Mietteitäni vaatteista, hinnasta, laadusta ja polyesterkammosta

  

Kiertelin tänään kaupoissa keskustassa. 

Tunnustan. Etsin itselleni vaatetta. Aivan kuin minulla ei niitä jo ennestään olisi. 

Nahkahametta en nimittäin omista ja olen haaveillut sellaisesta pitkään. Itse asiassa omistin, mutta omani oli liian minimittainen minulle ja lähetin sen myyntiin Emmyyn. Uusi paloista tehty nahkahame on ollut jo vuosia suunniteilla Remakessa, mutta värikkäiden ylijäämä- tai kierrätysnahkapalojen löytäminen on todella kiven takana. Viimein sellaiseen törmäsin tänä syksynä Facebookin kierrätyspalstalla, mutta senkin ennätti mennä. 

Niinpä pidän silmäni auki aina, kun törmään nahkahameeseen. Jos mitta, malli ja ulkonäkö miellyttävät minua, käännän hameen nurinpäin ja tutkin tuoteselosteen. Haluan tietää, mistä materiaalista vuori on valmistettu. 

Tämän proseduurin teen aina jokaiselle vaatteelle, jonka harkitsen ostavani. Tutkin pesulapun huolellisesti. Kuinka paljon päällikankaassa on keinokuituja - ja kuinka paljon keinokuituja on vuorissa, etenkin ihoa vasten? Siinä vaiheessa yleensä hylkään vaatteen.

Muistan muutama vuosi sitten Pekingissä, kuinka masentavaa oli vaateostoksilla, koska lähes kaikki vaatteet olivat polya, polya, polya erimuodoissaan. Siis polyesteriä, polyamidia, polyakryyliä - eli muovia. En pukeudu muovipulloon, en siis myöskään hyväksy sitä vaatteisiini kuin osittain. Yli puolet on vähintään oltava luonnonkuituja. Keinokuidun tuntee jo sormenpäissä - se tuntuu epämiellyttävältä, karhealta ja tarttuu kuiviin sormenpäihin. Toisin kuin puuvilla, silkki, viskoosi, jotka tuntuvat pehmeiltä, sileiltä ja miellyttäviltä.

Pekingissä ihmettelin, miksi ihmeessä kiinalaiset hyväksyvät niin huonolaatuisia materiaaleja vaatteissaan. Ja suostuvat maksamaan luonnonmateriaaleista aivan hirmuisia hintoja. Kun tulin Suomeen, hinnat tuntuivat niin halvoilta.

Sama ilmiö on nyt pari vuotta myöhemmin rantautunut Suomeen. Sifonkipaitoja siellä täällä: 100 % polyesteriä. Nahkatakkeja - vuori puhdasta muovia. On paljon merkkejä, joita ennen rakastin. Ja joita en enää viitsi vilkaistakaan: Ted Baker, Michael Kors, Massimo Dutti. Tiedän vastauksen jo pesulappuun vilkaisematta. Andiatakin on menossa samaa rataa. Olen iloinen, että hankin jo vuosia sitten nahkatakkini, joissa on tyylikkäät puuvillaiset, materiaalien yhtymäkohdista koristenauhalla kantatut vuorit. Vastaavia ei enää löydy. 

Sinänsä hyvä - eipähän tule enää mielitekoja kaupoissakaan. Kun ei mikään houkuttele...

Kerran tänä syksynä seisoin erään luksusliikkeen vaatekopissa, hypistelin sormissani aitoa silkkisifonkipaitaa ja ihailin sen pehmeyttä, miellyttävää oloa päällä. Hetken jo harkitsin käveleväni kassalle maksamaan sen. Kunnes totesin, että tilanne on aivan kuin Kiinassa: onko luonnontuotteesta maksettava aivan järjetön hinta. Onneksi minulla on jo juhlava silkkisifonkipaitani, se jonka löysin kesällä Emmystä (ja joo, joka kai ollut uutena aivan järjettömän hintainen).

Jokin aika sitten näin Marimekon syksyn uuden malliston nahkahameen Termi, joka malliltaan ja väriltään (vihreä!) iski silmiini heti. Parasta oli kuitenkin hameen viskoosivuori. Hinta oli kuitenkin korkea, en jaksanut sovittaa enkä uskaltanut tehdä päätöstä heti. Kun sitten tiesin haluavani hameen, se oli myyty loppuun. Kaikkialta! Ainoastaan Jenkeistä löytyisi yksi kappale, sekin ehkä liian suuri. 

Jatkan secondhand-kauppojen selaamista. Ehkä hameeni ilmestyy sinne vuoden parin päästä! 

