Mietteitäni vaatteista, hinnasta, laadusta ja polyesterkammosta

  

Kiertelin tänään kaupoissa keskustassa. 

Tunnustan. Etsin itselleni vaatetta. Aivan kuin minulla ei niitä jo ennestään olisi. 

Nahkahametta en nimittäin omista ja olen haaveillut sellaisesta pitkään. Itse asiassa omistin, mutta omani oli liian minimittainen minulle ja lähetin sen myyntiin Emmyyn. Uusi paloista tehty nahkahame on ollut jo vuosia suunniteilla Remakessa, mutta värikkäiden ylijäämä- tai kierrätysnahkapalojen löytäminen on todella kiven takana. Viimein sellaiseen törmäsin tänä syksynä Facebookin kierrätyspalstalla, mutta senkin ennätti mennä. 

Niinpä pidän silmäni auki aina, kun törmään nahkahameeseen. Jos mitta, malli ja ulkonäkö miellyttävät minua, käännän hameen nurinpäin ja tutkin tuoteselosteen. Haluan tietää, mistä materiaalista vuori on valmistettu. 

Tämän proseduurin teen aina jokaiselle vaatteelle, jonka harkitsen ostavani. Tutkin pesulapun huolellisesti. Kuinka paljon päällikankaassa on keinokuituja - ja kuinka paljon keinokuituja on vuorissa, etenkin ihoa vasten? Siinä vaiheessa yleensä hylkään vaatteen.

Muistan muutama vuosi sitten Pekingissä, kuinka masentavaa oli vaateostoksilla, koska lähes kaikki vaatteet olivat polya, polya, polya erimuodoissaan. Siis polyesteriä, polyamidia, polyakryyliä - eli muovia. En pukeudu muovipulloon, en siis myöskään hyväksy sitä vaatteisiini kuin osittain. Yli puolet on vähintään oltava luonnonkuituja. Keinokuidun tuntee jo sormenpäissä - se tuntuu epämiellyttävältä, karhealta ja tarttuu kuiviin sormenpäihin. Toisin kuin puuvilla, silkki, viskoosi, jotka tuntuvat pehmeiltä, sileiltä ja miellyttäviltä.

Pekingissä ihmettelin, miksi ihmeessä kiinalaiset hyväksyvät niin huonolaatuisia materiaaleja vaatteissaan. Ja suostuvat maksamaan luonnonmateriaaleista aivan hirmuisia hintoja. Kun tulin Suomeen, hinnat tuntuivat niin halvoilta.

Sama ilmiö on nyt pari vuotta myöhemmin rantautunut Suomeen. Sifonkipaitoja siellä täällä: 100 % polyesteriä. Nahkatakkeja - vuori puhdasta muovia. On paljon merkkejä, joita ennen rakastin. Ja joita en enää viitsi vilkaistakaan: Ted Baker, Michael Kors, Massimo Dutti. Tiedän vastauksen jo pesulappuun vilkaisematta. Andiatakin on menossa samaa rataa. Olen iloinen, että hankin jo vuosia sitten nahkatakkini, joissa on tyylikkäät puuvillaiset, materiaalien yhtymäkohdista koristenauhalla kantatut vuorit. Vastaavia ei enää löydy. 

Sinänsä hyvä - eipähän tule enää mielitekoja kaupoissakaan. Kun ei mikään houkuttele...

Kerran tänä syksynä seisoin erään luksusliikkeen vaatekopissa, hypistelin sormissani aitoa silkkisifonkipaitaa ja ihailin sen pehmeyttä, miellyttävää oloa päällä. Hetken jo harkitsin käveleväni kassalle maksamaan sen. Kunnes totesin, että tilanne on aivan kuin Kiinassa: onko luonnontuotteesta maksettava aivan järjetön hinta. Onneksi minulla on jo juhlava silkkisifonkipaitani, se jonka löysin kesällä Emmystä (ja joo, joka kai ollut uutena aivan järjettömän hintainen).

Jokin aika sitten näin Marimekon syksyn uuden malliston nahkahameen Termi, joka malliltaan ja väriltään (vihreä!) iski silmiini heti. Parasta oli kuitenkin hameen viskoosivuori. Hinta oli kuitenkin korkea, en jaksanut sovittaa enkä uskaltanut tehdä päätöstä heti. Kun sitten tiesin haluavani hameen, se oli myyty loppuun. Kaikkialta! Ainoastaan Jenkeistä löytyisi yksi kappale, sekin ehkä liian suuri. 

Jatkan secondhand-kauppojen selaamista. Ehkä hameeni ilmestyy sinne vuoden parin päästä! 

Yllä kuvia vaatteista, jotka onneksi tuli joskus ostettua tai joihin pekingiläisessä sovituskopissa hairahduin. Kaikki luonnonmateriaaleja, totta kai.

Tässä vielä morsiuspuku ajalta, jolloin morsiankin pukeutui aitoon silkkiin. 

Ja lopuksi kuvakaappaus hameesta, jota himoitsen. Jos jollakulla sattuisi olemaan kokoa 38 ylimääräinen kaapissa...