Pyöreitä vuosia ja menneitä vuosikymmeniä

 

(English version below)

Tasan 25 vuotta tuli kuluneeksi eilen uudenvuoden aamusta, jolloin heräsin Kalliossa poikaystäväni kaksiossa. Edellisen illan olimme juhlineet hotelli Hesperian yökerhossa ja yöksi olimme tulleet hänen kämppäänsä, vaikka omani olisi ollut paljon lähempänä. Tuo uudenvuodenpäivä on jäänyt hyvin mieleeni, se oli ilon ja surun päivä. Vaikka vakuuttelimme toisillemme muuta, olimme varmoja, että se olisi viimeinen yhteinen uusivuotemme ja kukaties viimeinen päivämme yhdessä. 

Seuraavana päivänä poikaystäväni muutti Singaporeen, ja oli vaikea uskoa suhteen jatkuuvuuteen, kun välimatkaa oli puoli maailmaa, sähköposti ja kännykkä eivät olleet valtavirtaa eikä Skypestä ja tekstiviesteistä ollut tietoakaan.

Niin siinä sitten kävi, ahkerasti mantereiden välillä kulkeneen etanameilin ansiosta, että 11 kuukautta myöhemmin muutin poikaystäväni luo Singaporeen ja seuraavaa uuttavuotta juhlimmekin yhdessä siellä, enää emme muista miten. Ja vaikka kotiseutumme ovat vaihtuneet, yhdessä olemme viettäneet jok'isen uudenvuoden siitä lähtien.

(Eilen tuli myös kuluneeksi 25 vuotta Suomen liittymisestä EU:hun, mutta siitä minulla ei ole mitään muistikuvaa. Kumpi oli siis nuorelle naiselle tärkeämpää, kotimaan tulevaisuus vaiko oma...)

Uutta vuosituhatta skoolasimme iltapuvuissa Röykän entisessä parantolassa. Tuolloin oli esikoisemmekin jo matkassa, pienenä ihmisentaimen alkuna. 

Viimeiset kymmenisen vuotta olemme ulkomaanvuosiamme lukuunottamatta juhlineet vuoden vaihtumista samojen ystävien kanssa. Ystävien, jotka lapset ja leikkipuisto toivat elämäämme.
 

Uuden vuosikymmenen kynnyksellä moni listaa menneitään, ja listan kirjoitin minäkin menneiltä vuosikymmeniltäni (alla englanniksi). Suomeksi en sitä enää toista, se on tylsää luettavaa, koostuu lähinnä syntyneistä vauvoista, poisnukkuneista läheisistä ja muutoista paikasta toiseen. Tasaisen tavallista elämää. Onneksi se ei kuitenkaan ole kuten anekdootissa, jonka mieheni oli jostain lukenut ja jonka hän toisti lyhyessä uudenvuodenpuheessaan: "Vuosi oli huonompi kuin yksikään aiempi historiassa mutta parempi kuin yksikään tulevista..."

Tuleva vuosi tietää minulle ainakin pyöreitä vuosia, muita tulevaisuudenodotuksia en uskalla edes ääneen mainita. 

Tänään on myös vuosipäiväni bloggarina, tasavuosia täyttää ensimmäinen blogini Eedenistä itämaille, joka sai alkunsa tehdessämme muuttoa Pekingiin 5 vuotta sitten. Voi hyvä tavaton, miten aika rientää, onko siitä jo oikeasti viisi vuotta, kun julkaisin ensimmäisen kirjoitukseni, jossa jakamiani muisteluita jatkoin tässä tänään. 

Kiitos rakkaat lukijat ja bloggarikaverit. Osaan teistä olen tutustunut elämäntaipaleellani, osaan puolestaan blogien kautta. Tuntuu hyvältä saada kommenttejanne, niin suullisesti kuin viesteinäkin. Kaikkia teitä en ole koskaan tavannut "oikeassa elämässä", mutta on mukava keskustella blogikommenteissa. On ihanaa olla osa erilaisia yhteisöjä ja on ihanaa, että olette olemassa.  Toivon teille kaikille hyvää alkavaa vuotta ja vuosikymmentä 2020! 💗

  

(Osa kuvista lainattu ystävältäni.) ***

Exactly 25 years ago on New Year’s Day I woke up in my boyfriend’s flat and thought it would be our last New Year together. Next day he moved to Singapore and we both thought our relationship wouldn’t last long: it was the time before email and Skype, the time when long distance calls were out of student budget.