Yllä kuvia vaatteista, jotka onneksi tuli joskus ostettua tai joihin pekingiläisessä sovituskopissa hairahduin. Kaikki luonnonmateriaaleja, totta kai.

Tässä vielä morsiuspuku ajalta, jolloin morsiankin pukeutui aitoon silkkiin. 

Ja lopuksi kuvakaappaus hameesta, jota himoitsen. Jos jollakulla sattuisi olemaan kokoa 38 ylimääräinen kaapissa...

Varaslähtö pikkujouluihin

 

 

 

 

 

 

 

No oikeastaan oikeastaan kyse ei ollut mistään pikkujouluista, vaan meidät oli kutsuttu viininmaistiaisiin ja viiden ruokalajin illallisella, ja tilaisuus vain sattui sopivasti pikkujoulukauteen.

 

Paikkana oli Sue Ellenin viinikellari Etelärannassa. Kyseinen Muru-ravintolan pikkusisar sanoo tarjoavansa Yhdysvaltojen etelävaltioiden herkkuja. Aiemmin paikalla sijaitsi vuosikymmeniä legendaarinen ja loistelias G. W. Sundman ja hassua kyllä olen juuri samaisessa viinikellarissa ollut edellisen kerran viininmaistiaisissa reilut 20 vuotta sitten. Se oli ennen kuin aloin odottaa esikoistani (siitä muistan tarkkaan ajankohdan). Silloin eräs ystäväni oli Gloria-lehden klubin jäsen ja sai sitä kautta kutsun tähän tilaisuuteen, jonne hän pyysi minut mukaan kaverikseen. Ensin olimme kokkikurssilla, jossa ravintolan kokki opasti meitä riistalintujen sitomisen maailmaan. Sen jälkeen meillä oli viininmaistelu kellarissa (näissä samaisissa tiloissa) ja lopuksi päivällinen yläkerran ravintolassa. 19 vuotta sitten olimme kerran mieheni kanssa samaisessa ravintolassa viettämässä syntymäpäivääni kahdestaan - ensi kertaa kahdestaan tuoreina vanhempina. Pikkuista vauvaamme tulivat hoitamaan vanhempani koiransa kanssa. Collienarttu otti vauvan niin suojelukseensa, että siitä lähtien hän aina meillä vieraillessaan ei koskaan poistunut vauvan viereltä.

 

Eilinen yksityistilaisuutemme oli täysin kellarissa, joten itse ravintolaa en ole nähnyt kuin kuvissa. Ei taida Sundmanin loistosta olla kuitenkaan enää mitään jäljellä. Viinikellari näytti kuitenkin mielestäni entiseltään, tunnelmalliselta kynttilöineen ja alkuperäisine yli sata vuotta vanhoine tiiliseinineen.

 

Viinit olivat huolella valittuja, ruoat ihan maittavia, tosin joitakin valintoja ihmettelimme. Alkupalamme paistettu luuydin ja salsa tarjoiltiin maissileivän kera, joka antoi aika tunkkaisen maun annokseen. Mutta ehkä se viittasi nimenomaan siihen etelävaltioiden ruokaan. Bataattikeitto sen sijaan oli kermaista ja aivan loistavaa.

 

Ruokalista vilisi kyllä huvittavan paljon yhdyssanavirheitä, mikä häiritsi minun kielisilmääni. Siinä olisi ollut taas Facebookin yhdyssana on yhdyssana -palstalle viihdykettä. 

 

 

 

 

 

 

Meribassi maistui myös, samoin maa-artisokkapyree, vaikka se näyttikin lähinnä sinappikiekuralta. Kolme juustonpalaa karpalohillon kera olivat ehkä yllättävän peruskamaa (esimerkiksi yksi oli cheddar, joka minulle lähinnä tulee mieleen hampurilaisjuustona), mutta ihan kivoja kaverinaan tarjotun portviinin kanssa.

 

Jälkiruoka oli erittäin makea ja rasvainen pekaanipähkinätorttu, herkullista kuitenkin. Minä joka käyn niin harvoin ravintoloissa, totesinkin, että vaikka kotonakin saa herkullista ruokaa, ei meillä sommelier ole ihan yhtä taitava. Ja tuntuuhan se aivan toiselta, kun lähtee ulos ja saa pukeutua juhlatamineisiin. Minä tosin panin ylleni samat kuin viime viikonloppuna, olen niin rakastunut silkkipaitaani ja kenkiin, joten en malttanut etsiä kaapista muita parhaimpia.

