Joulukuun kuunnellut

Huh, olemme jo melkein kuukauden puolivälissä ennen kuin saan tämän postauksen aikaiseksi. Kuten huomaatte, tämä postaus on lyhyt. Huolimatta siitä, että pukki toi kirjoja, lainasin kirjastosta useita dekkareita, minulla oli paljon entisiäkin lukematta ja että koko loman ajan luin ja luin (silloin kun en pelannut lautapelejä), en joulukuussa lukenut tai kuunnellut loppuun kuin kaksi kirjaa. Se johtuu siitä, että luin joululomalla samanaikaisesti neljää eri kirjaa. Ennen loppiaista sain ne kaikki päätökseen, mutta ne tulevat sitten tammikuun luettuihin :) 

Joulukuun saldoni on kaksi työmatkalla Storytelistä kuunneltua kirjaa. Joulukuun alusta muutin rajoittamattoman Storytel-tilini kevyempään Light-tiliin, jossa hintaan 9,99 € kuussa saa kuunnella ja lukea 30 tuntia kuussa. Päädyin tähän, koska minulla on myös vastaava Bookbeat-tili, jonka olin hankkinut kesäkuussa aikomuksenani pitää sen vain kesän ajan. Syksyn tullen en raaskinut mitenkään luopua Bookbeatista, sillä sen kautta pystyn kuuntelemaan saksankielisiä kirjoja. En kuitenkaan halunnut täysin luopua Storytelistäkään, koska useissa kirjasarjoissa sen valikoima on parempi kuin Bookbeatin ja lisäksi Storytel on jotenkin Bookbeatia käyttäjäystävällisempi: sen layout on selkeämpi ja sitä on paljon helpompi käyttää. Tiedän esimerkiksi tarkkaan, mitkä kirjat on ladattu puhelimeeni ja milloin kuuntelen nettiyhteyden varassa. Bookbeatissa on aivan mysteeri, mitkä kirjat vievät tilaa puhelimeni muistista ja milloin kuuntelen puhelimen nettiyhteyden varassa. 

Toisaalta Bookbeatin etu on se, että pystyn helposti tarkistamaan, paljonko minulla on kuunteluaikaa jäljellä ja kuinka monta tuntia olen tämän maksujakson aikana kuunnellut mitäkin kirjaa. Storytelistä sain joulukuun lopussa yllättäen viestin, että olen käyttänyt kuukauden käyttöaikani loppuun ja seuraava maksujaksoni alkaa 3.1.2021, jolloin voin taas jatkaa kuuntelua ja lukemista. Onneksi olin ladannut kirjan puhelimeeni ja pystyin keskeytyksettä jatkamaan kirjaani. Ja olihan minulla takaporttina Bookbeat, jossa aikaa oli vielä paljon jäljellä ja josta olisin löytänyt saman kirjan...

Mutta nyt siis kuukauden luettuihin: 

Toinen oli vanha kunnon Agatha Christien Salaperäiset rukiinjyvät, jonka olen lukenut ja nähnyt teeveestä varmaan kymmeniä kertoja. Agatha ei petä koskaan.   

Joulukuuhun kaipasin selvästi tuttua ja turvallista, kunnon klassisia tarinoita, vaikka sitten uudella höystettynä. Toinen kirjani sijoittui Sherlock Holmesin maailmaan, johtuen ehkä osittain siitä, että kuopukseni on koko syksyn touhottanut Baskervillen koiraa. Hän valitsi kirjan kouluesitelmänsä aiheeksi, mutta luki siitä ensin vain lyhennetyn nuorisoversion, josta hän ei kauheasti innostunut. Tämän jälkeen pakotin hänet pitkin hampain lukemaan alkuperäisen version, aluksi luin itse hänelle kappaleita ääneen. Loppujen lopuksi hän innostui niin, että pyysi joulupukilta uusia Sherlock Holmesin tarinoita lahjaksi (jonka pukki toteutti etsimällä yhteisniteen Tori.fi:stä).

Minun Sherlock Holmesissa ei kuitenkaan seikkaillut Sherlock itse (hän oli jo mennyt manalan majoille), vaan hänen tyttärensä! Sekä iäkäs tohtori Watson ja tämän poika nuorempi John Watson. Kirja oli kepeää kuunneltavaa, sherlockmaista nokkelaa päättelyä, jossa lukijakin saa tietää jo alussa, kuka on murhaaja, mutta kuinka tämä saadaan todistettua ja murhaaja paljastamaan itsensä. Mukana on myös romantiikkaa. 

Näitä siis kuuntelin ajaessani töihin. Lisäksi minulla oli kesken ihania talvisia dekkareita, jotka sijoittuvat Ruotsiin ja Saksaan tunnelmalliseen joulunaikaan. Niistä lisää tammikuun luetuissa.   

