Syksyisiä pehmodekkareita naapurista, osa 1: tummilla vesillä

Aika on taas hujahtanut ihan vauhdilla. Syyslomasta on jo lähes kaksi viikkoa mutta arki on tempaissut niin vauhtiinsa, että minusta tuntuu siltä kuin syyslomasta olisi jo kuukausi. Mutta siitä lisää ensi viikolla, mikäli ennätän käymään läpi kuviani.

Syyskirjoja olen lukenut syksyn aikana pari kappaletta. Ruotsinkielisiä olivat ne tälläkin kertaa. Jos muistatte, kesällä olin heittää vesilintua Christoffer Holstin ensimmäisellä Cilla Storm -dekkarilla, koska siinä on niin karmeita kohtauksia ja se tuli liikaa iholleni. Uhosin, etten enää tämän kirjailijan kirjoja lukisi. Mutta mutta...

Loppujen lopuksi mieleeni jäi kuitenkin päällimmäiseksi muistoksi se, kuinka ahmin kirjaa. Ja kun seuraava osa ilmestyi loppukesästä Akateemisen dekkaripöytään, sen Sandham-tyyppistä saaristolaisidylliä uhkuva värikäs kansikuva houkutteli minut taas kerran nappaamaan kirjan kassan kautta mukaani. Ja yhtä lailla ahmin tämänkin kirjan.

On lokakuu ja siirtolapuutarhan väki on lukinnut mökkinsä Bullholmenin saarella ja palannut talveksi kaupunkiin. Cillan Söderhamnin kodissa on sattunut vesivahinko ja hän on muuttanut evakkoon ystäviensä, boheemin miesparin Zacken ja Jonathanin, olohuoneeseen. Suhde Adamiin ei oikein ota kyteäkseen. Elämä on muuten kuitenkin muuttunut parempaan päin: enää Cilla ei työskentele rakkausjuttujen parissa sensaatiolehdessä, vaan kokoaa taustatietoja kriminaaliaiheisiin podcasteihin.

Cilla saa uuden työtehtävän, kun häntä pyydetään kokoamaan aineistoa seurapiirikaunottaren Laila Dammin selittämättömästä katoamisesta 30 vuotta aikaisemmin. Cillan minäkertojan elämän ja toimien ohella lukija päätyy välillä toisen minäkertojan matkassa Pohjois-Irlantiin. Kuka on tämä Ella, nuori tukholmalainen näyttelijä, joka on päätynyt miehensä kanssa pohjoisirlantilaiseen pikkukaupunkiin tyhjentämään edesmenneiden vanhempiensa toista kotia? Kuinka hänen elämänsä nivoutuu Cillan elämään ja Laila Dammin kohtaloon? Vastausta tähän lukija joutuu jännittämään pitkään, vaikka tarina aukeaakin lukijalle ennen aikojaan, kauan ennen kirjan loppuhuipennusta.

Tällä kertaa en ollut niin herkkähipiäinen ja mennyt tunteella mukaan, johtuen ehkä siitä, etteivät lapset ja vasta-aikuistuneet joutuneet pahantahtoisuuden kohteeksi. Herkkänahkaisille en tätäkään kirjaa kuitenkaan suosittelisi.

Loppu ei oikeastaan yllättänyt ainakaan minua. Ja vaikka teksti tempaa mukaansa ja kirjailijan kertomatyyliä on mukava lukea ja helppo seurata, on kirjailijan tavassa punoa juonta jotain naivistista - kuten monien dekkarikirjailijoiden, joiden kirjoissa tavoitellaan jotain arkipäiväistä erikoisempaa. Danbrownmaiseen nokkelaan juonenpunontaan yltää harva dekkarikirjailija.

Parasta Holstin kirjoissa on kielen helppolukuisuus, nuoruuden elämäniloisuus, ruotsalainen positiivisuus ja kepeä tunnelma joka kirjoista niin hyvin välittyy, hauskat dialogit Cillan ja hänen ystäviensä kesken, sekä Tukholmasta ja sen saaristosta, paikoista, joihin itsekin rakastuin viime kesän reissullamme. Kuinka houkutteleva voi Ruotsi ollakaan jopa lokakuun sateissa ja myrskyissä. Ne myös saavat minut varmasti lukemaan myös seuraavankin osan, kun se jonain päivänä ilmestyy.

Esimerkkinä Holstin kirjoitustavasta on alla oleva riemastuttava kuvaus treffeistä, jotka eivät mene aivan odotetusten mukaisesti:

Så här ska jag sitta nu. Stirra på honom med sängkammarblick och K25:s största bröst. Det måste funka. Jag strycker lätt tillbaka mitt blonda hår med ena händen, lite så där nonchalant, men samtidigt är det något som sticker till i halsen. En dumpling som jag inte riktigt tuggat klart fastnar någonstans där nere. Helvete.

Adam tittar upp från sin mat och stirrar förvånat på mig. 

- Cilla?

Jag känner nöur mina ögon blir större och större. Dumplingen sitter verkligen fast i halsen, jag får knappt någon luft. Jag försöker andas genom näsan, men det kittlar så mycket att jag vara börjar hosta frenetiskt.

- Går det ... bra? frågar Adam.

Jag nickar och viftar bort hans oro.

- Ingen fara, säger jag med en röst som påminner om Regans i Exorcisten.

Jag fortsätter hosta, men ingen mat kommer upp igen. Herregud. Jag kommer dö av en fläskdumpling. Adam försöker resa sig upp för att hjälpa mig, men jag puttar tillbaka honom i stolen. 

- Jag ... klarar ... själv ...

Regan är nu oerhört självständig. Adam ser helt ställd ut. Samtidigt ser jag hur en av rödvinskvinnorna bredvid reser sig upp och närmar oss. Hennes tunika fladdrar som om hon vore en räddande ängel. 

- Lilla gumman. Inget är osexigare än lilla gumman.

Aiemmat dekkaripostaukseni olen esitellyt täällä. Muita hauskoja syysdekkareita ovat Annette Haalandin Pastor Viveka och hundraårsjubileet, Marianne Cedervallin Av skuggor märkt sekä Låt det som varit vila, joista olen jo tehnyt postaukset. Suosittelen myös Marie Bengtsin uutuutta Döden klär i domino, josta aioin tehdä seuraavan kirjapostaukseni. Kaikki löytyvät Helmet-kirjastosta.

Kuvat eivät ole syksyisestä Ruotsista vaan tyttäremme uudesta kotikaupungista.