Marraskuisia saksalaisdekkareita: Haudattava käsi ja koirakaupan nurjapuoli

Nämä ovat itse asiassa viimevuotisia tuttavuuksiani, mutta esittelen ne nyt marraskuun dekkareina. Vielähän on päivä marraskuuta jäljellä ja sää jatkuu yhä marraskuisena :) 

Epilogissa setä haluaa naittaa turkkilaistytön Senan sukulaispojalle, mutta nuori kantasaksalainen mies Daniel pelastaa tytön järjestetyltä avioliitolta.

Kahdeksan vuotta myöhemmin Sena pakenee pienen poikansa kanssa väkivaltaista ja omistushaluista aviomiestään Danielia Miesbachin kylään Baijeriin. Hän löytää turvasataman ja hyvän työpaikan, mutta kaikki ei olekaan niin hyvin kuin aluksi näyttää. Ei aikaakaan, kun hänen pomostaan paljastuu ikäviä puolia.

Muutamaa kuukautta myöhemmin paikalliselle juoppolallille tapahtuu onnettomuus, joka vie tältä koko käsivarren. Hänen vanhat pubikaverinsa, sääntöjä kiertävä kyläpoliisi mukaan luettuna, päättävät yllättää miehen ja pitää tämän käsivarrelle säädylliset hautajaiset. Poliisi juonii käsivarren mukaansa sairaalasta, ja sen kristilliseksi hautapaikaksi valikoituu keskellä metsää oleva unohdettu kappeli. Mutta kun hautaa aletaan kaivaa, tömähtää lapio johonkin yllättävään. Hauta onkin jo varattu. Esiin paljastuu kirjan nimen veroisesti kuolleen käsi. 

Näin alkaa Andreas Föhrin rikosromaani Tote Hand. Föhrin dekkarit kuuluvat samaan sarjaan kuin aiemmin bloggaamani saksalaiset pehmodekkarit, joissa on myös vahva paikallisleima mukana. Kirja kuuluu Alpen-Krimi-sarjaan eli rikosromaaneihin, jotka sijoittuvat idyllisiin Alppimaisemiin ja joissa paikallisväriä luodaan myös murteen avulla. Onneksi vain lähinnä muutaman henkilön puheissa, sillä muutoin kirja olisi ollut aika vaikeaselkoinen ja hidas lukea. Nyt onnittelin itseäni, sillä ymmärsin lähes kaiken murteellakin.

Alku oli lupaava. Saksalaista mustaa huumoria on kirjassa paikoin, etenkin kun kuvataan kylän erikoisen passipoliisin kyseenalaisia toimia epämääräisi kumppaneineen ja myös poliisin ammattia harjoittaessaan. Edetessään juoni käy kuitenkin sen verran pitkäveteiseksi ja yllätyksettömäksi. Kirjan teemat ovat kuitenkin hyvin ajankohtaisia, niin Saksassa kuin Suomessakin: perheväkivalta ja maahanmuutto.

Toinen dekkari on Nicola Förgin Scharfe Hunde. Ensin kuolee turisteille vaelluksia järjestävän yrityksen johtaja myrkytykseen. Leirintäalueelta löytyy hollantilainen turisti kuolleena asuntovaunustaan. Lapsenlapsi epäilee sairaskohtaukseen kuolleen isoäitinsä kuolemaa murhaksi. Miksi heillä kaikilla näyttää olevan yhteyksiä itäeurooppalaiseen koiranpentujen salakuljetusmafiaan? 

Tämäkin dekkari sisältää mustaa huumoria, mutta eläinrakkaana sitä ei voi lukea ilman nenäliinaa. Kirja tuo esille pentutehtaiden järkyttävän raadollisuuden, jossa "tuotantoeläimiä" eli narttuja ja pentuja kohdellaan juuri yhtä julmasti kuin mistä teuraseläinten tuotantoa on syytetty takavuosina. Pelissä on isot rahat, huume- ja asekaupat eivät ole mitään siihen verrattuna, ja tätä sysimustaa eläinkauppaa edistävät kaikki ne tavalliset eläinrakkaat ihmiset, jotka ostavat halpoja pentuja Itä-Euroopasta. Kirja näyttää, kuinka eläinmafialla on lonkeronsa sisällä saksalaisessa yhteiskunnassa. Näin on varmaan myös Suomessakin. Hyvin ajankohtainen aihe. 