           

Joulukuun kuunnellut äänikirjat:

1. Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär (Storytel)

2. Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät (Storytel)

Viimeinen juhla-asu

 

Kaksi päivää sitten satoi lunta meillekin. Ehkä sitä on tiedossa lisääkin, mutta minun oli heti käytettävä tilannetta hyväkseni ja otettava kuvat uudenvuoden asustani. Näin "arkisesti" vaihtui vuoteni ja samoissa samettihousuissa menen loppiaiseen asti. Sen jälkeen onkin aika palata arkeen. 

Pitsinen Derhyn neule, mustat Odd Mollyn sammarit ja Pinkon pieni nahkalaukku, jonka löysin Emmystä syksyllä. Se oli minulla koulussa Halloween-asuni yksityiskohtana ja siitä jäi hauska muisto. Oppilaiden mielestä laukkuni oli tosi ihmeellinen (sininen peruukkini tosin vielä ihmeellisempi) ja jopa isommatkin kysyivät, ovatko kivet ihan aitoja. Lapset <3  

Perinteinen jouluneuleeni

Huomasin syksyllä, etten ole koskaan tehnyt päivitystä tästä neuletakista. Luulin, että minulla olisi paljonkin kuvia tästä neuleesta, onhan se seurannut mukanani jo vuosia ja melkein joka joulu ylläni. Se ei ole kuitenkaan päätynyt kuviin. 

Taisin ostaa tämän odottaessani Kakkosta. Mielessäni on ainakin muistikuvia tästä ylläni sinä vuonna työpaikan pikkujouluissa. Takilla on siis ikää ainakin 17 vuotta ja se on siitä lähtien ollut ylläni joka ikinen joulu. En kyllästy siihen ikinä! Musta jotenkin sopii niin hyvin jouluun ja väristään huolimatta tämä neule ei ole tylsä "perus".  Rakastan sen kaikkia lukuisia yksityiskohtia. Pitsineuletta selässä ja hihansuissa, kukkia etumuksessa, solmimisnauhoja.

Muistan kuinka ostin tämän aikoinaan aika arkaillen. Tykkäsin Marlboron vaatteista, niissä oli jotain säväyttävää tuohon aikaan, jolloin Suomessa kaikki vaatteet niin yksivärisiä ja koruttomia. Mieheni oli kuitenkin niin vastaan vaatemerkkiä, jolla tuetaan tupakanmyyntiä, joten minäkin välttelin merkkiä periaatteesta. Mutta kun näin tämän en voinut vastustaa kiusausta. Kukkatakki oli jo silloin toiveideni täyttymys. Muistan myös, kuinka minulla oli aikoinaan ihana Marlboron vaaleansininen ruutuhame, sellainen villainen a-linjainen. En voinut käyttää sitä, koska se pisteli, ja myin sen pois Huutonetissä. Sitä harmittelen edelleen, sillä olisin voinut teettää siihen vuorin!   

Ainoa harmi on tässä neuletakissa on materiaali. Hihat ja etumus ovat viskoosia, joka on pysynyt siistinä ahkerassa käytössä ja pesuissa, mutta kukat ova samaa akryyliä kuin takakappaleen pitsi. Akryylin ja mohairin nukkautumista on hankala estää, mikä näkyy kukista. Saisihan takin siistittyä nukkakammalla, mutta olen laiska. 

Ohut materiaali on kärsinyt kovassa käytössä ja olen parsinut siitä useita reikiä. Olen itse asiassa aika ylpeä käteni jäljestä. Toisesta lähikuvasta juuri ja juuri erottaa hihasta parsitun kohdan, reikä oli jo tosi iso ja päässyt purkautumaan pitkälle. Päällä parsittua kohtaa ei edes erota, tumma väri on siitä kiitollinen :)

        

Jouluaaton juhlahameen jouduin vaihtamaan tähän kukalliseen. Uutenavuotena sekin jo kiristi... 

Tanskalaiset glögilasit saimme joululahjaksi mieheni työpaikalta kauan sitten. Se oli joskus Milleniumin aikoihin. Yhtä vanhoja ovat myös brasilialaiset kivellä koristetut Cocktail-lusikat, jotka viime vuosituhannen lopussa mieheni bralialaiset asiakkaat antoivat hänelle tuliaisiksi Suomen vierailullaan. Caipirinha oli silloin uusi ja supersuosittu drinkki, rantautunut Brasiliasta Suomeen. Meille se oli tosin vieras, yökerhoajat olivat jo takanamme. Lusikoiden mukana tuli täydellinen pakkaus drinkkien valmistukseen. Pakkaus on edelleen koskemattomana baarikaapissamme. Lusikat sen sijaan ovat perinteiset glögilusikkamme.       

 

Uusi vuosi, uudet toiveet

Tuleville vuosille muistoksi kuinka erilainen tämä uusivuosi oli aiempiin verrattuna - silti samanlainen ympäri maailmaa. Eikö olekin outoa, että kaikkialla maailmassa uudenvuodenperinteet menivät uusiksi tänä vuonna. Ei suurta juhlintaa, väkijoukkoa, ihmisiä, glitteriä ja välkettä, vaan pienet piirit, hiljaisuutta ja arkista kotoilua. 