Eleven months later I moved to Singapore and since then we have spent every New Year together. We can’t remember how we celebrated 24 years ago in Singapore but exactly 20 years ago we spent Millenium in a ball in an earlier lazaret - and were expecting our first baby.

My last two decades:
2000 our first child was born 🍼
2001 my dear grandma passed away ⚰️
2002 I graduated 🥂
2003 we moved to our first house with a garden 🏠
2004 our second child was born 🍼
2005 our third child was born 🍼
2010 our fourth child was born 🍼
2012 we moved to our current neighbourhood 🏡
2015 we moved to Beijing 北京🛫🇨🇳
2017 my mum passed away ⚰️ and
we returned home 🛬🏡
2018 we celebrated our 20th anniversary 💑🥂
2019 our first child left home and it was the last year I was able to say ’I’m in my forties’... 😬Thank

Dear readers, I wish you all a great new year and a new decade 2020! May it be better than the previous!

(Some of these pictures are borrowed from a friend.)

Minun jouluni

Tässä vaiheessa muut bloggaajat kirjoittavat muistojaan menneen vuoden tapahtumista. Taidan olla liian laiska siihen, pysyttelen joulussa. Itse asiassa olen ollut liian laiska ottamaan valokuvia, vaikka viimein sain bloggarikameranikin toimimaan. (Kakkosen rippijuhliin syksyllä latasin kamerani akun ja se on viimeinen havainto laturista. Kerran Saksassa vein kameran liikkeeseen ladattavaksi, sen jälkeen olen odotellut laturia ilmestyväksi. Ei tapahtunut ilmestystä, joten joulun alla tilasin uuden laturin.)

Nämä kuvat ovat siis muistoja viime joulusta, mutta aivan samalta näytti joulumme tänäkin vuonna. Kannatan perinteitä, eivätkään lapsetkaan halua minkään asian muuttuvan. Pöytämme notkui erilaisia graavikaloja ja mätejä, perinteisiäkään joulukaloja unohtamatta. Kinkku, laatikot ja rosolli ovat myös aina osa joulupöytäämme, vaikka kalat ovatkin pääosassa. Esikoinen iloitsi siitä, että lähes kaikki on itsetehtyä. Sienisalaatin sienetkin itse poimittu ja suolattu. Sinapin teki naapuri. Lasimestarinsillin ostan kuitenkin kaupasta valmiina. Itsetehty joulu maistuu parhaalle <3

Joulusuklaiden sijasta meillä syötiin tänä vuonna marsipaania. Saksasta tuotuja herkkuja... Luumutorttua maistoin työpaikalla ja joulun ensimmäistä piparia vasta tänään. En ole kovin niiden perään. Sen sijaan luumukiisseliä keitän joka vuosi aivan liikaa, loppujen lopuksi makeita ei niin tee mieli.

Salapoliisipelejä olemme pelanneet, kuten joka joulu. Tänä jouluna testasimme uutta Black stories -peliä (lahja Kakkoselta Saksasta), kuten myös vanhoja tuttuja. Cluedon kaivamme esiin jokaikinen joulu, pelilauta on jo yli kahdenkymmenen vuoden takaa Singaporesta ja niinpä tunnemme hahmojen nimet Reverant Greeneinä ja Miss Scarletteina, eikä meillä ole hajuakaan niiden suomalaisista vastineista. 

Joululahjaksi en saanut uusia kirjoja, entisiä on iso pino lukematta. Lukemisen ja pelaamisen ohella tärkeä maratoni oli tyttärellä ja minulla: katsoimme Ylpeys ja ennakkoluulon, sen vanhan jossa on iki-ihana Colin Firth. Viime yönä meni lähes kahteen, koska emme malttaneet lopettaa, ennen kuin viimeinen osa oli katsottu.

