Kesäisiä pehmodekkareita, osa 4: ahdistava murha idyllisellä saarella

Viimeinen kesädekkarini, Christoffer Holstin Söta, röda sommardrömmar, on kauhea, suorastaan ahdistava.

Sen vuoksi tämä postaus tulee näin myöhään, kesän ollessa jo ohi. Tämän piti nimittäin ilmestyä jo pari kuukautta sitten, sillä tarina alkaa juhannuksesta ja silloin minäkin ryhdyin lukemaan tätä kirjaa. Aluksi ahmin sitä, teksti on nimittäin niin mukaansatempaavaa. Sitten aloin hyytyä, sen verran hyiseksi juoni muuttui. Välillä oli pakko turvautua kevyempiin kirjoihin: Sophie Kinsellan chick lit -komediaan ja Alan Bradleyn Flavia-dekkariin.

Lähtiessäni Ruotsiin meinasin jättää tämän Söta, röda sommardrömmar -kirjan kotiin, mutta mukaani se sitten lähti kuitenkin. Kunnes Roslagenissa se valvotti minua kaksi yötä ja lopulta minun oli aivan pakko haudata se matkalaukkuni pohjalle. Tuolloin jo aivan vakavissani harkitsin sujauttavani sen johonkin kirjavaihtarihyllyyn, mutten kuitenkaan tehnyt sitä. Uteliaisuus kuitenkin voitti: halusin tietää, kuinka kirja päättyy.

Matkalaukkuni pohjalta se siirtyi kirjahyllyyn odottamaan, kunnes tyttäreni palaisi turvallisesti takaisin kotiin. Tämänkin jälkeen meni vielä muutama viikko, ennen kuin uskalsin kaivaa kirjan esiin. Se tapahtui viikko sitten sunnuntaina, jolloin nautin pihalla kesän viimeisen päivän lämmöstä ja ahmin viimeiset sata sivua melkein yhdeltä istumalta.

Kirja ei sinänsä ole mitenkään karmiva, siinä ei kuvata mitään karmeita yksityiskohtia ruumiinosista. Se ei ole psykologinen trilleri, jossa pelattaisiin aikaa vastaan ja pelastettaisiin psykopaatin hautaamaa uhria maakuopasta. Sellaisia kirjoja en kerta kaikkiaan enää lue. (Mistä muuten johtuu, että tänä päivänä suurin osa kirjakauppojen valikoimista näyttää olevan juuri tuollaisia verta vuotavia kauhutarinoita sarjamurhaajista, niihin näyttävät hairahtuvan jopa "normaalitkin" dekkarikirjailijat.)

Söta, röda sommardrömmar -kirjaa lukiessani kauhu on enemmänkin minun omassa päässäni. Kirja kertoo 19-vuotiaista abiturienttitytöistä, Tukholman kermasta, jotka joutuvat murhaajan kohteeksi idyllisellä lomasaarellaan Tukholman saaristossa. Samanaikaisesti saarelle muuttaa nuori toimittaja Cilla parantelemaan rakkaushaavojaan ja viljelemään siirtolapuutarhaansa. Cilla ystävystyy naapurinsa kanssa, ihastuu tämän poliisipoikaan ja ryhtyy uteliaisuuttaan selvittämään, mitä tapahtui kymmenen vuotta sitten, jolloin neljä tyttöä oli vielä pieniä ja parhaita ystävyksiä. Kunnes juhannusaattona sattui jotain, jonka seurauksena yksi heistä menetti henkensä ja ystävyys päättyi. Mutta mitä silloin tapahtui ja kuka kantaa siitä heille kaunaa?

19-vuotiaat abiturienttitytöt elämineen ja tuntemisineen ovat koskettaneet minua tänä kesänä vähän turhankin läheltä, onhan itsellänikin kotona viime kevään abiturientti, lapsiaikuinen, jonka elämä ja tulevaisuus on vasta aluillaan. Joka on silti todellakin vielä varsin lapsi, herkkä ja ymmärtämätön, mutta kuitenkin jo kokeilee omia siipiään. Koko kesän ajan omani seikkaili muilla mailla, kaukana omasta turvallisesta pesästään ja vanhempien huolenpidosta. Jatkuvasti hän oli vähällä myöhästyä viimeisestä bussista (kerran myöhästyikin), ei saanut avaintaan toimimaan kotiovensa lukkoon, jäi lukkojen taakse työpaikalle, puhelin ei toiminut vieraalla maalla ja hän soitteli ja viestaili meille enemmän tai vähemmän hädissään. Ja mitä me pystyimme tekemään toisesta maasta käsin kuin antamaan neuvoja ja tuntemaan olomme avuttomiksi.