 

Joka ruokalajin kanssa tuli pieni tilkka kahta eri viiniä, joiden saloihin saimme sommelierilta erinomaisen ja mielenkiintoisen opastuksen. Vaikka olen jopa aikoinaan opiskellut viineistä (luin joskus ranskaa yliopistolla ja opintoihini kuului jopa ihan viini- ja samppanjatietokursseja), sain paljon tietoa, josta en muista kuulleeni aikaisemmin. Viinimäärä tuntui kyllä alkuun (ja lasien määränkin laskien) aivan hirmuiselta, mutta loppujen lopuksi kutakin viiniä kaadettiin lasiin vain tilkka, joten aika hillitysti me olimme. 

 

Osa porukasta lähti illan päätteeksi jatkoille, mutta me olimme jo ennen kahtatoista kotona nukkumassa, raukeina täysien vatsojemme rinnalla.

 

 

 

 

Kuvat ovat illan emännältä lainattuja sekä omia otoksiani.

Huippulöytöni juhlakauden avajaisiin ja mietteitä muista kauden avajaisista

Hyvää isäinpäivää! 

Kyllä ovat isäparat saaneet päivänsä vuoden synkimpään ajankohtaan. Toisaalta on ihanaa, että tätä vuoden synkintä ja ankeinta aikaa piristävät juhlat. Maltan tuskin odottaa joulua, jolloin saan monena päivänä peräkkäin pukeutua ihaniin juhlavaatteisiin. Puhumattakaan sitä ennen pikkujouluista, joita minulla onnekseni on tiedossa ainakin yhdet. 

Juhlakauden meillä aloittavat kuitenkin synttärijuhlat ja eilen olivat vuorossa ensimmäiset. Oikeastaan ne olivat vähän varaslähtömme isäinpäivään, jota vietämme tänään rauhallisesti kotosalla ja mieheni kokkailee meille juhla-aterian (kuten tavallista). Lapset ja minä tosin teimme hänelle tänä aamuna aamupalan valmiiksi. Yritin tosin varata meille pöydän Farougesta, mutta se oli täynnä ja ennätämmehän me sinne joskus toisten sunnuntaibrunssille. Oma isäni ei halunnut lähteä kotoaan mihinkään ja appeni viettää omaa juhlapäiväänsä sairaalassa. Tapaamme toivottavasti parin viikon päästä uusien synttärijuhlien merkeissä.

Mutta nyt palaan eilisiin juhliin. Siitä hyvästä syystä, että kyseessä on juhlat, joissa ruoka on erinomaista ja sitä on reilusti, jouduin unohtamaan monituiset ihanat juhlahameeni, jotka ovat minulle nykyään (siis edelleen) vähän turhan tiukat. Puristavassa hameessa on ikävä juhlia. Ei, myönnettävä on, etten enää ole niissä mitoissa kuin pari vuotta sitten. Puhumattakaan viisi vuotta sitten, huoh.

Valitsin siis vähän arkisen mutta mukavan väljän hameen, joka on aika orpo vaate vaatekomerossani. Siitä syystä että se on musta! Hameen pariksi valitsin vieläpä toisen mustan vaatekappaleen, koska hetki oli vain otollinen tälle kauniille silkkiorganzapuserolle, pääsihän se oikeuksiinsa lämpimissä sisätiloissa, joissa kolmekymmentä vierasta lämmitti huonetta eikä minunlaiseni kylmäkallen tarvinnut kääriytyä villaneuleisiin. Anne Fontainen pusero on viimekesäinen löytöni Emmystä ja olen esitellyt sen täällä. Varmuuden vuoksi otin mukaani toisen second hand -löytöni parin vuoden takaa, paljetein koristellun juhlavan villashaalin. Sille kuitenkin oli käyttöä ainoastaan ulkona kaulahuivina.

Päivän harmauteen oli aivan pakko saada lisäväriä ja siksi panostin näyttäviin jalkineisiin. Selaan aina Emmyn uutuustuotteet ja aina silloin tällöin teen samanlaisia löytöjä kuin tuo silkkipuseroni. Näin kävi muutama viikko sitten, jolloin myyntiin tuli yhtäkkiä useammat Minna Parikan nilkkurit ja kengät. Oletettavasti kyse oli jostain näytöskenkäerästä, sillä useimmat kengät olivat uudenveroisessa kunnossa. Iskin silmäni heti näihin kirkkaanpunaisiin nilkkureihin, jotka olivat vieläpä juuri minun kokoani. Mutta kun pari päivää emmin, ne ennättivät jo mennä. Sitten pari viikkoa myöhemmin selasin hakusanalla Parikka, niin eivätkös ne olleetkin taas myynnissä ja silloin iskin kiinni heti. 