Sekä Föhr että Förg ovat tuotteliaita dekkaristeja, joilta kummaltakin ilmestyy kirja vuosittain. Kumpikin on kirjoittanut parinkymmenen vuoden ajan dekkareita, Föhr on myös käsikirjoittanut meillä Suomessakin tunnettuja saksalaispoliisisarjoja (kuten Tatort eli Rikospaikalla ja tälläkin hetkellä tv:ssä pyörivä Staatsanwalt eli Syyttäjä). 

Saksalaisten kotiseuturakkaus näkyy paikallisdekkarien suosiossa, sillä joka alueella on omat paikallisdekkarisarjansa. Kummankin esittelemäni kirjailijan tuotantoon kuuluu paikallisdekkareita Alpeilta eli Alpenkrimis. 

Molemmat kirjat löytyvät sekä Helmetin että Bookbeatin valikoimista ja sopivat niille, jotka pitävät humoristisista ja ajankohtaisiin ongelmiin paneutuvista pehmodekkareista, joilla on syvempi sanoma kuin verellä ja raakuudella mässäily. Itse kuitenkin jäin kaipaamaan lisää huumoria sekä juonen, joka tihentyy yllätykselliseen loppuun, jossa paljastetaan moninaisten juontenpätkien muodostaman verkon salat.           

Osta ennemmin käytettyä

 

Torstaina kysyin oppilailta, mitä tärkeää juhlapäivää vietetään Amerikassa. Kiitospäivän sijaan moni kolmasluokkalainen vastasi Black Friday, vaikka yritin selittää, että se on alennuspäivä eikä mikään juhlapäivä. Niin on amerikkalainen kulutushärdelli lyönyt läpi myös suomalaisten mielissä.   

Luen välillä blogia nimeltä Vuosi ostamatta mitään. Itse asiassa bloggari on ollut jo kolme ostamatta mitään. Kadehdin tuollaista sitkeyttä ja elämänasennetta, sillä minulta ne puuttuvat. Omistan tavaraa niin paljon, että selviäisin kaikella omistamallani loppuelämäni ajan ja tuskin edes ennättäisin kuluttaa kaikkea loppuun. Siitä huolimatta hankin lisää tavaraa kotiini.

Lokakuussa hän julkaisi postauksen siitä, kuinka hän on vaatettanut itsensä näiden vuosien aikana. Kymmenen päivää sitten hän julkaisi postauksen aiheesta, kuinka ostamattomuus vaikuttaa pukeutumistyyliin. Mietin, mitä yhteistä ja mitä eroja minulla ja kyseisellä bloggarilla on: 

- Hän ompelee itse vaatteensa. Minä en ompele (ompeleminen oli joskus kiva harrastukseni, mutta kyllästyin vuosikymmeniä sitten). 

- Me molemmat haaveilemme vaatteista, jotka on valmistettu vanhoista vaatteista, kierrätysmateriaalista. Hän on luovuttanut, minä en. Olen toteuttanut niitä paljon, tosin en itse vaan ammattiompelijan avulla (Pia Remakesta) ja nähnyt, kuinka vaikeaa se on ammattilaisellekin. Lisäksi minulla on ollut käytössäni myös Uffin, Fidan ja Remaken kierrätysmateriaalit.

- Hän hyväksyy pukeutumisessaan epätäydellisyyttä, minä en. Minulle kauniit, istuvat ja hyvälaatuiset vaatteet ja pukeutuminen ovat yksi suurista nautinnoista elämässä. Tunnen ihmisiä, jotka ovat menettäneet sen masentumisen myötä. Syksyllä vietimme mielenterveyspäivää ja mietin, kuinka tärkeää on pitää kiinni asioista, joista on iloa. 

