sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Mihin tämä(kin) päivä hupsahti – aamusta vaalivalvojaisiin





  
 

Tänään vaalipäivänä heräsin taas normaaliin sunnuntaiaikaan eli seitsemältä. Tämänhetkinen lempisarjani Minkä taakseen jättää on jäänyt tauolle, mutta löysin uuden dekkarisarjan, uusseelantilaisuutuuden. Sitä katsoin sohvalla makoillen pari osaa ja pohdin, että tuoltako näyttää erään Pekingin suomalaisystävämme uusi kotimaa.
Muun perheen herättyä teimme pitkästä aikaa englantilaisen aamupalan eli pekonia, munia, paistettuja tomaatteja ja purkkipapuja. Kaikkien noin viiden vuoden jälkeen, jolloin espressokeitin Silvia on perhettämme aamukahveilla ilahduttanut, viimein opettelin vaahdottamaan maidon eli nyt osaan itse tehdä lattea!
Kävelimme naapurikoululle äänestämään ja ohi mennessään mies tönäisi sateenvarjotelineemme nurin. Kaunis kiinalainen ruukku, aikoinaan Singaporesta tuomamme, särkyi. Palattuamme täyttämästä kansalaisvelvollisuutemme mies neuvoi hetken esikoista matikassa, kunnes hyppäsi taksiin ja matkusti lentokentälle. Minä jo keittelin keittoa perheelleni arkipäiviksi. Viikolla kun ei ole aikaa laittaa ruokaa, joten lasten riemuksi syömme tällä viikolla dieettikaalikeittoa. Emme tosin dieetin vuoksi vaan siksi, että se on minusta älyttömän hyvää enkä ole syönyt sitä moneen vuoteen. Moneen kertaan olen talven aikana sillä jo varoitellut (uhkaillut) lapsiani.
Kun keitto oli valmis, lähdin kauppaan, sillä perjantain ostoksilla olimme unohtaneet ostaa kanat. Matkalla poikkesin postiin, sillä olin viikko sitten lähettänyt asiakaspalautuksena lastenvaatepaketin Isoon Britanniaan, maksanut paketista parikymppiä omaa rahaa – ja löytänyt sitten paketin omalta kotioveltani perjantaina. Päätin pitää paketin, eiköhän niillekin lastenvaatteille ole kuitenkin käyttöä ja paketin hinta on aika kova omasta pussista (kolmasosa tuotteiden hinnasta). Ja alkoi hieman pänniä, kun saan jatkuvasti juosta postiin saman paketin tai kirjeen vuoksi useampaan kertaan (kerta ei ole ensimmäinen, kun posti tuo lähettämäni lähetyksen takaisin). Sain ohjeet, kuinka minun pitää ottaa yhteyttä sähköpostitse asiakaspalveluun. Postineiti itse selvitti asian soittamalla postin asiakaspalveluun ja sieltä annettiin tällaiset ohjeet. Ainoa mutta: kun illalla sitten ryhdyin kirjoittamaan sähköpostiviestiä, ei osoitetta löytynyt mistään.
Kaupasta palattuani valmistelin ruoan alkuun, jonka jälkeen ryhdyin suunnittelemaan tulevaa viikkoa ja huomisen tunteja. Tämän jälkeen valmistin sunnuntaiaterian: kanaa, kevätsipuleita ja papuja Jamie Oliverin tyyliin. Jossain välissä täytin pesukoneen ja kannoin puhtaita pyykkejä ylös. Osan jätin kasaksi odottamaan, osan sentään viikkasin, mutta heitin laatikkoon. Kuopuksen housulaatikko jäi vaatteita pullottaen auki, kun ei ollut aikaa asetella vaatteita siististi. Puhtaat lakanat roikkuvat yhä edelleen kaiteella, kun niitä ei ehditty ja jaksettu vetää miehen kanssa. Ei olla ehditty kolmeen viikkoon.
Syötyämme ja siivottuani keittiön katson nyt hetken vaalivalvojaisia ja kirjoitan tämän blogikirjoituksen. Näin se sunnuntaipäiväkin taas hurahti. Haaveeni kirjan lukeminen jää (taaskin) haaveeksi. Kohta on aika painua pehkuihin, huomisaamuna kello soi taas viideltä.
Tänään juuri mietin ruuhkavuosia. Lasten ollessa pieniä sain olla kotona, ja vaikka olikin kiireistä, ennätin kuitenkin tehdä paljon. Nyt vuosittain vaihtuvat työtehtävät ja perhe-elämä vievät kaiken aikani. Välillä tunnen pistosta sydämessäni, kuinka vähän on aikaa lapsille. Ja sitten taas muistan: torstaina vietin laatuaikaa esikoisen kanssa syömisen ja kiinantunnin merkeissä. Perjantai-iltana katsoimme ruokailun jälkeen leffaa yhdessä koko perhe. Eilen kävin Kakkosen kanssa kaupungilla etsimässä hänelle lahjaa ja poikkesimme pojan toiveesta hampurilaiselle. Tänä aamuna kellin kuopuksen kanssa sohvalla katsoessani dekkaria, söimme kaikki kotona olevat yhdessä kahteen kertaan ja nyt katsomme vaalivalvojaisia. Yhteistä aikaa sekin.
Joku päivä yritän muistaa jakaa teille sen herkullisen kanareseptin. Helppoa ja hyvää sunnuntairuokaa :)
Osaisiko joku vinkata, mistä saisin uuden kiinalaisen ruukun sateenvarjotelineeksi. Etsinnässä on myös isoja kiinalaisia ruukkuja ulkokukille. Niitäkin toimme aikoinaan Singaporesta, mutteivät ne kestäneet Suomen talvea.
 

