

Keski-ikäistymistä karttava suurperheen äiti parantaa maailmaa(nsa) kauniilla kipoilla ja vetävillä vetimillä. Hyvää ruokaa, lempidekkareita, kestävää kehitystä ja kriittistä kuluttamista sekä kimuranttia kielillä keikailua siinä sivussa ja silloin tällöin. Tervetuloa kyytiini!


Viimeisen kuukauden aikana on ollut monta pysäyttävää tapahtumaa, jotka lyövät leimansa menneeseen vuoteen. Ensin tapahtui marraskuussa veriteko, jossa päättyi neljän nuoren tulevaisuus. Yhden uhrin ja kolmen veriteon tekijän. Julkisuuteen on annettu ymmärtää sen tapahtuneen merkkitavaroiden tähden.
Ei mennyt kuin muutama viikko, kun jo toinen kauhea tapaus tuli tietoisuuteemme. Jälleen neljän nuoren, uhrin ja kolmen tekijän, tulevaisuus oli ohi yhden illan aikana. Illan, jonka piti olla neljän nuoren yhteinen illanvietto. Samalla, kun näiden nuorten elämä tuhoutui, pirstaloitui myös heidän perheittensä elämä. Kumpaankin tapaukseen liittyneet nuoret ovat täsmälleen samanikäisiä kuin omani. Voisiko tällaista sattua minun kohdelleni?
Jälkimmäinen tapaus on etenkin jäänyt kummittelemaan mieleeni. Taustalla oli vuosien kiusaaminen, silti uhri kaveerasi kiusaajiensa kanssa. Nämä pyysivät hänet mukaansa viettämään iltaa, kenties vain toteuttaakseenko tekonsa. Mietin omia lapsuus- ja teinivuosiani, jolloin elin samanlaisessa riippuvuussuhteessa. Fyysistä väkivaltaa en joutunut kokemaan, ehkä siksi että osoitin olevani kuin Anni Polvan Tiina, tyttö joka pärjää tappelussa pojillekin. Minua nujerrettiin kuitenkin henkisellä väkivallalla. Silti roikuin - jouduin roikkumaan heidän kanssaan. Parempi kiusaajat kaverina kuin ei kavereita ollenkaan.
Kyllä nuoruus on raskasta aikaa. Aikuisena on niin helppo löytää ihania herttaisia sydämellisiä ystäviä. Missä he oikein piileskelivät nuoruudessani? Vai johtuuko se siitä, että nuoruuteen liittyvä epävarmuus ohjaa toiset kohottamaan omaa itsevarmuuttaan nostamalla kätensä lyttäämään herkempiä ikätovereitaan, estää toisia puuttumasta näkemiinsä epäkohtiin ja toisia ottamasta kehenkään kontaktia epäonnistumisen pelossa.
Tänä päivänä onneksi kouluissa suhtautuminen on yleensä toista kuin minun nuoruudessani, jolloin opettajat ja rehtori vain totesivat tylysti "emme me ole huomanneet mitään" huolestuneiden vanhempien soittoon. "Emme ole huomanneet" on helppo tapa lakaista ongelma maton alle. Eivät toki keinot ole järin suuret tänä päivänäkään, mutta ainakin on halua yrittää auttaa - toisin kuin aikoinaan. Toki se voi tänä päivänä näyttää samalta kuin Pekingissä, jossa jouduin kahdessa koulussa olemaan yhteydessä kuraattoriin kiusaamisen vuoksi. Toisessa koulussa lapseni jätettiin kaveripiirin ulkopuolelle ja häntä pilkattiin jalkapallopelissä. Lapseni ratkaisi asian menemällä välitunneiksi kirjastoon. Yhden kerran kuraattori yritti puuttua tilanteeseen, mutta jätti sitten asian sikseen. Liikunnallisesta lapsestani tuli lukutoukka.
Toisessa koulussa olin yhteydessä luokanvalvojaan ja kuraattoriin, koska hänen kaveriaan kiusattiin eivätkä muut luokkatoverit halunneet olla tekemisissä hänen kanssaan. Oma lapseni oli lojaali ystävälleen, mutta joutui siksi myös luokkatoverien eristämäksi. Kävin pitkän neuvottelun kuraattorin kanssa, joka teki hienot suunnitelmat, kuinka jutussa edettäisiin. Järjestettäisiin yhteisiä tapaamisia kiusatun vanhempien kanssa ja ratkottaisiin tilannetta. Kuraattori palaisi asiaan, kun hän olisi ollut yhteydessä kiusatun vanhempiin. Kuraattori pitäisi koko luokalle kiva-koulutunteja, joissa juteltaisiin yleisesti kiusaamisesta. Kuulin jälkeenpäin lapseltani, että oli hän kerran piipahtanut luokassa ja höpötellyt jotain, jonka tarkoituksena oli kai ryhmäyttää. Minuun hän ei ottanut yhteyttä enää koskaan.