- Hän huoltaa ja korjaa vaatteensa. Niin teen minäkin. Jokin aika sitten tein taas vuosittaisen syystuuletuksen ja pesin loput kesävaatteet säilöön. Korjasin purkaumat ja parsin reiät. Olen parsimisen taituri - 30 vuoden harjoitus on tehnyt siinä mestarin! 

Tärkeää on välttää uutena ostamista. Jos vaatekaappi tarvitsee täydennystä, kannattaa etsiä kierrätettyä. Meillä on niin paljon yrityksiä, joista saa todella hyvälaatuista käytettyä tavaraa: esim. Relove, Emmy, Rekki, Vähänkäytetty - UFFia, Fidaa ja Kierrätyskeskusta unohtamatta. Itse teen paljon löytöjä Emmystä, josta on myös osa kuvien vaatteista (loput ovat lähinnä vanhoja löytöjä omista kaapeistani tai uustuotteita käytetyistä materiaaleista). Menneellä viikolla ihailin juuri työkaverini turkoosia villakangastakkia. Se paljastui löydöksi Kierrästyskeskuksesta, josta moni hänen vaatteistaan on kuulemma peräisin. 

Jos ostaa uutena, niin kannattaa pitäytyä esineissä, joista on oikeasti iloa pitkäksi ajaksi. Eikä toimia kuten Tankki täyteen -sarjan Sulo Vilén, joka osti huoltoaseman "Kun halvalla sain..." 

Tiesitkö muuten että eilen vietettiin ostoshässäkän lisäksi myös Älä osta mitään -päivää.      

Lokakuun luetut

Olen ollut niin lukemisen pauloissa, että tämän postauksen kirjoittaminen meni pitkälle marraskuun puolelle. En ymmärrä, kuinka saatoin lukea niin vähän aikuisten kirjoja lähes viidentoista vuoden ajan, koska nykyään olen taas niin hurahtanut kirjojen maailmaan. Toisaalta minulla olisi lokakuussa ollut mahdollisuus lukea enemmän kuin normaalisti sairastaessani viikon kotona. Jotenkin sosiaalinen media sai minut valtaansa...

Eli sairaslomasta ja syyslomasta huolimatta luin ja kuuntelin vain normimäärän kuusi kirjaa kuukauden aikana.

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa olen päässyt jo kolmanteen osaan. Aiemmat osat olen ensin lukenut englanniksi ja keväällä kuuntelin ne jumpatessani suomeksi. Sarja on niitä harvoja suomennettuja pehmodekkareita ja niin ihanan kuivan humoristinen ja samalla sympaattinen, koska kertoo pienestä tytöstä aikuisten maailmassa.    

Lokakuussa löysin uuden hyvän pehmodekkarisarjan ja tällä kertaa kyse on jopa ihan suomalaisen kirjailijan sarjasta. Terttu Autere kirjoittaa herttaisia murhakirjoja viehättävään 30-luvun tyyliin. Tulee ihan mieleeni Hilja Valtonen, jonka romanttiset kirjat ahmin nuorena. Vieläkö muistatte Nuoren opettajattaren varaventtiilin? Aurereen kirjoissa edetään vähitellen kohti lääninetsivän ja nuoren opettajattaren rakkaustarinaa, samalla kun ratkaistaan murhia. Taustatarina on hyvin samankaltainen kuin ruotsalaisen Marie Bengtsin Murha maalaisidyllissä -kirjoissa. 

Carola Dunnin 23-osaisesta The Honorable Daisy Dalrymple -sarjasta olen kuunnellut kesän aikana kolmasosan, mutta nyt jätän sarjan tauolle, sillä kirjat alkavat jo tavallaan niin toista itseään. Juu tiedän, niinhän Agatha Christietkin tekevät, mutta niissä on kuitenkin jotain tenhoavaa, joka pitää jatkuvasti pauloissaan.