Ensireaktioni kenkien saapuessa muovipussissa oli julma tuomio. En ymmärrä, miksi ihmeessä kalliita kenkiä lähetetään ilman laatikkoa. Kuinka kukaan edes säilyttää kenkiä ilman laatikkoa, ei mahdu minun järkeeni. Itse kun hoidan, huollan ja rakastan kenkiäni ja kohtelen niitä melkein paremmin kuin lapsiani, minun on vaikea ymmärtää, ettei joku piittaa vähäänkään kalliistakaan kengistään vaan kohtelee niitä kuin vierasta sikaa. Aivan varmasti Emmyyn jää ylimääräisiä kenkälaatikoita, joita voisi hyödyntää kenkäpareille, joista sellainen puuttuu.

Joten kun avasin pussin ja näin ruttuun lyttääntyneet nilkkurit, meinasin lähettää ne takaisin saman tien. Mutta sitten vedin ne jalkaani ja totesin, että kengät ovat juuri minulle sopivat ja jalassa mukavat. Ehkä sittenkin saan myös ruttaantuneen nahan suoristumaan lestien ja hoitoaineiden avulla. Ja toisaalta, kaipa sekin oli kuntoon laskettu: kengät nimittäin myytiin "tyydyttävässä" kunnossa, vaikka niillä on kävelty ehkä kerran ja pussiin survomisesta aiheutuneen lyttääntymisen lisäksi niissä oli vain pieni käytönjälki: pikkuiset naarmut korkojen palloissa! Loppujen lopuksi onnittelin siis itseäni huimasti, kun sain satojen eurojen nilkkurit sopuhintaan. Mikä löytö!

Aika paljon huomiota sekä puseroni että nilkkurini keräsivätkin juhlissa. Naisten keskuudessa siis. 
Miehet lähinnä pyörittelivät silmiään, että mikä Parikka... :)

Oli minulla toisetkin korkkarit (niiden kuva täällä) vaihtokengiksi sisälle. Niitä kannan kuvien pienessä mustassa pussukassa, sen ostin noin 25 vuotta sitten juhlakengäpussiksi nuoruuden menoihini.

Juhlakauden avajaisissa tuli puhetta myös toisenlaisista avajaisista. Viime aikoina pääkaupunkiseudun uutisissa on näkyvästi esillä ollut kahdet avajaiset. Ensin syyslomalla uutisoitiin kauppakeskus Triplan avautuminen ja sen ämpärijonot. Toissapäivänä Kamppiin avattiin kokonaisella kerroksellaan Euroopan suurimmaksi yltävä Mujin liike ja uutisissa kerrottiin, kuinka se veti tuvan täyteen väkeä. 

Eilisten juhliemme vieraiden joukossa oli useita pitkämatkalaisia, jotka olivat saapuneet jo aikaisin aamulla junalla Helsinkiin ja viettäneet ylimääräistä aikaansa tutustumalla näihin kahteen nähtävyyteen. Päivän puhutuimmaksi aiheeksi nousikin: "Joko olet käynyt Triplassa?" 

Pakko tunnustaa: en ole käynyt! Eräs vieraista kehui kauppakeskusta sanoen, että se on ainoa kauppakeskus, jossa hän voisi kuvitella viihtyvänsä. Minun on kyllä vaikea uskoa sen erinomaisuuteen, ennen kuin itse näen. Kauppakeskus, joka näyttävästi erottuu muista ketjuliikkeistään vain sillä, että sinne ovat rantautunut Suomen ensimmäiset vielä halvemmat halpisketjuliikkeet, ei kuulosta minusta kovin houkuttelevalta. Olen nähnyt muotisuunnittelijaksi opiskelevan Inca Paatelan videot kohumuotiliikkeiden vaateläjistä, jotka näyttävät täsmälleen yhtä puoleensavetäviltä kuin roskavaateläjät Napolin kaduilla. Ehkä minun kuitenkin pitäisi käydä omin silmin katsomassa, jotta puhuisin omista havainnoistani enkä toisen käden tiedosta.

Vertailuksi, että Redissä olen pari kertaa piipahtanut. Käynyt syömässä Food Marketin Bali Bruchissa rendangin ja todennut että ihan ok, vaikkei toki vedä vertoja aidolle indonesialaiselle beef rendangille. Muuta syytä mennä Rediin en keksi.

Muji sai vierailta kehuja myös. Minulle liike on ennestään tuttu Pekingistä, siellä tämä japanilainen liike erottui eleettömyytensä, simppeliytensä sekä luonnonkuitujen käytön ja maanläheisten värien ansioista. Laadukkaanoloisia tuotteita, paljon luonnonmateriaaleja, kutsuisin sitä "artektyyliksi", joka on varmasti skandinaavien ja japanilaisten mieleen. Perusbalmuiria halvemmilla hinnoilla. Ei siis lainkaan minun juttuni. Vaatekaapissani ei ole mujivärejä eli valkoista, harmaata, beigeä ja mustaa. Jos ostan vihon, en osta ruskeakartonkista perusvihkoa, sillä "koulutyyliä" saan koulussa riittämiin. Haluan värejä, kuvionteja ja kimalletta. En tarvitse uusia läpinäkyviä muovipulloja matkalle mukaan, säästän hotellien pikkupullot ja täytän niitä uudestaan. On minulla vielä vanhoja filmipurkkejakin tallessa matkasampoota varten! 