Mutta vaikka meillä on kuinka kiva-koulut, versot, Arvokkaat, liikennevalot ja ties mitä metodeja kiusaamisen lopettamiseksi, ei ole olemassa sellaista taikasanaa, joka lopettaisi kiusaamisen tuosta vain. Jo kehiteltyjen keinojen lukuisuus osoittaa sen, kuinka vaikean asian kanssa painitaan. Mikä olisikaan toimivin keino kiusaamisen kitkemiseksi? Kiusaajan omien vanhempien tehokas puuttuminen asiaan? Poliisin?
Entä mitä keinoja on opettajalla vaikuttaa, jos huolissaan? Jos näkee oppilaan liukuvan vaaralliselle polulle? Ei mitään. Jos aihetta on, voivat koulut heittää pallon lastensuojeluun. Se ei välttämättä johda mihinkään. Mutta jos mitään ei ole VIELÄ tapahtunut, on vain pelko pahimmasta. Silloin ei voi kuin toivoa, että Herran haltuun. Tällaisia tapauksia osuu jokaisen opettajan kohdalle. Onneksi suurin osa niistä ei johda ainakaan pahimpien pelkojen toteutumiseen. Näiden kahdeksan nuoren kohdalla se on johtanut! En haluaisi olla näiden opettajien housuissa.
Jotta koronavuoden loppu ei olisi ollut jo näilläkin eväillä riittävän surullinen, saimme jouluna suru-uutisen. Katsoin tilastoja: 1,79 miljoonaa ihmistä on tähän mennessä on tauti vienyt maailmalla, Suomessa 556. Jokaisen tapauksen takana on elävä tarina. Yritetään siis pysyä terveinä, jottei vahingoiteta hauraita ja haavoittuvaisia ympärillämme!
Jotain iloakin on meille koronasta ollut. Perheeseemme on nimittäin saanut kaksi uutta tärkeää ihmistä. Toinen tuli tyttäremme kautta: iäkäs riskiryhmäläinen, jonka kauppa-asioita alkoi esikoisemme hoidella keväällä ja josta hän sai uuden mummon. Toinen on yksinäinen nuorimies, jolla ei ole omaa perhettä. Kuin neljäs poika poikavoittoiseen perheeseemme. Heistä kumpaakaan emme valitettavasti uskaltaneet kuitenkaan jouluna tavata - koska korona!
Onhan tähän loppuvuoteen kuulunut muitakin merkittäviä asioita. Täytin syksyllä pyöreitä (sitä muisti terveydenhuoltokin kutsumalla ilmaiseen mammografiaan =D). Seuraavaksi isäni täyttää myöskin pyöreitä ja aikomuksemme on metsäillä taas hänen kanssaan, mikäli säät sallivat!
Parempi olla katsomatta taaksepäin vaan eteenpäin. Toivotaan, että seuraavasta tulisi koronanjälkeinen vuosi 2021!
Psykoterapia on ollut puheenaiheena tänä syksynä. Pari viikkoa sitten hetken pääuutiseksi nousi Vastaamon tietomurto ja kiristykset, pian tapaus ja sen uhrit kuitenkin unohtuivat, kun lehdistön mielenkiinto kääntyi Yhdysvaltain presidentinvaaliin ja pohjoisen pallonpuoliskon pahenevaan koronatilanteeseen. Tänään psykoterapia-aiheeseen palattiin, kun Hesarissa julkaistiin pitkä artikkeli Balthazarin ja muiden ihmiskaupan uhrien vaikeuksista saada heille kuuluvaa psykoterapiaa. Tämä on aihe, joka koskettaa minua kovasti sekä nuorten äitinä että työssäni nuorten parissa.
Mielenterveys on aihe, josta keskustellaan yhtä vähän kuin alapään vaivoista. Kuitenkin se koskettaa oleellisesti meitä kaikkia ja moni joutuu pohtimaan omaansa tai läheisen vaikeuksia. Olen itse kokenut raskausajan masennuksen ja läheltä nähnyt niin monen mielen haavoittuvan ja tarvitsevan apua. Jopa niin, että välillä ihmettelen, kuinka niinkin moni ihminen pystyy selviämään elämästään vaurioitta ja porskuttamaan eteenpäin ilman tukea. Olen kuunnellut ystäviä heidän ongelmissaan ja kun ongelmat osuvat liian lähelle, olen ohjannut ja auttanut heitä ammattiavun pariin.