Joulun olen kulkenut kahdenlaisessa Michael Korsissa: pintaa nuolevassa kiiltomekossa ja väljempää kaivatessani vihreässä samettihameessa. Sen parina olen sitten käyttänyt viimekesäistä Emmy-löytöäni (aivan huippu!) kuten myös Pekingistä ostamiani paljetein koristeltuja merinovillapaitoja (kiinalaisten "aluspaitoja"). Kaikki vaatteeni ovat siis vanhoja, esiintyneet useaan kertaan tässä blogissa. Kuvista huomasin juuri hauskan seikan, nimittäin että jopa kynteni on lakattu aivan samoin kuin viime jouluna. Olen niin perinteiden ihminen.

Kuten tavallista, vietimme myös pari välipäivää appivanhempien luona. Monena jouluna olen ottanut kauniita kuvia heidän perinteisestä joulustaan, tänä vuonna jätin kuvaamisen väliin sielläkin. Kahden vuoden takaisia kuviani löytyy täältä. Luuttua soittava enkeli, joka on kuulunut anoppilan joulupöytään vuosikymmenien ajan, särkyi tänä jouluna. Toivottavasti se saadaan korjattua, jottei yksi perinne katkeaisi.

Glitter dress // Michael Kors

All items in these pictures are old treasures

Kaksi vuotta sitten kuvailin jouluamme näillä sanoilla:

Kaloista ja laatikoista, kinkusta ja sinapista.

Lasten askartelemista koristeista, aattona kuuseen huiskituista.

Tontuista ja enkeleistä, lyhdyistä ja palavista kynttilöistä,

värikkäästä lippunauhasta, vastikään kartanosta löydetystä.

Dekkareista ja lautapeleistä, tummanpunaisesta glögistä ja suklaasta suun täydeltä.

Perheestä ja läheisistä, ajasta yhteisestä.

Näistä on minun jouluni tehty.

Wacoalin merinovilla-aluspaita on kuvattu oopperassa 2 vuotta sitten.

Shirt // Wacoal

Skirt // Max Mara, Pampolina, Remake

(kuvat kahden vuoden takaa, jälkimmäinen asu esitelty täällä)

Uusia ja vanhoja lahjoja sekä lomaluettavaa

Miehelläni ja minulla ei ole ollut vuosikymmeneen tapana antaa toisillemme lahjoja, vaan kumpikin valitsee itselleen jotain mieluisaa ja yllätys syntyy lahjansaajalle siitä, että toinen paketoi sen. Mieheni saa siten jotain harrastustoimintaansa liittyvää tarpeellista (jota minä en osaisi hänelle hankkia) ja minä puolestani jotain viehättävää, jota olen toivonut (ja jota mieheni ei mitenkään osaisi valita). 

Tänä jouluna mieheni sai sähkökitaran mikrofonin ja minä puolestani avaimenperän, joka on ollut tarvelistallani jo vuosia (Mulberryn nahkainen koteloni on 25 vuotta vanha ja jo vuosia sitten siitä on hajonneet sekä vetoketju että klipsut, joissa avaimet ovat kiinni). Tarpeeni uudelle avaimenperälle oli siis hyvin perusteltu ja olen vuosia etsinyt uutta avaimenperää. Tähän iskin silmäni vuosi sitten, mutta silloin emmin liian pitkään ja se myytiin loppuun. Tänä vuonna iskin kiinni heti, kun se tuli myyntiin.

Me emme siis ole mitään innokkaita lahjojen antajia. Tosin kun lapset olivat pieniä, heidän saamiensa joululahjojen määrä oli ylenpalttinen. Synttärilahjojen lisäksi meillä ei tosin muita lahjoja harratettu. Tuliaisetkin ovat aina rajoittuneet paikallisiim herkkuihin, ei koskaan tavaraa. 

