtoja oli noin kolme ja valinta tapahtui aika helposti oman kotipaikkakunnan perusteella. Menimme sinne, mikä oli lähellä. Tai kuten minä, ensin menin kauemmaksi eksotiikan perässä ja sen jälkeen palasin lähemmäksi kotia. Tänä päivänä valinnanmahdollisuudet ovat rajoittamattomat. Ennen kuin pohtii kiinnostavaa alaa, on mahdollisuus valita maa, jossa opiskelee. Toisaalta päätökset on tehtävä paljon nuorempina kuin ennen. Hakuprosessit ja opiskeluvaatimukset on luotu sellaisiksi, että päätös pitäisi tehdä varhain ja kerralla loppuelämäksi. Siitä huolimatta, että meille toitotetaan sanomaa "oppimisesta läpi elämän..."

Omaa lastani, joka epätoivoisena pohti opiskeluvalintojaan, rauhoittelin kertomalla, kuinka olen opiskellut elämäni aikana neljässä eri yliopistossa yhteensä kymmentä eri oppiainetta. Yhdestä pääaineen verran ja monesta sivuaineen. Joitakin aineita vain kokeilin, mutta jopa pääaineen vaihtamista harkitsin useaan kertaan. Loppujen lopuksi kuitenkin osa kokeiluista jäi lyhyiksi ja pysyin alkuperäisessä pääainevalinnassani, kun löysin siitä uusia ulottuvuuksia. Osan uusista sivuaineistani opiskelin vasta myöhemmin ammatinvalinnan jälkeen erillisopintoina, viimeisen neljän lapsen äitinä... Minun polkuni jos mikä on ollut opiskelua läpi elämän. 

Nuoruudessani ei monia muitakaan suuria valintoja voinut eikä tarvinnut tehdä. Me vain porskutimme eteenpäin pohtimatta asioita sen enempää. Tämän päivän nuoret ovat todella valveutuneita ja valistuneita. Me pelkäsimme otsonikerroksen katoamista ja ydinsotaa, mutta emme yrittäneet vaikuttaa. Nykynuoret huolehtivat luonnosta, tasa-arvosta ja maailman politiikasta, pohtivat osuuttaan ja pyrkivät vaikuttamaan. He osallistuvat ilmasto- ja sateenkaarimarsseihin ja seuraavat maailmanvaltojen presidenttifarssia. Heillä on itse luotu mielipide eikä vanhemmilta omittu ja he kokevat, että heidän teoillaan ja tekemättömyydellään on vaikutusta. Raskas taakka harteilla.

Kun olin nuori, omaa sukupuolisuutta ei tarvinnut pohtia, sehän oli se mihin oli syntynyt ja näkyi päälle. Toki osa pohti ja kärsi hiljaa sisimmässään, meidänkin perheen tuttavapiirissä on pari ikätoveria, jotka ovat myöhemmin korjanneet sukupuoltaan. Mutta silloin nuorina kukaan ei ääneen tällaisista pohtinut. Homoseksuaalisuuskin oli täysin tabu (mitä on nykynuorten pääkaupunkiseudulla vaikea edes ymmärtää). Jos oikein muistan, niin kuulemani mukaan jonkin tutkimuksen mukaan nykyteinitytöistä moni mieltäisi itsensä biseksuaaliksi. Kyse ei varmaan ole siitä, että me aikoinaan olisimme olleet erilaisia. Nykynuorison mielessä on lupa myllertää ja omaa seksuaalisuutta kuuluukin pohtia. Se on erinomainen asia, mutta varmasti myös osaltaan tuo epävarmuutta nuoren elämään. Kuten eräs lapsi kerran minulle totesi: "On niin vaikeaa kun ei tiedä mikä on ja mitä elämältään haluaa!" 




On mahtavaa, että mielenmyllerryksissä apua löytyy ja uskalletaan ottaa vastaan. Psykoterapiaan hakeutumisessa kynnyksen pitäisi olla hyvin matala. Asioista puhumisen pitäisi olla itsestäänselvyys, sama kuin opettajalta neuvon kysyminen jos ei ole ymmärtänyt jotain asiaa. Olen itse ohjannut monta läheistäni hakemaan apua psykoterapeutilta. Sen sijaan olen huolestunut siitä, että useiden lääkärien ja psykiatrien kanta on tyrkyttää heti alkuun päälle myös mielialalääkitystä. Jouduin eräänkin kerran toteamaan tiukasti ei nuorisopsykiatrille, joka ensi (ja ainoan) tapaamisen yhteydessä alkoi heti puhumaan mielialalääkityksestä lapselle. Ihmettelin, miksi ihmeessä lähteä niin rajuilla keinoilla liikkeelle, kun on kyse lapsesta, joka on täysin toimintakykyinen ja aktiivinen. Joka vain kaipaisi päästä puhumaan ahdistavista asioista ammatti-ihmisen kanssa. Psykiatri oli nuori, innokas ja todella vahva lääkemyönteisyydessään ja jouduin olemaan todella tiukka pysyäkseni käsityksessäni. Olen kuitenkin nähnyt liian läheltä lääkkeiden aiheuttamia haittoja ja niistä eroonpääsemisen vaikeutta.       

Pitkän väittelyn jälkeen en ollut ylipuhuttavissa. Lääkitystä ei aloitettu vaan lapsi pääsi psykoterapiaan. Tukea psykoterapeutin etsimiseen ei tosin annettu, vaan nuorisopsykiatrisen poliklinikan asiantuntijoiden mielestä osa kuntoutusta oli etsiä itse psykoterapeutti. Psykoterapiaa on monenlaista ja eri terapeutit ovat erikoistuneet eri terapioihin. Lapselle annettiin ohjeeksi sanat "Kela-korvaus" ja soveltuvan terapian nimi, joiden perusteella googlettaa terapeuttia ja sopia itse tämän kanssa koekäynneistä. Ilman aktiivisia aikuisia lapsi olisi tuskin tästä selvinnyt. 

Tuntui todella pahalta lukea tänään Balthazarin uhreista, jotka kompastelevat elämässään eteenpäin lääkityksen avulla, mutteivat saa sitä psykoterapeuttista hoitoa, jota he tarvitsisivat ja joka heille kuuluisi, jonka valtio korvaisi ja johon heillä itsellään ei ole varaa. En sano, etteikö lääkitys olisi kenties paikallaan näiden kovia kokeneiden nuorten kohdalla ja se voi tällä hetkellä helpottaa oireita, mutta ei ole mikään pitkäaikainen parannuskeino. Eihän flunssaakaan paranneta sillä, että otetaan särkylääkettä ja sen jälkeen lähdetään ulos pakkaseen vähissä vaatteissa ojaa kaivamaan...

Sille lapselle, jolle psykiatri väenvängällä olisi määrännyt lääkkeet, kuuluu tänä päivänä hyvää. Aikuisten avustuksella hän testasi muutamaa psykoterapeuttia ja löysi itselleen sopivan, jonka kanssa hän keskusteli vuoden ajan. Tänä aikana hän oppi itsenäiseksi ja käsittelemään ahdistavia tunteita sekä keräsi rohkeutta sosiaalisiin tilanteisiin. Tällä hetkellä hän ei koe tarvetta käydä terapiassa, mutta tietää, että jos sellainen tilanne taas tulee, apua on saatavissa. Tosin mitä luultavimmin sen joutuu itse kustantamaan. 

Lääkkeitä ei tarvittu. Päinvastoin, jos hän olisi aloittanut lääkityksen, niistä eroon päästäkseen hän luultavasti kärsisi nyt kovista vieroitusoireista...