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Ärsyyntyminen vanhojentanssipukuostoksilla



Löysimme tyttärelle mieleisen ja istuvan puvun Oopperan kulmilla vanhojentanssipukuja myyvästä liikkeestä. Kun myöhemmin palasimme ostamaan pukua, se oli jo mennyt, mutta meille luvattiin tilata samanlainen leninki tehtaalta Englannista. Myyjä myös esitteli vastaavan puvun, joka oli kuitenkin aivan liian suurta kokoa, joten tytär ei voinut sovittaa sitä.

Muutamaa päivää myöhemmin omistajarouva soittaa ja kertoo, ettei haluamaamme pukua olekaan tarjolla, mutta että se vastaava puku olisi tulossa. Kahta viikkoa myöhemmin liikkeestä ei ole kuulunut mitään, joten aloimme jo hermoilemaan, miten leningin käy. Jos se ei olekaan sopiva, mistä saamme enää toisen tilalle? Meillä olisi kotona kaksi pukua, mutta ne vaativat muokkaamisen.

Soitan liikkeeseen ja rouva kertoo, että puku on vastikään lähtenyt tehtaalta. Anteeksi, eikö sen pitänyt lähteä jo kaksi viikkoa sitten?

Soitan ompelijalle ja tämä kertoo, että hänellä on jonoa, joten muokattava puku pitäisi tuoda pian.

Seuraavana päivänä soitan hää- ja juhlapukuliikeeseen , selitän omistajarouvalle tilanteen uudestaan ja kerron, että olemme päätyneet peruuttamaan tilauksen, mikäli se vain on mahdollista.

”Emme me ole myöhässä, tässä on vielä paljon aikaa”, vastaa rouva närkästyneenä.

Muistutan jälleen kerran, että meille on ilmoitettu jo paria viikkoa aikaisemmin, että puku olisi lähtenyt tehtaalta, mutta eilen ilmeni, ettei se pitänytkään paikkansa. Ja että meille on tilattu vastaava puku, eikä se alkuperäinen, jota tytär on sovittanut. Entä jos se ei sovikaan. Että meillä on onneksi toinenkin puku, mutta sitä on muokattava ja että se pitää tehdä pian.