Niinpä hämmästyttää, kuinka taitavia lahjojen hankkijoita heistä on tullut. Pienestä pitäen he ovat omilla rahoillaan hankkineet lahjat koko perheelle ja huolella harkinneet ne saajan kannalta. Tänä vuonna sain lempisuklaatani pienimmiltä, saksalaista marsipaania ja munapunshia isommilta lapsilta. Vanhin poikamme oli juuri ennen joulua palkintomatkalla Saksassa ja toi sieltä minulle, dekkareiden ystävälle, saksalaisen seurapelin Black stories. Pelissä on kortteja, joihin liittyy tarina. Yksi pelaajista  lukee ääneen tarinan alun ja tietää koko juonen. Muiden tehtävänä on esittää hänelle kyllä/ei-kysymyksiä saadakseen selville, mitä on tapahtunut ja miksi. 

Esimerkiksi näin: "Nainen myy miehensä Porschen vaivaisella 500 eurolla." Muiden tehtävänä on selvittää miksi. Pelasimme peliä joulupäivän iltana ja meillä kesti tunnin selvittää tarina. Illan aikana ennätimme selvittää vain kaksi tarinaa, ehkä koska tämäntyyppinen peli oli meille uusi tuttavuus. Lisähaasteena pelasimme peliä saksaksi, kuopus tosin sai kysyä kysymykset englanniksi.

Peli muuten näyttää löytyvän Lautapeli-liikkeestä suomeksi. Saksassa siitä tosin löytyy kymmeniä versioita, kuten tunnettujen dekkarikirjailijoiden Nele Neuhausin ja Sebastian Fitzekin kirjoittamia sekä erilliset versiot jouluun, seksirikoksista, hassuista kuolemista ja verisistä arkuista, osan vain mainitakseni. Riittää siis tällä vauhdilla minulle pelattavaa loppuiäkseni...

Samaiselta pojaltani sain myös synttärilahjaksi Maria Langin dekkarin, jonka hän oli löytänyt antikvariaatista muistaessaan minun rakastavan ruotsalaisia dekkareita. Vielä en ole ennättänyt sitä lukea, sillä kirjapinoni on aika korkea. Nuo kaikki tuon pinon kirjat odottavat vielä lukemistani, kaksi päällimmäistä ovat jo puolivälissä ja niihin on kirjastossa jonoa. Mitford murders on vähän tylsä, mutta koska jonotin sitä puoli vuotta kirjastosta, on se pakko saada loppuun. Saksankielinen Föhnlage on puolestaan kirjaston ainoa kappale, ja sekin on jo varattu seuraavalle lukijalle.

Katselin näitä joulun aikaan ottamiani kuvia ja huomasin, että melkein kaikissa on jotain saatua, niin uusia kuin vanhoja lahjoja. Luumukiisselikulho oli häälahjamme sukulaisilta, toivoimme aikoinaan Arabian Irjaa ja toiveemme toteutettiin. Sukulaiset ja ystävät penkoivat antiikkikauppoja ja kirpputoreja etsiessään lahjojamme. Joulupöytäämme katamme aina Irjaa.

Kastehelmi-kipot ja Arabian nelilokeroinen tarjoilulautanen ovat mieheni työpaikan joululahjoja vuosien takaa. Vaikken muuten pidä tuosta lautasesta, on se kuin suunniteltu mädin tarjoiluun.

Soikean pikkulautasen saimme kerran naapurista. Pidämme naapureiden kanssa usein nyyttäreitä ja jotain syötävää tuli sen päällä, tarjoiluastian he halusivat jättää kaupanpäällisiksi, koska heillä on sanojensa mukaan niitä liikaa.

Lasisia kynttilänjalkoja ostin Pekingistä Zaran liikkeestä pari kappaletta. Ystäväni ihastui niihin, osti itselleen samanlaiset, jotka pääsivät kuumenemaan liikaa ja lohkesivat. Muuttaessaan pois Pekingistä haimme hänen luotaan tavaroita, joista hän halusi eroon: kynttilänjalat ja korkeat Ikean viinilasit muuttivat mukanamme Suomeen.

Olkienkelin saimme joskus lahjaksi anopiltani ja se on siitä lähtien koristanut joulupöytäämme.