Samoja lievän kyllästymisen oireita koin myös Kristina Appelqvistin toisen osan jälkeen, vaikka se koskettikin minua erityisesti. Kirjan juoni sijoittuu nykypäivän Ruotsiin ja kirjallisuustieteen maailmaan. Päähenkilö Helenan nuoruusaikainen junamatka Berliiniin muurin murtumisen aikoihin herää henkiin yllättävien käänteiden ja ihmissuhteiden kautta. Yllättäen Helena huomaa, kuinka paljon entisiä itäsaksalaisia elää hänen ympärillään. Ja millaisia luurankoja kolisee heidän kaapeissaan. Henkilökohtaisesti saksanopettajana kirja oli todella kiinnostava. Etenkin kun olen kokenut, että meillä suomalaisilla olisi paljon vahvempi yhteys saksalaisiin kuin ruotsalaisilla. Siinä olen varmaan ollut väärässä. Samanaikaisesti kun luin kirjaa, tuli kuluneeksi 30 vuotta Saksojen yhdistymisestä ja siksi kirja tuntui koskettavan vielä enemmän.  

Mutta se Helena Wellereistä. Henkiset raakuudet yliopistomaailmassa riittävät minulle vähäksi aikaa. Nyt pidän pienen tauon. Ainakin kesään asti. 

Löysin lokakuussa myös oikean helmen. Storytel oli suositellut minulle intialais-saksalaisen, Briteissä ja USAssa kasvaneen Sujata Masseyn 20-luvun Intiaan sijoittuvia dekkareita, joita myös monet kirjabloggarit ovat ylistäneet. Tähän mennessä olen kuunnellut sarjan molemmat osat ja tykännyt niistä aivan älyttömästi. Maltan tuskin odottaa sarjan uusimman romaanin, The Bombay Prince, ilmestymistä ensi vuonna. Nämä kirjat ansaitsevat ihan oman postauksensa.   

Lokakuun aikana nautin kuudesta dekkarista:

englanniksi: 

Alan Bradley: A Red Herring without Mustard (Flavia de Luce -sarjan 3. osa, paperikirja Helmet)

Carola Dunn: Rattle his Bones (Daisy Dalrymple -sarjan 8. osa, äänikirja Storytel)

ruotsiksi (paperikirja Helmet ja äänikirja Storytel):

Kristina Appelqvist: Flickan framför muren (Hellen Weller -sarjan 2. osa)

saksaksi (äänikirja Bookbeat): 

Gisa Pauly: Gestrandet (Mamma Charlotta -sarjan 2. osa)

suomeksi: 

Terttu Autere: Kuka murhasikaan rouva Holmin? (paperikirja Helmet, löytyy myös e-kirjana Storytelistä ja Bookbeatista)

Sujata Massey: Murha Bombayssa (Perveen Mistry tutkii -sarjan 1. osa, äänikirja Storytel)

P.S. Kuvissa kaikenlaisia juttuja elämästämme lokakuussa ja marraskuun alussa: naapurien rippijuhlat iltasateessa katoksen alla pihalla, kahvittelua, Halloween-noidan lento kattojen yllä, suppilovahveroiden poimintaa, lomapäiviä poikien kanssa ilmailumuseossa, Tropicariossa ja Amos Rexissä... 

Jeans with flower bottom // Remake (näistä tein postauksen tasan kolme vuotta sitten älä osta mitään -päivänä; se on luettavissa täällä)

Lightweight quilted jacket // Odd Molly (löytö Emmystä vuosi sitten)

 

Herkkä mieli

Psykoterapia on ollut puheenaiheena tänä syksynä. Pari viikkoa sitten hetken pääuutiseksi nousi Vastaamon tietomurto ja kiristykset, pian tapaus ja sen uhrit kuitenkin unohtuivat, kun lehdistön mielenkiinto kääntyi Yhdysvaltain presidentinvaaliin ja pohjoisen pallonpuoliskon pahenevaan koronatilanteeseen. Tänään psykoterapia-aiheeseen palattiin, kun Hesarissa julkaistiin pitkä artikkeli Balthazarin ja muiden ihmiskaupan uhrien vaikeuksista saada heille kuuluvaa psykoterapiaa. Tämä on aihe, joka koskettaa minua kovasti sekä nuorten äitinä että työssäni nuorten parissa. 

