Todella epämiellyttävä totuus

 

 

 

Mielenkiinnolla olen viime päivinä pannut merkille, kuinka todella monen seuraamani bloggaajan viimeisimmässä kirjoituksessa käsitellään ilmastonmuutosta ja tekemiämme valintoja, joilla on muutokseen vaikutusta. Sama on näkynyt myös ystävieni julkaisuissa Facebookissa. Ehkä se kertoo siitä, että ihmiset ovat viimein havahtumassa asiaan. Kai tämä erityisen lämmin kesä ja syksy ovat tehneet sen, mihin luonnonkatastrofit kauemmissa maissa eivät ole pystyneet: herättelemään suomalaiset ajattelemaan, että myös meidän teoillamme on vaikutusta. On hienoa, että ihmiset ovat heränneet toimimaan.

 

 

 

 

 
Ilmastonmuutoksessa ei tosin ole mitään uutta. Kaikki, mitä siitä tiedetään, on ollut yleisessä tietoisuudessa jo viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajan. Kukaan meistä tuskin voi väittää olleensa tietämätön, ainakaan jos yhtään on seurannut lehtiä. Kahdenkymmenen vuoden ajan on Hesarissa uutisoitu ilmastokongressien varoituksia ja kirjoiteltu lentoliikenteen päästöjen ja tavaroiden ylituotannon vaikutuksista ilmastoon. Muistatteko Al Goren? Hänen elokuvansa Epämiellyttävä totuus ensi-ilta oli vuonna 2006, ja siitäkin on jo 12 vuotta!
 

 
Kymmenisen vuotta sitten kirjoitettiin, että yksi ihminen saa tehdä elämänsä aikana korkeintaan kaksi mannertenvälistä lentomatkaa - enempää ei ilmasto kestäisi. Tämän päivän tiedon perusteella tuokin määrä on varmasti yläkanttiin. Siitä huolimatta: kuinka moni tämän päivän pieni suomalainen on lennellyt tämän määrän jo toiseen ikävuoteensa mennessä? Itse asiassa yllättävän moni. Nostan käden pystyyn ja myönnän, että oma esikoiseni oli myös jo viidenteen ikävuoteensa mennessä lentänyt kaksi kaukolentoa. Ensimmäisen vanhempien sylissä Kaakkois-Aasiaan ystäviä tervehtimään ja äidin ja isän vanhoja asuinpaikkoja katsomaan. Toisen kerran viisivuotiaana enonsa ja tämän perheen luo Amerikkaan. Tästä syystä lapsemme on ollut meille katkera jo vuosia. Miksi hänen lentomatkansa käytettiin jo silloin, kun hän oli pieni eikä muista matkoistaan mitään... Hyvin moni vanhempi (minun lisäkseni) puolustelee reissujaan sillä, että lapset saavat nähdä maailmaa. Kuinkahan moni lapsi on aikuisena ennemminkin katkera meille vanhemmille siitä, että olemme pilanneet heidän maapallonsa?

 

 

 

 

 

Noin kaksitoista vuotta sitten loin periaatteen, että lennän vain siinä tapauksessa, jos minulla on aikaa viettää perillä vähintään kaksi viikkoa (kaukomailla kolme viikkoa, ja koska sellaiseen ylellisyyteen kuin kolmen viikon lomaan keskellä talvea meillä ei ole varaa, kaukomatkat ovat jääneet meiltä tyystin). Toisen periaatteeni mukaan yksi edestakainen lento vuodessa on maksimi. Näiden periaatteen sääntöjeni vuoksi olemme lahjoittaneet pois tai jättäneet käyttämättä vuosien mittaan monet Finnairin pisteet, joita mieheni oli työmatkoillaan kerännyt ja joilla olisimme päässeet viikonloppulomille Eurooppaan.