Sekä opettajana että äitinä olen huomannut, kuinka moni nykypäivän lapsi saa ja tarvitsee ammattiauttajaa. Jopa siinä määrin, että arviot lasten mielialalääkityksestä ovat suorastaan hälyttäviä. Monesti olen pohtinut, kuinka me aikoinaan selvisimme kaikesta. Kärsimme kiusaamisesta saamatta koululta tukea ja annoimme toisten lytätä itsetuntomme. Pojat eivät saaneet itkeä ja sukupuolia oli tasan kaksi. Muottiin oli mahduttava. Tuskin kuitenkaan selvisimme. Se varmasti osittain näkyy nyt siinä, kuinka Vastaamon tietomurto ja salaisten tietojen julkaiseminen osuu moniin ja satuttaa heitä julmasti. Asioita, joista on kärsitty ja joista on vaiettu.
Tämän päivän nuorilla onneksi on vertaistukena tieto siitä, että niin monella muullakin ikätoverilla on haasteita ja ongelmia ja että hekin tukeutuvat apuun. Moni koululainen puhuu asioistaan avoimesti ja niin myös vanhempi. Äitinä tiedän useiden lasteni ystävien saamasta avusta ja kerron melko avoimesti omieni.
Ehkä tämän päivän nuorison avuntarve liittyykin siihen, että apua uskalletaan hakea rohkeasti. Koska siinä ei ole hävettävää. Toisaalta olen myös miettinyt, kuinka paljon enemmän valintoja nuorilla on tänä päivänä. Aikoinaan me menimme lähikouluun ja lähilukioon ja sitten valitsimme sen opiskelualan, josta jotain tiesimme. Opiskelupaikkakuntien vaihtoehtoja oli noin kolme ja valinta tapahtui aika helposti oman kotipaikkakunnan perusteella. Menimme sinne, mikä oli lähellä. Tai kuten minä, ensin menin kauemmaksi eksotiikan perässä ja sen jälkeen palasin lähemmäksi kotia. Tänä päivänä valinnanmahdollisuudet ovat rajoittamattomat. Ennen kuin pohtii kiinnostavaa alaa, on mahdollisuus valita maa, jossa opiskelee. Toisaalta päätökset on tehtävä paljon nuorempina kuin ennen. Hakuprosessit ja opiskeluvaatimukset on luotu sellaisiksi, että päätös pitäisi tehdä varhain ja kerralla loppuelämäksi. Siitä huolimatta, että meille toitotetaan sanomaa "oppimisesta läpi elämän..."
Omaa lastani, joka epätoivoisena pohti opiskeluvalintojaan, rauhoittelin kertomalla, kuinka olen opiskellut elämäni aikana neljässä eri yliopistossa yhteensä kymmentä eri oppiainetta. Yhdestä pääaineen verran ja monesta sivuaineen. Joitakin aineita vain kokeilin, mutta jopa pääaineen vaihtamista harkitsin useaan kertaan. Loppujen lopuksi kuitenkin osa kokeiluista jäi lyhyiksi ja pysyin alkuperäisessä pääainevalinnassani, kun löysin siitä uusia ulottuvuuksia. Osan uusista sivuaineistani opiskelin vasta myöhemmin ammatinvalinnan jälkeen erillisopintoina, viimeisen neljän lapsen äitinä... Minun polkuni jos mikä on ollut opiskelua läpi elämän.
Nuoruudessani ei monia muitakaan suuria valintoja voinut eikä tarvinnut tehdä. Me vain porskutimme eteenpäin pohtimatta asioita sen enempää. Tämän päivän nuoret ovat todella valveutuneita ja valistuneita. Me pelkäsimme otsonikerroksen katoamista ja ydinsotaa, mutta emme yrittäneet vaikuttaa. Nykynuoret huolehtivat luonnosta, tasa-arvosta ja maailman politiikasta, pohtivat osuuttaan ja pyrkivät vaikuttamaan. He osallistuvat ilmasto- ja sateenkaarimarsseihin ja seuraavat maailmanvaltojen presidenttifarssia. Heillä on itse luotu mielipide eikä vanhemmilta omittu ja he kokevat, että heidän teoillaan ja tekemättömyydellään on vaikutusta. Raskas taakka harteilla.