Mielenterveys on aihe, josta keskustellaan yhtä vähän kuin alapään vaivoista. Kuitenkin se koskettaa oleellisesti meitä kaikkia ja moni joutuu pohtimaan omaansa tai läheisen vaikeuksia. Olen itse kokenut raskausajan masennuksen ja läheltä nähnyt niin monen mielen haavoittuvan ja tarvitsevan apua. Jopa niin, että välillä ihmettelen, kuinka niinkin moni ihminen pystyy selviämään elämästään vaurioitta ja porskuttamaan eteenpäin ilman tukea. Olen kuunnellut ystäviä heidän ongelmissaan ja kun ongelmat osuvat liian lähelle, olen ohjannut ja auttanut heitä ammattiavun pariin. 

Sekä opettajana että äitinä olen huomannut, kuinka moni nykypäivän lapsi saa ja tarvitsee ammattiauttajaa. Jopa siinä määrin, että arviot lasten mielialalääkityksestä ovat suorastaan hälyttäviä. Monesti olen pohtinut, kuinka me aikoinaan selvisimme kaikesta. Kärsimme kiusaamisesta saamatta koululta tukea ja annoimme toisten lytätä itsetuntomme. Pojat eivät saaneet itkeä ja sukupuolia oli tasan kaksi. Muottiin oli mahduttava. Tuskin kuitenkaan selvisimme. Se varmasti osittain näkyy nyt siinä, kuinka Vastaamon tietomurto ja salaisten tietojen julkaiseminen osuu moniin ja satuttaa heitä julmasti. Asioita, joista on kärsitty ja joista on vaiettu.

Tämän päivän nuorilla onneksi on vertaistukena tieto siitä, että niin monella muullakin ikätoverilla on haasteita ja ongelmia ja että hekin tukeutuvat apuun. Moni koululainen puhuu asioistaan avoimesti ja niin myös vanhempi. Äitinä tiedän useiden lasteni ystävien saamasta avusta ja kerron melko avoimesti omieni.      

Ehkä tämän päivän nuorison avuntarve liittyykin siihen, että apua uskalletaan hakea rohkeasti. Koska siinä ei ole hävettävää. Toisaalta olen myös miettinyt, kuinka paljon enemmän valintoja nuorilla on tänä päivänä. Aikoinaan me menimme lähikouluun ja lähilukioon ja sitten valitsimme sen opiskelualan, josta jotain tiesimme. Opiskelupaikkakuntien vaihtoehtoja oli noin kolme ja valinta tapahtui aika helposti oman kotipaikkakunnan perusteella. Menimme sinne, mikä oli lähellä. Tai kuten minä, ensin menin kauemmaksi eksotiikan perässä ja sen jälkeen palasin lähemmäksi kotia. Tänä päivänä valinnanmahdollisuudet ovat rajoittamattomat. Ennen kuin pohtii kiinnostavaa alaa, on mahdollisuus valita maa, jossa opiskelee. Toisaalta päätökset on tehtävä paljon nuorempina kuin ennen. Hakuprosessit ja opiskeluvaatimukset on luotu sellaisiksi, että päätös pitäisi tehdä varhain ja kerralla loppuelämäksi. Siitä huolimatta, että meille toitotetaan sanomaa "oppimisesta läpi elämän..."

Omaa lastani, joka epätoivoisena pohti opiskeluvalintojaan, rauhoittelin kertomalla, kuinka olen opiskellut elämäni aikana neljässä eri yliopistossa yhteensä kymmentä eri oppiainetta. Yhdestä pääaineen verran ja monesta sivuaineen. Joitakin aineita vain kokeilin, mutta jopa pääaineen vaihtamista harkitsin useaan kertaan. Loppujen lopuksi kuitenkin osa kokeiluista jäi lyhyiksi ja pysyin alkuperäisessä pääainevalinnassani, kun löysin siitä uusia ulottuvuuksia. Osan uusista sivuaineistani opiskelin vasta myöhemmin ammatinvalinnan jälkeen erillisopintoina, viimeisen neljän lapsen äitinä... Minun polkuni jos mikä on ollut opiskelua läpi elämän. 