Kahden viikon periaatteestani olen muutaman kerran tinkinyt näiden kahdentoista vuoden aikana, samoin yksistä lennoista per vuosi. Niiden kahden vuoden aikana, jolloin asuimme Pekingissä, lentomatkoja tuli enemmän kuin periaatteeni olisi sallinut: kerran tai pari vuodessa lensimme kotimaahan isovanhempia katsomaan, minä jopa pari ylimääräistäkin kertaa tullessani katsomaan huonokuntoista äitiäni sekä lopuksi hyvästelemään hänet arkussa. Näistä kerroista en tosin voi tuntea huonoa omaatuntoa, pikemminkin siitä, etten käynyt useammin.

Lisäksi lensimme viikonmittaisilla syys- ja kevätlomillamme Kiinan sisällä tai sen lähimaihin. Ne matkat perustelin itselleni sillä, että lennot vastaavat pituudeltaan Euroopan sisäisiä lentomatkoja, kun taas Suomesta käsin näihin maihin reissaaminen olisi kaukomatka. Ettemme sitten taas lentäisi paljon, kun palaisimme takaisin Suomeen. Meidän perheemme lensi jopa huomattavan vähän verrattuna moniin muihin sikäläisiin suomalaisiin tuttaviimme (aivan kuten Suomessakin moni tuttavamme lentää paljon enemmän). Mutta vertailu niihin, jotka kuluttavat enemmän, on erittäin huono perustelu omalle liikakulutukselle.

Minne sitten voisi reissata hyvällä omallatunnolla? Hyvä kysymys, sillä esimerkiksi laivalla matkustaminen ei Maailman kuvalehden mukaan ole lentämistä ilmastoystävällisempi vaihtoehto. Yleensä emme risteilyjä harrasta emmekä paljon laivalla matkusta, mutta tänä kesänä olemme sattumoisin tehneet jo kaksi laivamatkaa: elokuussa risteilimme Visbyhyn mieheni suvun kanssa appivanhempien 80-vuotispäivän kunniaksi, nyt syyslomalla teimme puolestaan oman perheemme kesken parin päivän reissun Tallinnaan. Toki kun vertaan siihen, että moni muu lentää nyt syyslomalla pidemmälle Eurooppaan, lennettyään sitä ennen kesälomalla pariin otteeseen ja varattuaan jo kenties uuden matkan hiihtolomalle jonnekin kauemmaksi, on meidän parin tunnin lauttamatkamme Tallinnaan aika pieni rikka rokassa. Mutta silti.

Ilmaston kannalta ystävällisin tapa lomailla olisi jääminen kotiin. Koska se tuskin on kuitenkaan se rentouttava vaihtoehto, niin ehkä ensi kerralla meidän tulisi matkustaa Hankoon katsomaan, mitä sieltä löytyy. Onko Hangossa erilaista kuin Helsingissä? Kuin ulkomailla?

 

 

Vielä pieni vertailu lentämisen ja lihansyönnin haitoista: yhden Thaimaan loman lentojen saastuttaminen vastaa kuulemma kahdeksan vuoden pidättäytymistä naudanlihasta (lähde: Maaseudun tulevaisuus). Ajattele: kahdeksan vuoden eli yhteensä 96 kuukauden ajan pidättäytyminen naudanlihasta ja sitten muutamassa tunnissa kaikki vaivannäkö on mennyttä. 

 

Tämän mukaan kasvissyönti ei siis ole mikään ratkaisu maailman pelastamiseksi, jos samanaikaisesti tupruttelee koneesta hiilidioksidipäästöjä taivaalle. Mutta toisaalta jokaisella teolla, joka kuinka tuntuisi rikalta rokassa, on merkitystä. Miljoonasta rikasta kasvaa jo aika iso keko. Ja jokainen teko toimii myös esimerkkinä muille ihmisille.

 

Eli vielä parempi: vähennetään reissaamista, syödään kasvispainotteisemmin, ostetaan vähemmän ja pysähdytään kaikin puolin miettimään omaa kuluttamistamme.