lauantai 21. heinäkuuta 2018

Helsingin helteessä turistina


















Neljän päivän vierailu on päättynyt ja vieraat ovat nyt lähteneet. Itse asiassa jo pari päivää sitten, minkä jälkeen päivän vain lepäsimme. Sunnuntaista keskiviikkoon touhusimme heidän kanssaan,   kolmena iltana istuimme pihallamme pitkään, grillaillen ja höpötellen. Ruokaa oli niin paljon, että jämiä olemme syöneet vielä vieraiden lähdettyäkin.

Juttua riitti vaikka kuinka, onhan edellisestä kerrasta aikaa 19 vuotta ja mitä kaikkea on tapahtunut siinä välissä. Edellisen kerran tavatessamme B eli sinkkuvaihetta ja me olimme vastavihitty nuoripari. Me olimme vasta palanneet Singaporesta, B vasta muuttanut Sveitsiin. Tässä välissä B on löytänyt elämänsä miehen ja mennyt naimisiin (enkä minä edes muistanut meidän saaneen kutsun häihin, joihin emme päässeet, koska Kolmosemme laskettuaika oli lähellä ja minulla oli yksi opintovaihe kesken, kotonamme oli kaksi pientä, yksi- ja viisivuotiaat). Viime tapaamisemme jälkeen olemme saaneet ja kasvattaneet yhteensä viisi lasta.

Ja silti, kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntui kuin olisimme tavanneet vasta vuosi sitten. Niin luontevasti juttumme jatkui jälleen. Kävimme läpi väliin jääneet vuodet, muistelimme Pape-taloa, jossa tapasimme ensimmäisen kerran. 

Otimme selfien ja lähetimme sen A:lle: ”Terveisiä Suomesta. Missä viivytte?” Vastaukseksi saimme selfien hymyilevästä parista, pariskunnasta, jonka häissä olimme silloin 19 vuotta sitten.

Pape-talon keittiöjengistä on jäljellä vain me kolme. Yhteys pariin muuhun tyttöön on katkennut tässä välissä, kukaan ei tiedä heidän kuulumisiaan. On jotenkin jännää, että juuri me kolme olemme säilyneet porukasta, etenkin minä, joka olin talossa niin vähän aikaa. Mutta ehkä siksi, että olin se hassu ulkomaalainen, joka puoliväkisin punkesin heidän porukkaansa mukaan. Ja onhan meilläkin ollut katkoksia, mutta olemme onnistuneet löytämään yhteyden toisiimme uudestaan.

Seuraavaan tapaamiseen ei toivottavasti mene 19 vuotta!













Tiistaina B:n perhe kiersi Korkeasaaren, ihasteli kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa. 

Keskiviikkona houkuttelin mieheni kuumuudesta huolimatta retkelle Suomenlinnaan. Minä olen aktiivisimmillani, kun ulkona on lämmintä, mieheni puolestaan olisi jäänyt kotiin lepäämään.

Saman tien kun pääsimme Suomenlinnaan, etsimme suojaisan paikan ja levitimme puun alle varjoon piknik-matot ja ystäviemme Stockmannilta hankkimat eväät niille. Oli ollut heidän vuoronsa tarjota meille ateria ja niin meillä oli lounaaksi croissantia ja salamia montaa sorttia,  mansikoita, herneitä, tomaattia ja suomalaista ruisleipää, johon B rakastui ensimmäisellä matkallaan Suomeen häihimme 20 vuotta sitten, ja jota ruotsalainen miehensä ei ole aikaisemmin maistanut. Sekä sekoitus marinoituja Välimeren herkkuja, ja kuopus nautti, kun kerrankin sai syödä lemppariartisokkiaan mielensä mukaan. 

Vettä tai tyhjiä vesipulloja emme tosin olleet tajunneet ottaa mukaamme, joten harmitti kovasti turvautuminen pullotettuun veteen - etenkin kun vielä edellisenä päivänä olimme kauhistelleet pulloveden käyttöä maailmalla, molempien perheiden kotipaikkakunnalla kun hanavesi on puhdasta ja hyvää juotavaksi. Suomenlinnan kierrätysmahdollisuudet jäivätkin mietityttämään minua, sillä emme missään nähneet mahdollisuutta lajitella roskia. Muovia ja kartonkia meni jäljiltämme iso kassillinen harmaaseen sekajäteastiaan, ja niin menee varmasti tuhansien ja taas tuhansien turistien jäljiltä. 

Vaikka tärkeintä tietysti on, että kaikki roskat menivät roskikseen eivätkä jääneet maahan. Yhtään paikkaa possuporukan jäljiltä emme nähneet, emmekä paljon yksittäisiäkään roskia maassa, huolimatta siitä että Suomenlinna oli täynnä turisteja ympäri maailmaa, monista maista, joissa ympäristön siistinä pitäminen ei aina ole itsestäänselvää. Omille Eurooppaan suuntaaville opiskelijoilleni Pekingissä annoin aina lähtöohjeeksi, että muistakaa kaksi tärkeää asiaa: roskat aina roskikseen ja jonossa ei etuilla. Suomenlinnan perusteella näytti siltä, että kävijät on ohjeistettu hyvin ja ymmärtävät ympäristön arvon.

Kaikkein eniten saksalais-ruotsalaiset ystävämme olivat ihastuksissaan vaikuttavasta näystä, kun isot laivat ohittivat meidät kapeassa Kustaanmiekassa, sekä kallioista Kustaanmiekan takana. Pienet pojat valtasivat kalliot sotatantereekseen, aivan kuten meidän pihankin, ja upottivat singolla vihollislaivoja. He olivat myös aivan täpinöissään tunneleista, joihin he hyökkäsivät julmaa vihollista vastaan pimeyteen. Kuopus rukoili että vieraat jäisivät vielä pariksi päiväksi, jotta pääsisimme joka päivä tunneleihin!
 
Parasta pienimmän vieraamme mielestä oli kuitenkin illalla meidän kotonamme, ”isoveljien” kanssa leikkiessäFight, attack ja fire lienevätkin tärkeimmät uudet sanat, jotka tämä Sveitsissä asuva englannintaidoton pieni poika vei muistoissaan mukanaan. Ja meidän pihamme näyttää vierailun jälkeen aivan sotatantereelta, itsetekoisia lahoja puusinkoja ja sotiessa lennelleitä puunkappaleita lojuu siellä täällä.



 











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ihanaa jos jätät kommentin, asiallisen totta kai :)