Nuoruudessani ei monia muitakaan suuria valintoja voinut eikä tarvinnut tehdä. Me vain porskutimme eteenpäin pohtimatta asioita sen enempää. Tämän päivän nuoret ovat todella valveutuneita ja valistuneita. Me pelkäsimme otsonikerroksen katoamista ja ydinsotaa, mutta emme yrittäneet vaikuttaa. Nykynuoret huolehtivat luonnosta, tasa-arvosta ja maailman politiikasta, pohtivat osuuttaan ja pyrkivät vaikuttamaan. He osallistuvat ilmasto- ja sateenkaarimarsseihin ja seuraavat maailmanvaltojen presidenttifarssia. Heillä on itse luotu mielipide eikä vanhemmilta omittu ja he kokevat, että heidän teoillaan ja tekemättömyydellään on vaikutusta. Raskas taakka harteilla.

Kun olin nuori, omaa sukupuolisuutta ei tarvinnut pohtia, sehän oli se mihin oli syntynyt ja näkyi päälle. Toki osa pohti ja kärsi hiljaa sisimmässään, meidänkin perheen tuttavapiirissä on pari ikätoveria, jotka ovat myöhemmin korjanneet sukupuoltaan. Mutta silloin nuorina kukaan ei ääneen tällaisista pohtinut. Homoseksuaalisuuskin oli täysin tabu (mitä on nykynuorten pääkaupunkiseudulla vaikea edes ymmärtää). Jos oikein muistan, niin kuulemani mukaan jonkin tutkimuksen mukaan nykyteinitytöistä moni mieltäisi itsensä biseksuaaliksi. Kyse ei varmaan ole siitä, että me aikoinaan olisimme olleet erilaisia. Nykynuorison mielessä on lupa myllertää ja omaa seksuaalisuutta kuuluukin pohtia. Se on erinomainen asia, mutta varmasti myös osaltaan tuo epävarmuutta nuoren elämään. Kuten eräs lapsi kerran minulle totesi: "On niin vaikeaa kun ei tiedä mikä on ja mitä elämältään haluaa!" 

On mahtavaa, että mielenmyllerryksissä apua löytyy ja uskalletaan ottaa vastaan. Psykoterapiaan hakeutumisessa kynnyksen pitäisi olla hyvin matala. Asioista puhumisen pitäisi olla itsestäänselvyys, sama kuin opettajalta neuvon kysyminen jos ei ole ymmärtänyt jotain asiaa. Olen itse ohjannut monta läheistäni hakemaan apua psykoterapeutilta. Sen sijaan olen huolestunut siitä, että useiden lääkärien ja psykiatrien kanta on tyrkyttää heti alkuun päälle myös mielialalääkitystä. Jouduin eräänkin kerran toteamaan tiukasti ei nuorisopsykiatrille, joka ensi (ja ainoan) tapaamisen yhteydessä alkoi heti puhumaan mielialalääkityksestä lapselle. Ihmettelin, miksi ihmeessä lähteä niin rajuilla keinoilla liikkeelle, kun on kyse lapsesta, joka on täysin toimintakykyinen ja aktiivinen. Joka vain kaipaisi päästä puhumaan ahdistavista asioista ammatti-ihmisen kanssa. Psykiatri oli nuori, innokas ja todella vahva lääkemyönteisyydessään ja jouduin olemaan todella tiukka pysyäkseni käsityksessäni. Olen kuitenkin nähnyt liian läheltä lääkkeiden aiheuttamia haittoja ja niistä eroonpääsemisen vaikeutta.       