Mikäli tuotteet kuitenkin ovat laadukkaita ja pitkäikäisiä, olen iloinen siitä, että saimme laatukaupan skandinaavis-japanilaisen tyylin ystäville! Jokainen tuote, joka kestää, jota arvostetaan ja josta huolehditaan niin, että se saa elää elinkaarensa loppuun asti, vähentää uusien tuotteiden valmistusta ja toivon, että tämä on myös Mujin asikkaiden missio. 

Coat // Desigual

Lyocell linen skirt // Massimo Dutti

Silk organza blouse // Anne Fontaine

Ankle boots // Minna Parikka

Wollen shawl // Frangi

Tights // Wolford

Bag // handmade in Indonesia 25 years ago

Tote bag for evening shoes // bought in Stockmann 25 years ago

All these items are old treasures from my wardrobe or a second-hand catch.

Mitä mieltä sinä olet näistä uutuuskaupoista? Tarvitaanko niitä sinun mielestäsi? Entä kuinka teillä vietetään isäinpäivää? 

Mukavaa ja leppoisaa sateista isäinpäivää!

Syksyn väri on violetti

En ole tehnyt asupostauksia pitkään, pitkään aikaan. Syksyn kylmyys ja märkyys eivät vain houkuttele kuvaamaan, eikä minulla ole siihen ollut paljon aikaakaan. Nyt kuitenkin teki mieleni tehdä arkivaatepostaus.

Violetti on yksi lempiväreistäni, silti osaan käyttää sitä vain syksyisin. Lokakuussa kaivan violetit vaatteet esiin, joulun lähestyessä pakkaan ne jo pois. Sen käyttöaika on siis parisen kuukautta, toisin kuin lempivärieni vaaleanpunaisen ja -sinisen, joita käytän lähes ympäri vuoden. Sääli.

Siksi en ole kauhean moniin violetteihin vaatteisiin panostanut, vaikka toisaalta - eihän niitä helposti kaupoista löydykään. Violetti on muotiväri joka tulee ja menee, muutaman vuoden sykleissä.

Oranssista tykkään, vaikkei se minulle värinä sovikaan. Tätä puseroa en voisi siksi ikinä käyttää yksistään. Violetin neuleen alla se menee, eihän se ole niin oranssi, eihän?

Vuosia sitten tutustuin asiakkaana erääseen lastenvaatemyyjään, jolla oli oma liike Turun seudulla ja lisäksi nettikauppa. Pari kertaa tapasimmekin hänen käydessään Helsingissä, mutta monenmonituiset kerran soittelimme ja viestailimme. Häneltä ostin tämän tämän ranskalaisen neuleen tyttärelleni. Tykästyin noihin lasihelmiin taskuissa, ja koska se ei kelvannut tyttärelleni, pidin sen itse. Vaikka se on lastenvaatemallistoa, menee se minullekin. 

Peter Kaiserin maailman parhaat nilkkurit ovat täydellinen piste i:n päälle tähän violettiin väriskaalaan. Nämä vaatteet ovat olleet syksyllä usein päälläni töissä, tosin vähän matalampikorkoisten nilkkurien parina. Ala-asteella kun tuollaiset korkonilkkurit eivät valitettavasti ole kaikkein käytännöllisimmät kengät - eivät, vaikka nämä ovatkin mielettömän hyvät kävellä. Vuosi sitten kiersin Töölönlahtea nämä jalassa, kun sattui kaunis päivä ja teki mieli kävellä... Siitä tuli 7 kilometrin kävelylenkki korkokengissä...

Fornarinan farkkuja minulla on useammat, siksi minulla on melkein aina sellaiset jalassani. Ne kun vain ovat minulle niin hyvin istuvat. En tiedä, mitä teen, kun jonain päivänä olen kuluttanut ne kaikki puhki.

Cardigan // Lili Gaufrette

Shirt // Resumé

Jeans // Fornarina

Ankle boots // Peter Kaiser

All these pieces are old treasures from my wardrobe

Syksyisiä pehmodekkareita naapurista, osa 2: 50-luvun muotimurhat

Toinenkin kesäinen dekkaripostaus saa nyt jatkoa. Viimevuotisilla kirjamessuilla törmäsin Marie Bengtsin suomennokseen Murha maalaiskylässä ja luin sen ruotsiksi - postaus löytyy täältä. Kirjan jatko-osa ilmestyi tänä syksynä ja sain sen nopeasti kirjastosta käsiini. Ruotsinkielisiin bestsellereihin ei ole pitkät jonot, toisin kuin vaikkapa englanninkielisiin (olen nimittäin jo keväästä lähtien jonottanut kirjaa The Mitford Murders).