”No ottakaa se puku, mikä teillä on. En jaksa ruveta väkyttämään tästä asiasta.”

”Kiitos!”

Hmm, tiedänpähän, mistä liikkeestä emme ainakaan toista kertaa etsi juhlapukuja. Asiakaspalvelutaidot eivät näköjään periydy, vaikka liikkeellä olisi kuinka perinteitä. Tai ehkä ne taidotkin ovat perua 40-luvulta.




Muurintanssiaiset ja kierrätyspuku äidiltä tyttärelle
 

lauantai 13. tammikuuta 2018

Äidin asussa eli vintage-leninki








Joulussa on se ihanaa, että joka päivä saa pukeutua juhlavaatteisiin. Niin että viimein niihinkin kyllästyy. Loppulomasta olikin melkein nautinto vetää taas arkivaatteet päälle.
Nuorempana olin nuuka vaatteistani ja vaihdoin kotona aina ”kotivaatteet” ylleni, mutta nykyään olen todennut vaatteiden säästelemisen turhaksi. Nykyihmisellä on niin paljon vaatteita, ettei niitä yhden elämän aikana ennätä kuitenkaan kuluttamaan. Eivätkä opettajantyössä vaatteeni ole erityisen hienot, joten samat menevät kotonakin. Ennen käytin aina kesällä hameita ja syksyn tullen siirryin farkkuihin, mutta tänä syksynä olen ihastunut hameisiin. Minulla on muutama vakkarihame (blogissanikin esitelty ja usein vilahdellut), joita käytän vuoropäivinä. Hame antaa painolle tilaa vaihdella ja paksut sukkahousut lämmittävät mukavasti villahameen alla (mukavammin kuin farkut). Sukkahousutkin tuntuvat siedettäviltä, kun ne ovat riittävän isot ja riittävän pehmeät.
Joulun juhlavaatteiden jälkeen on kuitenkin ollut vielä ihanampi löhötä ihan vain löysässä mekossa kotisohvalla.
Tässä esittelen kuitenkin viimeisen joululeninkini, joka onkin oikea pakkassään asu. Kunnon pakkasia saamme edelleenkin odotella, mutta välipäivinä käytin tätä leninkiä kylässä anoppilassa.
Tämä on äitini nuoruusaikainen leninki jostain 60-luvulta, sataprosenttista villabukleeta, jossa on laadukas silkkivuori. Sävy on kaunis oranssiin vivahtava punainen, tulen ja lämmön väri.
Kun sisätiloja lämmittää kahdeksan ihmistä, on tämä aika lämmin, mutta menipä kuitenkin, kun en kauheasti riehunut. Kylmemmällä säällä pitäisi keksiä alle jotain. En oikein tiedä, millainen pusero tämän alle sopisi? Ehkä joku, jossa on rusettinauhat kauluksessa ja kalvosimet hihansuissa. Muistelen äidinkin kertoneen, että tämä oli vähän turhan lämmin ja jäi siksi vähälle käytölle. Enää en muista tarinaa, joka tähän liittyi, toivoisin että joku sukulainen tai äidin ystävä muistaisi.
Tämä lienee viimeinen talvinen asupäivitykseni. Tästä eteenpäin alan pesemään ja panemaan säilöön syksyisiä ja juhlavia vaatteita ja ottamaan keväisempiä värejä esiin. Jos ensi viikonloppuna aurinko paistaa, saatan saada niitä kuvattua.