Pitkän väittelyn jälkeen en ollut ylipuhuttavissa. Lääkitystä ei aloitettu vaan lapsi pääsi psykoterapiaan. Tukea psykoterapeutin etsimiseen ei tosin annettu, vaan nuorisopsykiatrisen poliklinikan asiantuntijoiden mielestä osa kuntoutusta oli etsiä itse psykoterapeutti. Psykoterapiaa on monenlaista ja eri terapeutit ovat erikoistuneet eri terapioihin. Lapselle annettiin ohjeeksi sanat "Kela-korvaus" ja soveltuvan terapian nimi, joiden perusteella googlettaa terapeuttia ja sopia itse tämän kanssa koekäynneistä. Ilman aktiivisia aikuisia lapsi olisi tuskin tästä selvinnyt. 

Tuntui todella pahalta lukea tänään Balthazarin uhreista, jotka kompastelevat elämässään eteenpäin lääkityksen avulla, mutteivat saa sitä psykoterapeuttista hoitoa, jota he tarvitsisivat ja joka heille kuuluisi, jonka valtio korvaisi ja johon heillä itsellään ei ole varaa. En sano, etteikö lääkitys olisi kenties paikallaan näiden kovia kokeneiden nuorten kohdalla ja se voi tällä hetkellä helpottaa oireita, mutta ei ole mikään pitkäaikainen parannuskeino. Eihän flunssaakaan paranneta sillä, että otetaan särkylääkettä ja sen jälkeen lähdetään ulos pakkaseen vähissä vaatteissa ojaa kaivamaan...

Sille lapselle, jolle psykiatri väenvängällä olisi määrännyt lääkkeet, kuuluu tänä päivänä hyvää. Aikuisten avustuksella hän testasi muutamaa psykoterapeuttia ja löysi itselleen sopivan, jonka kanssa hän keskusteli vuoden ajan. Tänä aikana hän oppi itsenäiseksi ja käsittelemään ahdistavia tunteita sekä keräsi rohkeutta sosiaalisiin tilanteisiin. Tällä hetkellä hän ei koe tarvetta käydä terapiassa, mutta tietää, että jos sellainen tilanne taas tulee, apua on saatavissa. Tosin mitä luultavimmin sen joutuu itse kustantamaan. 

Lääkkeitä ei tarvittu. Päinvastoin, jos hän olisi aloittanut lääkityksen, niistä eroon päästäkseen hän luultavasti kärsisi nyt kovista vieroitusoireista...      

Matkailua kulinarismiin

 

Syksyn korona-aikaan meillä on ollut yksi nautinto, josta olemme pitäneet kiinni, kun on niin vähän asioita, joita uskaltaa tehdä. En ole käynyt teatterissa ja konserteissa, en matkaillut kotikaupungin ulkopuolelle paitsi vieraillakseni isäni pihalla. Yökerhoissa tai tanssipaikoilla ei ole tapani käydä muulloinkaan, kuten ei myöskään pubeissa eikä isoissa ravintoloissa. 

Kun nyt rahaa säästyy kaikkien aikaisempien rahareikien puutteessa, olemme käyneet syömässä pienissa ravintoloissa paljon useammin kuin normaalisti. Ennen kävimme monen ruokalajin fine dining -illallisilla kerran vuodessa, hääpäivänä mieheni kanssa, nyt olemme käyneet syksyn aikana jo useamman kerran. Useamman kerran mieheni kanssa kahdestaan, pari kertaa myös ystäväpariskunnan  kanssa. 

Jotenkin se on tuntunut turvalliselta, sillä kyse on yleensä hyvin pienistä, muutaman pöydän ravintoloista. Jos samassa huoneessa, turvavälien etäisyydellä, istuu kymmenisen ihmistä, ei kai riski sairastua voi olla kovin suuri. Nautinto, jonka saan erinomaisen ruoan ja viinin liitosta, on minulle elämäni suola. Ystävien tapaaminen on puolestaan elämäni sokeri. Samalla vieläpä edesautan ravintolan henkilökuntaa työllistymisessä.