Hieman hirvitti, että ennättätänkö lukea lähes 400-sivuisen kirjan kuukaudessa, mutta onneksi sattui syysloma väliin ja silloin rauhoituimme iltaisin kämpille lukemaan. Vain muutama päivä meni yli laina-ajan, mutta siitä hyvästä maksan mielelläni sakot (pyydän anteeksi teiltä, jotka jonotitte kirjaa minun jälkeeni). 

Jatko-osassa Döden klär i domino Hannah on rikoksen ratkaistuaan palannut smoolantilaisesta maalaiskylästä kotikaupunkiinsa Tukholmaan, jossa hänen muotisuunnittelijan uransa ei ota lähteäkseen vauhtiin. Tukholmassa ihailtu ranskalainen muotiguru Christian Dior on vastikään kuollut ja menestyvä muotisalonki päättää järjestää tämän kunniaksi muistomuotinäytöksen. Hannah saa muotisalongista toimeksiannon ommella "dominotakkeja" näytökseen.

Samanaikaisesti saapuu Hannahin nuori ystävä Laila Smoolannista vierailulle kaupunkiin ja pääsee Hannahin opastuksella tutustumaan jännittävään muotimaailmaan ja ihmisiin, jotka saavat siitä elantonsa - halusivat he sitten tai eivät. Kuten toimittaja Marie-Louiseen, joka joutuu kirjoittamaan muotijuttuja, koska on nainen. Mieluummin hän toimittaisi rikosjuttuja, mutta se on miestenmaailmaa, kuten korkeimmat paikat muotimaailmassakin. 

Sattumalta vierailulle Tukholmaan sattuu myös rikoskomisorio Johan Holm, johon on Hannah tutustunut kesällä edellisen rikoksen parissa. Holm saapuu Diorin muistonäytökseen kera vaimonsa ja tämän sedän väärän koivun takaa. Muotinäytöksessä tapahtuu murha ja jälleen kerran Hannah on ensimmäisenä ja tarkkanäköisimpänä paikalla. Yhdessä Johan Holmin kanssa hän ryhtyy selvittämään rikosta ja kuten edellisessäkin osassa, myös jonkinlaista väreilyä ilmassa on havaittavissa näiden kahden rikoksenratkaisijan välillä.

Homous ja lesbous ovat selvästi ajankohtaisia aiheita Ruotsissa(kin), sillä en muista ainoatakaan lukemaani tuoretta ruotsalaisdekkaria, jossa esiintyisi vähintäänkin yksi pakkohomo. Muotimaailmaan sijoittuvassa kirjassa aihe on kuitenkin luonteva ja oikeastaan välttämätönkin, vaikka kyse on kuitenkin tabusta, sijoittuvathan kirjan tapahtumat 50-luvulle. Aihetta käsitellään selvästi nykyajan normaaliudesta käsin, täysin luonnollisena asiana, vaikka annetaankin ymmärtää, että taustalla häämöttää häpeilyä ja halveksunnan pelkoa. Muotikuninkaiden huhutaan elävän kulissiavioliitoissa ja maaseudulla homoutta kavahdetaan. Samanaikaisesti kuitenkin Hannahin ystävät tekevät itsestään rohkeita paljastuksia kuin ohimennen. Mieleeni muistuu näkemiäni väkivaltaisia kohtauksia elokuvasta Tom of Finland, jossa homoseksuaalit sekä Suomessa että Berliinissä elivät piilotellen ja salaillen omaa identiteettiään ja suhteitaan jopa omilta perheiltään. Mahtoiko elämä olla tuolloin vähemmän julmaa Tukholmassakaan, edes muotipiireissä? 

Mielenkiintoinen yhteys nykypäivään syntyy myös aiheesta pakolaisuus. Sotien runteleman Euroopan varjot näkyvät yhä Tukholmassakin ja useammalla kirjan sivuhenkilöistä on taustallaan pakolaisuus ja yritys aloittaa Ruotsissa uusi elämä. Menneisyyden haamuista on kuitenkin mahdoton päästä eroon. Herttainen naapuri madame Irma näkee natseja ja myrkyttäjiä joka puolella, kärsii pelkojensa vuoksi nälkää ja yrittää varjella naapurintyttöjään pahalta. Ja tytöt puolestaan kantavat huolta hänestä.