Ison suklaarasian sain tyttären kaverilta. Vein Fazerin suklaalevyjä hänelle tuliaisiksi, jotta hän jakaisi niitä ystävilleen lahjaksi. Joulupukki toi sitten suureksi hämmästyksekseni tuon valtavan suklaarasian, jonka kortissa luki minulle kiitokset suklaasta ja hyvän uuden vuoden toivotus hindiksi. Intialaista vieraanvaraisuutta... 

Kuusen lasipallo on matkamuisto, jonka ostin St. Paulin katedraalista viime kesänä. Tänä jouluna ostin käsinpuhalletun ja -maalatun lasipallon joulumarkkinoilta Saksasta, kuljetin sen varovasti käsimatkatavarana kotiin ja sitten se katosi. Toivottavasti löytyy vielä joulun jälkeen...

Paras lahjani oli kuitenki se, että sain tyttären kotiin jouluksi!

Rauhoitun taas viettämään joulua lukien, seurapelejä pelaillen, marsipaania mutustellen ja jouluruokien rääppeistä nauttien. Tavoitteenamme on myös katsoa iki-ihana Ylpeys ja ennakkoluulo -sarja loppuun.

Kuinka sinun joulusi on mennyt? Mikä on mieleisin pukin tuoma lahjasi? Mikä rentouttaa sinut jouluna?

Mietteitäni vaatteista, hinnasta, laadusta ja polyesterkammosta

  

Kiertelin tänään kaupoissa keskustassa. 

Tunnustan. Etsin itselleni vaatetta. Aivan kuin minulla ei niitä jo ennestään olisi. 

Nahkahametta en nimittäin omista ja olen haaveillut sellaisesta pitkään. Itse asiassa omistin, mutta omani oli liian minimittainen minulle ja lähetin sen myyntiin Emmyyn. Uusi paloista tehty nahkahame on ollut jo vuosia suunniteilla Remakessa, mutta värikkäiden ylijäämä- tai kierrätysnahkapalojen löytäminen on todella kiven takana. Viimein sellaiseen törmäsin tänä syksynä Facebookin kierrätyspalstalla, mutta senkin ennätti mennä. 

Niinpä pidän silmäni auki aina, kun törmään nahkahameeseen. Jos mitta, malli ja ulkonäkö miellyttävät minua, käännän hameen nurinpäin ja tutkin tuoteselosteen. Haluan tietää, mistä materiaalista vuori on valmistettu. 

Tämän proseduurin teen aina jokaiselle vaatteelle, jonka harkitsen ostavani. Tutkin pesulapun huolellisesti. Kuinka paljon päällikankaassa on keinokuituja - ja kuinka paljon keinokuituja on vuorissa, etenkin ihoa vasten? Siinä vaiheessa yleensä hylkään vaatteen.

Muistan muutama vuosi sitten Pekingissä, kuinka masentavaa oli vaateostoksilla, koska lähes kaikki vaatteet olivat polya, polya, polya erimuodoissaan. Siis polyesteriä, polyamidia, polyakryyliä - eli muovia. En pukeudu muovipulloon, en siis myöskään hyväksy sitä vaatteisiini kuin osittain. Yli puolet on vähintään oltava luonnonkuituja. Keinokuidun tuntee jo sormenpäissä - se tuntuu epämiellyttävältä, karhealta ja tarttuu kuiviin sormenpäihin. Toisin kuin puuvilla, silkki, viskoosi, jotka tuntuvat pehmeiltä, sileiltä ja miellyttäviltä.

Pekingissä ihmettelin, miksi ihmeessä kiinalaiset hyväksyvät niin huonolaatuisia materiaaleja vaatteissaan. Ja suostuvat maksamaan luonnonmateriaaleista aivan hirmuisia hintoja. Kun tulin Suomeen, hinnat tuntuivat niin halvoilta.