Kun olin nuori, omaa sukupuolisuutta ei tarvinnut pohtia, sehän oli se mihin oli syntynyt ja näkyi päälle. Toki osa pohti ja kärsi hiljaa sisimmässään, meidänkin perheen tuttavapiirissä on pari ikätoveria, jotka ovat myöhemmin korjanneet sukupuoltaan. Mutta silloin nuorina kukaan ei ääneen tällaisista pohtinut. Homoseksuaalisuuskin oli täysin tabu (mitä on nykynuorten pääkaupunkiseudulla vaikea edes ymmärtää). Jos oikein muistan, niin kuulemani mukaan jonkin tutkimuksen mukaan nykyteinitytöistä moni mieltäisi itsensä biseksuaaliksi. Kyse ei varmaan ole siitä, että me aikoinaan olisimme olleet erilaisia. Nykynuorison mielessä on lupa myllertää ja omaa seksuaalisuutta kuuluukin pohtia. Se on erinomainen asia, mutta varmasti myös osaltaan tuo epävarmuutta nuoren elämään. Kuten eräs lapsi kerran minulle totesi: "On niin vaikeaa kun ei tiedä mikä on ja mitä elämältään haluaa!"
On mahtavaa, että mielenmyllerryksissä apua löytyy ja uskalletaan ottaa vastaan. Psykoterapiaan hakeutumisessa kynnyksen pitäisi olla hyvin matala. Asioista puhumisen pitäisi olla itsestäänselvyys, sama kuin opettajalta neuvon kysyminen jos ei ole ymmärtänyt jotain asiaa. Olen itse ohjannut monta läheistäni hakemaan apua psykoterapeutilta. Sen sijaan olen huolestunut siitä, että useiden lääkärien ja psykiatrien kanta on tyrkyttää heti alkuun päälle myös mielialalääkitystä. Jouduin eräänkin kerran toteamaan tiukasti ei nuorisopsykiatrille, joka ensi (ja ainoan) tapaamisen yhteydessä alkoi heti puhumaan mielialalääkityksestä lapselle. Ihmettelin, miksi ihmeessä lähteä niin rajuilla keinoilla liikkeelle, kun on kyse lapsesta, joka on täysin toimintakykyinen ja aktiivinen. Joka vain kaipaisi päästä puhumaan ahdistavista asioista ammatti-ihmisen kanssa. Psykiatri oli nuori, innokas ja todella vahva lääkemyönteisyydessään ja jouduin olemaan todella tiukka pysyäkseni käsityksessäni. Olen kuitenkin nähnyt liian läheltä lääkkeiden aiheuttamia haittoja ja niistä eroonpääsemisen vaikeutta.
Pitkän väittelyn jälkeen en ollut ylipuhuttavissa. Lääkitystä ei aloitettu vaan lapsi pääsi psykoterapiaan. Tukea psykoterapeutin etsimiseen ei tosin annettu, vaan nuorisopsykiatrisen poliklinikan asiantuntijoiden mielestä osa kuntoutusta oli etsiä itse psykoterapeutti. Psykoterapiaa on monenlaista ja eri terapeutit ovat erikoistuneet eri terapioihin. Lapselle annettiin ohjeeksi sanat "Kela-korvaus" ja soveltuvan terapian nimi, joiden perusteella googlettaa terapeuttia ja sopia itse tämän kanssa koekäynneistä. Ilman aktiivisia aikuisia lapsi olisi tuskin tästä selvinnyt.
Tuntui todella pahalta lukea tänään Balthazarin uhreista, jotka kompastelevat elämässään eteenpäin lääkityksen avulla, mutteivat saa sitä psykoterapeuttista hoitoa, jota he tarvitsisivat ja joka heille kuuluisi, jonka valtio korvaisi ja johon heillä itsellään ei ole varaa. En sano, etteikö lääkitys olisi kenties paikallaan näiden kovia kokeneiden nuorten kohdalla ja se voi tällä hetkellä helpottaa oireita, mutta ei ole mikään pitkäaikainen parannuskeino. Eihän flunssaakaan paranneta sillä, että otetaan särkylääkettä ja sen jälkeen lähdetään ulos pakkaseen vähissä vaatteissa ojaa kaivamaan...
Sille lapselle, jolle psykiatri väenvängällä olisi määrännyt lääkkeet, kuuluu tänä päivänä hyvää. Aikuisten avustuksella hän testasi muutamaa psykoterapeuttia ja löysi itselleen sopivan, jonka kanssa hän keskusteli vuoden ajan. Tänä aikana hän oppi itsenäiseksi ja käsittelemään ahdistavia tunteita sekä keräsi rohkeutta sosiaalisiin tilanteisiin. Tällä hetkellä hän ei koe tarvetta käydä terapiassa, mutta tietää, että jos sellainen tilanne taas tulee, apua on saatavissa. Tosin mitä luultavimmin sen joutuu itse kustantamaan.
Lääkkeitä ei tarvittu. Päinvastoin, jos hän olisi aloittanut lääkityksen, niistä eroon päästäkseen hän luultavasti kärsisi nyt kovista vieroitusoireista...