torstai 11. tammikuuta 2018

Haukiwallenberg eli ruotsalaista kalaa ravintoloiden tapaan










”Miks’ meil on TAAS kasviksia?” ihmettelee kuopus haukiwallenberg edessään lautasella.
”Ei, kun meillä on kalaa”, valistaa isosisko.
”Kalahan on kasvista”, kummastelee kuopus ja saa koko perheen remahtamaan nauruun. Hämmentyneenä kuopus sorkkii kalapalaa haarukallaan.
Kun joulukinkuista selvisimme, olemme viikon ajan viettäneet taas lihatonta viikkoa. Syöneet soijarouhemakaronilaatikkoa ja Kakkosen tekemää tomaattispagettia, köksätunneilla opitulla reseptillä.
Neljänä päivänä päivälliseksi on ollut kalaa, milloin missäkin muodossaan. Viikko huipentui lauantain haukiwallenberg-pihveihin, joiden kokeiluun saimme idean treffi-iltanamme Salutorgetin ruokalistalta. Ravintolassa jätimme annoksen kokeilematta, koska totesimme ruokalajin helpoksi valmistaa itsekin kotikeittiössä. Ja helppo se onkin – miehen mielestä. Vaikka vaatii vähän näpertelyä. Ihan hyvääkin se on, mikäli tykkää miedonmakuisesta kalasta. Kohtalainen määrä kermaa nimittäin laimentaa huomattavasti hauen ominaismakua, jota minä ainakin jäin kaipaamaan. En ole miedonmakuisten ruokien ystävä, ja kaloissa se koskee ainakin ominaismautonta kuhaa.
Haukiwallembergresepti löytyy täältä.
Pihvien pariksi tein normaalin kermaviilikastikkeeni eli
1 prk kermaviiliä
1 rkl sinappia
2 rkl sitruunamehua
muutama tippa tabascoa
2 rkl pilkottuja kapriksia
hyppysellinen sokeria ja suolaa
mustapippuria
Miedonmakuisista ruoista puheen ollen, ylijääneestä peruskoulun köksäkirjan miedosta tomaattispagettikastikkeesta tulee seuraavana päivänä vielä hyvä tomaattikeitto. Lisäpontta siihen antaa tulinen chilikastike.




maanantai 8. tammikuuta 2018

Mitä mietin alennusmyynneissä?






 