En varmaan ole ainoa, joka on joulunaikaan tuntenut korona-ahdistusta, vai pitäisikö sanoa korona-ikävyyttä. Minulla ei sinänsä pitäisi olla mitään valittamista. En ole ollut hautautuneena kotiin etätoihin, kuten moni muu. Minulla on iso perhe ja ihmisiä aina ympärilläni. En voi siis parhaalla tahdollanikaan valittaa yksinäisyyttä. Voin vain valittaa aikuiskontaktien puutetta ja glamourin kaipuuta. Silti mieleni tekisi parkua, kuten kuopuksemme uudenvuoden alla: "Mä en kestää enää hetkeäkään ilman juhlia!" 

Alan kyllä olla kurkkua täynnä Zoom-bileitäkin. Juhlien pitäisi jollain tavalla erota arjesta. Mietin miltä tuntuu niistä riskiryhmäläisistä, jotka ovat olleet ikänsä sosiaalisia ja liikkuvaisia, ja sitten yhtäkkiä elämä jämähtänyt yksinäisyyteen neljän seinän sisään. Seinät kaatuvat päälle, kuvasi eräs tällainen rouva oloaan jo viime keväänä, vietettyään pari kuukautta pelkästään sisätiloissa.  

Voi miten ikävä tuli perinteistä uuttavuottamme, jolloin eräs tuttavaperhe tai parikin kyläilevät luonamme. Kun me aattona tulimme kaupasta kotiin ja työnsimme lohen uuniin, oloni oli aika tyhjä. Missä kaikki kiire ja hoppu ("vieraiden tuloon tunti aikaa"), sipulikeiton tuoksu ja parhaisiin pynttäytyminen. Olisin toki voinut pukeutua cocktailasuun, mutta suunnitelmiimme kuului ulkoilua eikä tehnyt mieleni mekossa vesisateeseen. Normaalina uutenavuotena olisin myös kattanut parhaat astiat harmaalle pellavaliinalle, nyt katoin ne vain vanhalle juhlaliinalleni, välttyäkseni pesulareissulta. Ruokailimme sentään puolipitkän kaavan mukaan, sipulikeitto jäi pois, mutta söimme samaa valkopippurikalaa Isabella Rosselinin tyyliin, jota olemme tarjonneet joskus uudenvuodenvieraillemmekin. Jälkiruoaksi oli appelsiinista panna cottaa.

Olemme joulun alla kokoontuneet naapurien kanssa toisinaan lauantai-iltaisin hetkeksi kadulle jutustelemaan mukilliset kuumaa glögiä lämmittäjinä. Uudenvuoden aattoiltana kokoonnuimme jälleen ulos ihmettelemään valoesitystä sekä rakettien kovaa pauketta. Siitä onkin jo vuosia, kun viimeksi olemme ulkoilleet tuohon aikaan illasta.  

Pihalla sateessa ei villasukista huolimatta kauan tarkene palella, joten päädyimme Zoom-bileisiin naapurien kanssa. Tosin siten, että uskaltauduimme toisen pariskunnan kanssa samaan olohuoneeseen, turvavälein siten, että kummallakin oli omat tietokoneet edessään, välissä mikrofoni ja edessä iso näyttö. Melkein kuin olisimme olleet äänitysstudiossa. Lopetimme surkean vuoden ja aloitimme toivottavasti paljon paremman kuitenkin juhlavasti. Hieman glamouria tähän ankeuteen.

Uuteenvuoteen liittyi myös isäni 80-vuotispäivän juhlintaa maalla. Olimme veljeni kanssa varautuneet juhlimaan termarikahveilla lumisessa metsässä, mutta ensimmäiset puolitoista tuntia palelimme pihalla sankarin siivotessa lumiauran jättämiä kökköjä tieltä ja järjestellessä sisätilojaan koronaturvallisemmiksi vastaanottaakseen juhlijoita. Sinä aikana lapset kastelivat vaatteensa lumisodalla ja lumiukkoja rakentamalla. Ennen kahvittelua olimme kaikki jo niin jäässä, että pakkohan meidän oli ottaa kutsu vastaan ja siirtyä sisätiloihin lämmittelemään. Isän synttärikahvit joimme hänen eteisessään, päiväsankari itse istui keittiössään. Juuri ennen jäähyväisiä pihamaalla kaivoi mieheni kitaransa auton takakontista ja lauloimme onnittelulaulun. Toista oli 10 vuotta sitten, jolloin sekä isällä että minulla oli isot ja synttärijuhlat pyöreiden kunniaksi. Toivottavasti kesällä saamme vielä revanssia...

Tänään on muuten kuusi vuotta elämäni ensimmäisestä blogikirjoituksesta. Eedenistä itämaille eli blogini muutostamme Kiinaan oli syntynyt.

Tämä Facessa ja Whatsappissa kiertävä kuva jääköön muistoksi tästä uudestavuodesta. 

Hyvästi ikävä vuosi 2020 ja tulkoon parempi vuosi 2021! Pysytään terveinä <3