Näissä olosuhteissa ei ihme, että ahdistuin tästä kirjasta niin, etten enää saanut nukuttua Roslagenin saaristossa satavuotiaassa täysihoitolassa.


"Hon lämnar skogen bakom sig, hoppar över några skrevor i berget som gårdagsnattens regn har förvandlat till små insjöar. Den gamla villan tornar upp sig framför henne i kvällsljuset. Herregud, det ser verkligen ut som ett spökhus.

Hon rundar huset så att hon har havsutsikten i ryggen, kliver upp på farstubron. Plockar fram den klirrande nyckelknippan, trycker in nyckeln i låset och...

Hennes andetag fastnar i halsen. Och dörren glider upp framför henne.
Har hon glömt att låsa?

Ja, hon måste ha glömt att låsa.
Men... varför skulle hon ha glömt det? Och varför just ikväll av alla kvällar - efter alls som hänt de senaste dagarna."


Kirjan paikoin aavemaista sävyä selittänee se, että kirjailija Christoffer Holst on aikaisemmin kirjoittanut kummitustarinoita nuorille. Tämän nuoren mieskirjailijan aiempaan tuotantoon kuuluu myös rakkausromaaneja ja dekkarissaan hän yhdistelee näitä molempia genrejään. Aavemaisista kohtauksistaan huolimatta Söta, röda sommardrömmar on enimmäkseen kepeää luettavaa: siinä ihastutaan ja podetaan sydänsuruja, ystävystytään, grillataan, juodaan viiniä, nautitaan ihanista kesäilloista ja tekstaillaan ystäville. 


"En fin sommarkväll är som ekad chardonnay. Mild, rund och med töner av söt frukt.

Det tänker jag på när jag lutar mig tillbaka i en av utemöblerna i min nya trädgård. Kvällsvärmen är skön och härlig och snälla vindar smeker mitt ansikte och hår."

Tukholman lentokentällä näin kirjan kaunokirjallisuuden hyllyssä ja mietin, että pitäisikö minun ehdottaa siirtoa dekkarien pariin. Dekkarikirjallisuuteen tottumaton lukijahan voi ahdistua oikeasti.
Toisaalta kirja kuvastaa erinomaisesti genreään, joka on hyvin yleinen ruotsinkielisissä dekkareissa ja vieras suomenkielisissä. Se on kirja, jossa rikos on vain sivuosassa ja rikosta selvittää harrastelija, jonka päivittäinen elämä iloineen ja suruineen on kirjan pääosassa. Kirja jonka kansikin kuvastaa enemmän idyllistä elämänmenoa kuin raakaa rikosta. Ajatelkaapa, kuinka monta suomenkielistä dekkaria olette nähneet, joiden kannessa on ruumiin ja murha-aseen sijaan värikkäitä kukkia ja lasi viiniä? Minä en muista yhtäkään!

Mieleeni ei myöskään muistu ainoatakaan suomalaista dekkaria, jonka rikosta EI selvitä poliisi vaan aivan tavallinen matti tai maija meikäläinen. Myönnettäköön tosin, että tunnen suomalaisdekkarit erittäin huonosti. Muutamia tunnettuja olen yrittänyt lukea: nuorena luin Matti Yrjänä Joensuun Harjunpäitä, myöhemmin pari kirjaa Ata Hautamäeltä. Virpi Hämeen-Anttilan ensimmäisen Björk-sarjan ensimmäisen osan olen lukenut. Kaikki enimmäkseen liian raakoja.

Leena Lehtolaista en tuntenut, ennen kuin vuosi sitten kuuntelin autolla ajaessani pari Maria Kallio ja Hilja Ilveskero -kirjaa, koska muita dekkareita on äänikirjoina niin vaikea löytää suomeksi. Ne olivat niin tylsiä, että meinasin nukahtaa. Vaihdoin ne Agatha Christieihin. 

Jos totta puhutaan, valitsen kirjan usein houkuttelevan kannen perusteella. Ja luettuani tämän kirjan loppuun totesin, ettei se ei niin kauhea ollutkaan. Kun viime viikolla huomasin jatko-osan Blå, blå höstvågor ilmestyneen vastikään, hain sen heti Akateemisesta. Onhan nyt syyskirjojen aika!

Oletko sinä dekkarien ystävä ja mikä on lempidekkarisi? Minkä dekkarin sinä luit viimeksi?