Suostuin esikoiseni kaveriksi shoppailemaan. Hän on Suomeen palattuamme ryhtynyt entistä enemmän pohtimaan eettisyyttä ja ekologisuutta, mikä näkyy hänen ruokavaliossaankin. Usein hän valitse vegaani- tai ainakin vegetaristivaihtoehdon ja sen myötä koko perheen yhteiset ateriat ovat pitkälti kasvispainotteisia. Lihattomia päiviä vietämme useita viikossa, mikä sopii minulle erinomaisesti, sillä jos kalaa ei lasketa, pidän enemmän kasvisruoista.
Viimein sitten yhtenä loman viimeisistä päivistä lähdimme yhdessä ostoksille, sillä hän tarvitsi jo kipeästi uusia housuja. Vanhat sammarit alkavat olla jo sen verran rajussa kunnossa, etteivät ne kohta pysy enää kasassa. Uusien löytäminen tilalle ei ollut mitään helppoa, viime vuosina kun sammarit ovat kadonneet muodista. Ja kun päälle lisätään vielä tuo ”ruokarajoite” (vaatteen eettisyys ja ekologisuus), on aikamoinen soppa valmis.
Edellisenä päivänä hän oli jo selvittänyt netin avulla Helsingin keskustasta eettisiä vaateliikkeitä, joista paria etsien harhailimme pitkin Kampin katuja, mutta vain toisen niistä löysimme. Sopiva Shop on tyystin kadonnut Eerikinkadulta. Nudgen löysimme Yrjönkadulta Torni-hotellin vierestä. Muutamasta muusta kaupasta, kuten esimerkiksi Kluuvin yläkerrasta Björkvist-liikkeestä löysimme jonkun eettisen merkin, kuten People Treen.
Niin mielelläni kuin löytäisin vaatteeni yrityksestä, joka panostaa eettisyyteen ja kestävään kehitykseen, tunnen olevani näissä kaupoissa kuin aatelisneito alkuasukkaiden kaupassa. Yhtä väärässä paikassa tunsin olevani kerran, kun aikuisena jouduin ”teinien” teknobileisiin. Minulle, joka rakastan pitsiä, paljetteja ja volangeja, kirkkaita ja hempeitä värejä, ei löydy päällepantavaa kaupasta, jossa kaikki on maanläheisissä väreissä, sileissä pinnoissa ja yksinkertaisissa muodoissa. Sääli, sillä mieluummin valitsisin tuotteen, joka on tuotettu ympäristö, ihmiset ja kestävä kehitys huomioon ottaen, vaikka joutuisin maksamaan siitä enemmän. Vaan eivätkö pitsit ja röyhelöt sovi vihreään ajatteluun?
Vielä ekologisempaa on, jos ei osta uutta vaan käytettyä. Piipahdimme tyttären kanssa UFFin tasaraha-alessa. Aina välillä poikkean UFFissa, Fidassa tai vastaavilla kirppareilla silmäilemässä, näkyykö kivoja kankaita tai koristeellisia yksityiskohtia, joita voisin hyödyntää tuunatuissa vaatteissa. Joskus käteeni osuu kokonainen vaate, joka ihastuttaa ja kelpaa käyttööni sellaisenaan, mutta näin käy valitettavan harvoin. Miksi huolisin niitä rytkyjä, joita en ostaisi uutenakaan. Halpiskaupat kierrän kaukaa muutoinkin, samoja tavaroita en osta kierrätyksenkään nimissä. Mihin päätyvät hyvin hoidetut ja pidetyt laatuvaatteet?
Minulla ei kuitenkaan ole ongelmia löytää mieleisiäni, sopivia ja suhteellisen eettisiä vaatteita itselleni ihan tarpeeksi ja liikaakin. Mutta mieleeni muistuivat kahdeksankymppisen anoppini valitukset. Erinäisiä kauppoja kierrellessämme katselin vaatteita anoppini silmin, hän on usein kertonut, kuinka mahdotonta hänen on Lappeenrannasta löytää itselleen uusia vaatteita. Hänen ikäiselleen ei kaupoista löydy mitään: suurin osa näyttää huonolaatuisilta, huonosti tehdyiltä hetaleilta, jotka roikkuvat ryhdittöminä päällä ja ovat kaula-aukoista aivan liian avonaisia. Koko kierroksemme päätteeksi näin viimein Stockmannilla yhden vaatekappaleen, yhden ainoan talvitakin, jonka olisin voinut kuvitella hänen päälleen. Joku rouva, anoppini ikätoveri, sitä tutkiskeli arvostellen, taisi päätyä ostamaan. Niinpä päädyn nyt vinkkaamaan erään nettikaupan anopilleni ja hänen kaltaisilleen yksinkertaisia ja ryhdikkäitä laatuneuleita arvostaville. Kenties täältä löytyy teille jotain.
Meidän pitkä ja väsyttävä kierroksemme ei ollut kuitenkaan täysi nolla. Mikä tärkeintä, löysimme tyttärelle viimein sammarit, vieläpä sopivat ja aika istuvat (UFFilta oli löytynyt kahdet, toiset liian pienet, toiset taas vyötäröltä roikkuvat). Kelpuuttamamme löytyivät Stockmannin omasta mallistosta ja ovat ehkä eettisemmät kuin monet vastaavat. Hinta alennusten jälkeen oli niin naurettava, että tytär huolestuneena kyseli, onko housujen ompelija mahtanut tienata riittävästi elääkseen. Teki hän myös heräteostoksen, löysi UFFilta 6 euron neuleen, joka muistutti erästä hänen kauan sitten pieneksi jäänyttä lempivaatettaan.
Itselleni en ostanut alennusmyyntikierrokselta mitään, hain vain kahdet saappaat suutarista ja maksoin puolipohjista enemmän kuin tytär vaatteistaan. Ja saimmepa myös mukavan yhteisen lounashetken: minä epäeettisesti kalasusheista nauttien, tiedostava tytär kasvisversion valiten.
Kuvat on otettu viime viikolla eräässä lappeenrantalaisessa vaateliikkeessä, joka erottuu edukseen kaupungin kaikista halpiskaupoista ja perusketjuliikkeistä. Kaupungissa käydessämme on täällä mukava poiketa uusia tuulia haistelemassa ja tätä sievää somistusta ihailemassa. Vaikka kaikki vaatteet eivät ole siellä makuuni, on pelkästään pukukoppi jo esteettinen seikkailu sinänsä. Vauvanvaatteille ei minulla ole käyttöä, mutta mikään ei estä ihailemasta kaunista kattausta. Ulkonäkö on osa nautintoa, niin kaupoissa kuin ruokaillessakin.
P.S. Tämä on muistettu myös eräällä second hand -torilla, jossa olen syksyn mittaan vieraillut muutamaan otteeseen ja tehnyt aina laadukkaita löytöjä. Niistä lisää joskus toiste.



sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Sunnuntaiaamun herätys dekkarin pariin




Huomenta sunnuntaiaamuun. Minulla aamu alkoi jo aikaisin, sillä oli pakko repiä itseni varhain ylös sängystä, jotta illalla saisin unta ja huomisaamuna pääsisin ylös taas normaaliin aikaan kello 5 nolla nolla.

Niinpä tein kuten normaalisti sunnuntaiaamuisin. Kello herätteli seitsemältä ja kampesin itseni sängystä ylös, otin puhelimeni ja tyynyni ja hipsin alakertaan sohvalle. Pikainen kuppi kahvia ja sitten mukava lepoasento, kännykkä sopivaan asentoon ja Yle Areenasta brittidekkari pyörimään. Tällä hetkellä sunnuntaiaamujeni suosikki on Minkä taakseen jättää, jonka toisen osan ensimmäinen jakso (1/3) on vielä muutaman päivän ajan katsottavissa Yle Areenassa. Suosittelen.

Paria tuntia myöhemmin perhe vähitellen kerääntyy ympärilleni hyggeilemään.

lauantai 6. tammikuuta 2018

Parhaat joululahjamme

 
 

 
 
 



 
 
 
 


 
 

 



 

 


 

 
 
  

 
 
 
Vaikka joulusta on jo toista viikkoa ja loppiainen (ja loman loppu) kolkuttelee ovilla, on ihana vielä viettää aikaa parhaiden lahjojen kanssa. Lahjojen, joista toivottavasti on iloa vielä tulevinakin jouluina.
Lapsemme ovat kirjaston suurkuluttajia, mutta siitä huolimatta joulupukkikin muistaa heitä aina kirjoilla. Joko kirjat ovat divarien klassikoita tai kirjahyllyssämme kuluvia. Tosin nykyään ne ovat enimmäkseen ulkomailta tilattuja, sellaisia joita ei yleensä kirjastosta saa. Ja vielä jonain päivänä, kun omat lapseni ovat kasvaneet niistä ohi, jatkuu niiden elämä opettajan kirjahyllyssä. Kiertelin kirjamessuilla lokakuussa enkä löytänyt mitään mielenkiintoista ostettavaa, koska kaikki kirjat olivat suomeksi. Palasin kotiin ja tilasin kirjat ulkomailta. Viemme monelta kääntäjältä leivän lukemalla kirjat alkuperäiskielillä, mutta kielitaidon karttumisen kannalta lukeminen on suositeltavaa.
Kirjoja tuo pukki minullekin, mutta valitettavasti ei Annette Haalandia tällä kertaa. Hänen viimeisin eli kolmas kirjansa Pastor Viveka och Glada änkan ei ennättänyt pukinkonttiin, sillä se ilmestyy vasta helmikuussa. Sarjaa ei valitettavasti ole suomennettu, mutta sen kaksi ensimmäistä osaa löytyy ruotsiksi pääkaupunkiseudun kirjastoista.
Rita Falken kulinaristisissa dekkareissa luettavaa sarjassa riittää joksikin aikaa. Niitä ei niin ikään saa suomeksi, ja vasta nyt, kun kirjahyllyyni on päätynyt useampi osa suoraan Saksasta, ensimmäinen jopa Pekingin kautta ja viimeisimmät kuljetettiin pikatoimituksena pukin reessä, huomasin että ne kaikki löytyisivät kirjastostakin. Saksaksi totta kai.