Saman näyttää huomanneen moni muukin, sillä viikonloppuillaksi jos pöydän meinaa varata, on oltava liikkeellä jo viikkoja aikaisemmin. Toisaalta pöytiä vapautuu lyhyellä varoajalla, kun ihmiset peruvat pienten flunssaoireiden tai koronatestin tulosten odottamisen vuoksi. Tämä on sattunut meillekin, sillä yhden ystäväperheen kanssa vasta kolmas kerta toden sanoi ja yhteinen iltamme onnistui. Ensimmäisellä kerralla iltamme peruuntui ystäväperheen miehen odottaessa tuloksiaan. Tällöin käytimme pöytävarauksemme Kruununhaan Jord-ravintolassa toisen ystäväperheen kanssa.  

Toisella kerralla mieheni odotteli tuloksiaan, jotka saapuivat hetki sen jälkeen, kun olin perunut varauksemme Kuurnassa. Kolmannella kerralla iltamme viimein onnistui, kun onnistuin saamaan Kuurnasta peruutuspöydän.

Luomuravintola Jordissa söimme Chef's choice:n, viiden ruokalajin menun, jonka sisältö oli yllätys ja vaihtelee päivän mittaan. Kokki kuulemma valitsee siihen, mihin kaapista löytyy tarvikkeita. Vierailumme ajoittui syyskuulle, jolloin ravintola oli juuri siirtymässä syyslistaan ja kokin menu sisälsi maisteltavia tästä, mm. metsäsienirisottoa kuusenkerkällä maustettuna. Suosikkini oli alkupala-annos, jossa oli pikkuviikunoita, saksanpähkinöitä, parmesania ja jotain saniaisen näköistä yrttiä. Lopuksi maistoimme lasilliset sommelierin itsensä tekemää Lindacelloa (kehittelemällään Limoncellon reseptillä). Ylemmät kuvat ovat annoksistamme Jordissa.

Kuurna on miehelleni ja minulle tuttu paikka vuosien varrelta, sillä olemme käyneet siellä pari kertaa hääpäivänämme vuosien varrella. Ensimmäinen käyntimme oli aivan ravintolan alkutaipaleella kymmenisen vuotta sitten. Kuurna sijoittuu edelleen kaupungin ja maamme parhaiden ravintoloiden listan kärkeen mutta ravintola on muuttunut (lue: tylsistynyt) paljon vuosien mittaan. Ennen päivän menu vaihteli sen mukaan, mitä aineksia oli löytynyt lihakaupasta ja menu oli luettavissa vain liitutaululla. Nykyään Kuurnassa on muutaman viikon pysyvä lista, joka tuodaan pöytään paperisena ja sen lisäksi löytyy muutama päivän erikoisuus liitutaululta. Enää tarjolla ei ole kanansydämiä tai muita kulinaristisia erikoisuuksia, joita hyödynnettäisiin sen vuoksi, että ne ovat halpoja ja muutoin päätyisivät hävikkiin. Nykyään lista on valitettavan samankaltainen kuin muissakin ravintoloissa. 

Ystäväni valitsi ravintolan viimeisen päivän alkupalan, palsternakan. Minä otin puolestani cevichen. Molemmat olivat herkullisia, mutta pisimmän tikun vetivät miehet valitsemalla talon tartarin, joka oli paras maistamani tartarpihvi sitten Singaporen 25 vuotta sitten (jossa erään ystäväni mies valmisti meille aina mielettömän herkullista tartaria).

Pääruoaksi valitsemani pannulla paistettu siika oli aika peruskamaa. Vastaavaa kuin kotona valmistamamme. Jälkiruokani eli japanilaisesta vihreästä matcha-teestä tehty jäätelö oli ihan hyvää, rakastan matchaa kaikissa muodoissa paitsi teenä.

Näistä kahdesta ravintolasta pidemmän korren mielestäni veti Jord. Kuurna tuntui liian yllätyksettömältä. Toki tunnelma piskuisessa, kuumassa kellariravintolassa, jossa vanhat kruunulyhdyt loistavat koristeellisessa katossa, on intiimin viehättävä. Ehkä palaamme Kuurnaan taas joku päivä. Mutta Jordiin on mentävä sitä ennen uudestaan.