Ei ihme, että Marie Bengtsin esikoinen on suomennettu ja uskon, että paraikaa kääntäjä puurtaa tämän teoksen parissa. Marie Bengts punoo juonta melko taitavasti, näkökulmaa hahmosta toiseen vaihtaen. Melkeinpä jokainen merkittävä henkilöhahmo on tarkkaan harkittu ja tarpeellinen juonen saattamiseksi eteenpäin. 

Loppu tässä kirjassa miellytti minua erityisesti, koska viimeaikoina olen lukenut liian monta kirjaa, jonka lopussa on väkivaltaa. Miksi toiseksi viimeisessä luvussa pitäisi paeta murhaajaa, joka yrittää vaientaa sen, joka tietää hänen puuhistaan liikaa. Pidän enemmän agathachristiemäisistä lopuista, joissa etsivä rauhallisesti paljastaa koko vyyhdin. 

Kiinnostavaa on myös 50-luvun ajankuvaus sekä kurkistus muotimaailmaan. Kuvaukset kankaista saavat minut suorastaan tuntemaan ne hyppysissäni. 50- ja 60-lukujen kankaat ovat upeita, tiedän sen omasta kokemuksestani, sillä minunkin vaatekaapistani löytyy äitini perintönä muutamia. Voin vain kuvitella ne ihanuudet, joita käytettiin luksusateljeiden haute couturessa. Selvä piikki nykyaikaan on mielestäni Hannahin pelko maineensa menetyksestä, mikäli hän antautuu suunnittelemaan vaatteita väheksyttyyn postimyyntiin. Janssonit, Anttilat ja Henkkamaukat... sitä rataahan maailma on kulkenut. Kaikki se hieno käsityötaito on vedetty minun elinaikanani vessanpytystä alas. Tällainen ajatus jäi viimeiseksi mieleeni kytemään kirjan luettuani.

Hannah Lönn var omgiven av mörker. Sidentaften strömmade ut ur symaskinen och formade vågor innan den fortsatte ringlande ner över bordskanten. Hon kom att tänka på floden Styx och dess dunkla vatten, att vara på väg dit hon inte ville, att det svarta inte bara höll på att ta över rummet utan även hennes liv.

Ryggen värkte. Hon tände en cigarett, ställde sig vid fönstret och masserade ryggslutet med den fria handen och tittade ut på ete grådystert Södermalm. Mörkklädda människor promenerade Katarina Bangata fram med uppdragna axlar som om de frös. Himlen var stålgrå och det lilla dagsljus som fanns skulle snart försvinna. Bara en månad tidigare hade lönnarna i allén sprakat i gulröda färger, nu såg de döende ut med nakna, spretande kvistar. 

Hon drog på munnen när hon insåg det tragikomiska i situationen: en vissen Lönn stod och tittade på andra vissa lönnar.

Kuvat eivät taaskaan liity Tukholmaan vaan tyttäreni kotikaupunkiin Saksaan.

Syksyisiä pehmodekkareita naapurista, osa 1: tummilla vesillä

Aika on taas hujahtanut ihan vauhdilla. Syyslomasta on jo lähes kaksi viikkoa mutta arki on tempaissut niin vauhtiinsa, että minusta tuntuu siltä kuin syyslomasta olisi jo kuukausi. Mutta siitä lisää ensi viikolla, mikäli ennätän käymään läpi kuviani.

Syyskirjoja olen lukenut syksyn aikana pari kappaletta. Ruotsinkielisiä olivat ne tälläkin kertaa. Jos muistatte, kesällä olin heittää vesilintua Christoffer Holstin ensimmäisellä Cilla Storm -dekkarilla, koska siinä on niin karmeita kohtauksia ja se tuli liikaa iholleni. Uhosin, etten enää tämän kirjailijan kirjoja lukisi. Mutta mutta...

Loppujen lopuksi mieleeni jäi kuitenkin päällimmäiseksi muistoksi se, kuinka ahmin kirjaa. Ja kun seuraava osa ilmestyi loppukesästä Akateemisen dekkaripöytään, sen Sandham-tyyppistä saaristolaisidylliä uhkuva värikäs kansikuva houkutteli minut taas kerran nappaamaan kirjan kassan kautta mukaani. Ja yhtä lailla ahmin tämänkin kirjan.

On lokakuu ja siirtolapuutarhan väki on lukinnut mökkinsä Bullholmenin saarella ja palannut talveksi kaupunkiin. Cillan Söderhamnin kodissa on sattunut vesivahinko ja hän on muuttanut evakkoon ystäviensä, boheemin miesparin Zacken ja Jonathanin, olohuoneeseen. Suhde Adamiin ei oikein ota kyteäkseen. Elämä on muuten kuitenkin muuttunut parempaan päin: enää Cilla ei työskentele rakkausjuttujen parissa sensaatiolehdessä, vaan kokoaa taustatietoja kriminaaliaiheisiin podcasteihin.