Mitä muuta pukki toi? Toivottavasti ei mitään turhaa, vaan huolella suunniteltua ja mietittyä. Uuden kameran ja objektiivin, joita harkitsin jo Pekingiin lähtiessäni ja jotka halusin hankkia kotimaasta, ja ilman kiirettä. Käyttäjien kokemuksia kartoittaen ja huolella valiten.
Lämpimän huivin ja pipon, joita himoitsin pitkään ja joiden värejä valitsin hartaudella. Kukallisen kylpytakin, jota jo vuosia sitten halusin mutten toivonut, koska entinenkin meni vielä. Reikäisenä ja rispaantuneena, täpötäysien matkalaukkujen salpoja sulkiessamme se sai viimein tuomion jäädä muuttokuormasta Pekingiin, mutta Suomessa tulikin tenkkapoo, koska kukallisia ei löytynyt enää mistään. Viimein jouluksi onnistuin löytämään tämän, enää ei siis tarvitse aamuisin palella pelkässä yöpaidassa.     
Yöpaidan sain myös. Tai oikeastaan ostin vasta joulun jälkeen alennusmyynnistä lahjaksi isältäni. Yöpaidatkin ovat kuluneet aika vähiin, usein niiden puutteessa joudun lainaamaan t-paitaa mieheltäni. Oikeastaan yöpaitani on tarkoitettu päiväkäyttöön, mutta minulle se on juuri sopivanlainen yömekko.
Häälahjarahoillani ostin 19 vuotta sitten kaksi kaunista pellavapyyhettä, saunapyyhkeemme, kevyet kietoutua iho höyryävänä saunan jälkeen. Vilvoitella mökkiterassilla lempeässä kesäillassa ja odotella lämmön tasaantumista. Vuosien käytössä pyyhkeet ovat vain pesuissa parantuneet ja pehmenneet. Miellyttävyytensä ja kotimaisuutensa lisäksi ne ovat myös ekologiset, onhan pellava materiaalina paljon ympäristöystävällisempää kuin puuvilla. Olen vuosia haeskellut lapsille samanlaisia, yhtä kauniin värisiä, mutten muista pyyhkeittemme valmistajaa ja tämän nimi – jos sellainen pyyhkeissä luki - on kulunut jo pois. Olen etsinyt kaupoista ja netistä, löytämättä kuitenkaan yhtä kauniita. Kerran sitten tänä syksynä törmäsin Stockmannilla kodintarvikeosastolla näihin Lapuan kankureiden pyyhkeisiin ja ne päätyivät pukinkonttiin, yksi kullekin lapselle.
Mieheni kanssa emme lahjoja vaihtele. Hänen lahjansa oli aika, jonka hän kulutti eräänä joulukuisena iltana netissä, selatessaan käyttökokemuksia pen-kameroista. Minut tarvittiin paikalle ainoastaan pankkikorttivaiheessa. Kumpikin täyttää omat pakettinsa, toinen toisillemme vasta käärimme ne.
Lapsilta saamme yllätyslahjoja, tänä vuonna sain ikioman pussillisen pähkinöitä ja miehen kanssa yhteisen suklaalevyn. Eikä joulua ilman Wiener Nougat’ta. Ja lautapelejä, joissa selvitetään julmia murhia.
Suurin yllätys oli kuitenkin anopin nypläämä pellavaliina. Liina, joka tuskin vielä vuosiin pääsee tahmatassujen joulupöytäämme koristamaan. Vasta sitten kun vietämme joulua aikuisten kesken ja silloinkin korkeintaan kahvipöytään.