Cilla saa uuden työtehtävän, kun häntä pyydetään kokoamaan aineistoa seurapiirikaunottaren Laila Dammin selittämättömästä katoamisesta 30 vuotta aikaisemmin. Cillan minäkertojan elämän ja toimien ohella lukija päätyy välillä toisen minäkertojan matkassa Pohjois-Irlantiin. Kuka on tämä Ella, nuori tukholmalainen näyttelijä, joka on päätynyt miehensä kanssa pohjoisirlantilaiseen pikkukaupunkiin tyhjentämään edesmenneiden vanhempiensa toista kotia? Kuinka hänen elämänsä nivoutuu Cillan elämään ja Laila Dammin kohtaloon? Vastausta tähän lukija joutuu jännittämään pitkään, vaikka tarina aukeaakin lukijalle ennen aikojaan, kauan ennen kirjan loppuhuipennusta.

Tällä kertaa en ollut niin herkkähipiäinen ja mennyt tunteella mukaan, johtuen ehkä siitä, etteivät lapset ja vasta-aikuistuneet joutuneet pahantahtoisuuden kohteeksi. Herkkänahkaisille en tätäkään kirjaa kuitenkaan suosittelisi.

Loppu ei oikeastaan yllättänyt ainakaan minua. Ja vaikka teksti tempaa mukaansa ja kirjailijan kertomatyyliä on mukava lukea ja helppo seurata, on kirjailijan tavassa punoa juonta jotain naivistista - kuten monien dekkarikirjailijoiden, joiden kirjoissa tavoitellaan jotain arkipäiväistä erikoisempaa. Danbrownmaiseen nokkelaan juonenpunontaan yltää harva dekkarikirjailija.

Parasta Holstin kirjoissa on kielen helppolukuisuus, nuoruuden elämäniloisuus, ruotsalainen positiivisuus ja kepeä tunnelma joka kirjoista niin hyvin välittyy, hauskat dialogit Cillan ja hänen ystäviensä kesken, sekä Tukholmasta ja sen saaristosta, paikoista, joihin itsekin rakastuin viime kesän reissullamme. Kuinka houkutteleva voi Ruotsi ollakaan jopa lokakuun sateissa ja myrskyissä. Ne myös saavat minut varmasti lukemaan myös seuraavankin osan, kun se jonain päivänä ilmestyy.

Esimerkkinä Holstin kirjoitustavasta on alla oleva riemastuttava kuvaus treffeistä, jotka eivät mene aivan odotetusten mukaisesti:

Så här ska jag sitta nu. Stirra på honom med sängkammarblick och K25:s största bröst. Det måste funka. Jag strycker lätt tillbaka mitt blonda hår med ena händen, lite så där nonchalant, men samtidigt är det något som sticker till i halsen. En dumpling som jag inte riktigt tuggat klart fastnar någonstans där nere. Helvete.

Adam tittar upp från sin mat och stirrar förvånat på mig. 

- Cilla?

Jag känner nöur mina ögon blir större och större. Dumplingen sitter verkligen fast i halsen, jag får knappt någon luft. Jag försöker andas genom näsan, men det kittlar så mycket att jag vara börjar hosta frenetiskt.

- Går det ... bra? frågar Adam.

Jag nickar och viftar bort hans oro.

- Ingen fara, säger jag med en röst som påminner om Regans i Exorcisten.

Jag fortsätter hosta, men ingen mat kommer upp igen. Herregud. Jag kommer dö av en fläskdumpling. Adam försöker resa sig upp för att hjälpa mig, men jag puttar tillbaka honom i stolen. 

- Jag ... klarar ... själv ...

Regan är nu oerhört självständig. Adam ser helt ställd ut. Samtidigt ser jag hur en av rödvinskvinnorna bredvid reser sig upp och närmar oss. Hennes tunika fladdrar som om hon vore en räddande ängel. 

- Lilla gumman. Inget är osexigare än lilla gumman.

Aiemmat dekkaripostaukseni olen esitellyt täällä. Muita hauskoja syysdekkareita ovat Annette Haalandin Pastor Viveka och hundraårsjubileet, Marianne Cedervallin Av skuggor märkt sekä Låt det som varit vila, joista olen jo tehnyt postaukset. Suosittelen myös Marie Bengtsin uutuutta Döden klär i domino, josta aioin tehdä seuraavan kirjapostaukseni. Kaikki löytyvät Helmet-kirjastosta.

Kuvat eivät ole syksyisestä Ruotsista vaan tyttäremme uudesta kotikaupungista.