Sama ilmiö on nyt pari vuotta myöhemmin rantautunut Suomeen. Sifonkipaitoja siellä täällä: 100 % polyesteriä. Nahkatakkeja - vuori puhdasta muovia. On paljon merkkejä, joita ennen rakastin. Ja joita en enää viitsi vilkaistakaan: Ted Baker, Michael Kors, Massimo Dutti. Tiedän vastauksen jo pesulappuun vilkaisematta. Andiatakin on menossa samaa rataa. Olen iloinen, että hankin jo vuosia sitten nahkatakkini, joissa on tyylikkäät puuvillaiset, materiaalien yhtymäkohdista koristenauhalla kantatut vuorit. Vastaavia ei enää löydy. 

Sinänsä hyvä - eipähän tule enää mielitekoja kaupoissakaan. Kun ei mikään houkuttele...

Kerran tänä syksynä seisoin erään luksusliikkeen vaatekopissa, hypistelin sormissani aitoa silkkisifonkipaitaa ja ihailin sen pehmeyttä, miellyttävää oloa päällä. Hetken jo harkitsin käveleväni kassalle maksamaan sen. Kunnes totesin, että tilanne on aivan kuin Kiinassa: onko luonnontuotteesta maksettava aivan järjetön hinta. Onneksi minulla on jo juhlava silkkisifonkipaitani, se jonka löysin kesällä Emmystä (ja joo, joka kai ollut uutena aivan järjettömän hintainen).

Jokin aika sitten näin Marimekon syksyn uuden malliston nahkahameen Termi, joka malliltaan ja väriltään (vihreä!) iski silmiini heti. Parasta oli kuitenkin hameen viskoosivuori. Hinta oli kuitenkin korkea, en jaksanut sovittaa enkä uskaltanut tehdä päätöstä heti. Kun sitten tiesin haluavani hameen, se oli myyty loppuun. Kaikkialta! Ainoastaan Jenkeistä löytyisi yksi kappale, sekin ehkä liian suuri. 

Jatkan secondhand-kauppojen selaamista. Ehkä hameeni ilmestyy sinne vuoden parin päästä! 

Yllä kuvia vaatteista, jotka onneksi tuli joskus ostettua tai joihin pekingiläisessä sovituskopissa hairahduin. Kaikki luonnonmateriaaleja, totta kai.

Tässä vielä morsiuspuku ajalta, jolloin morsiankin pukeutui aitoon silkkiin. 

Ja lopuksi kuvakaappaus hameesta, jota himoitsen. Jos jollakulla sattuisi olemaan kokoa 38 ylimääräinen kaapissa...

Varaslähtö pikkujouluihin

 

 

 

 

 

 

 

No oikeastaan oikeastaan kyse ei ollut mistään pikkujouluista, vaan meidät oli kutsuttu viininmaistiaisiin ja viiden ruokalajin illallisella, ja tilaisuus vain sattui sopivasti pikkujoulukauteen.

 

Paikkana oli Sue Ellenin viinikellari Etelärannassa. Kyseinen Muru-ravintolan pikkusisar sanoo tarjoavansa Yhdysvaltojen etelävaltioiden herkkuja. Aiemmin paikalla sijaitsi vuosikymmeniä legendaarinen ja loistelias G. W. Sundman ja hassua kyllä olen juuri samaisessa viinikellarissa ollut edellisen kerran viininmaistiaisissa reilut 20 vuotta sitten. Se oli ennen kuin aloin odottaa esikoistani (siitä muistan tarkkaan ajankohdan). Silloin eräs ystäväni oli Gloria-lehden klubin jäsen ja sai sitä kautta kutsun tähän tilaisuuteen, jonne hän pyysi minut mukaan kaverikseen. Ensin olimme kokkikurssilla, jossa ravintolan kokki opasti meitä riistalintujen sitomisen maailmaan. Sen jälkeen meillä oli viininmaistelu kellarissa (näissä samaisissa tiloissa) ja lopuksi päivällinen yläkerran ravintolassa. 19 vuotta sitten olimme kerran mieheni kanssa samaisessa ravintolassa viettämässä syntymäpäivääni kahdestaan - ensi kertaa kahdestaan tuoreina vanhempina. Pikkuista vauvaamme tulivat hoitamaan vanhempani koiransa kanssa. Collienarttu otti vauvan niin suojelukseensa, että siitä lähtien hän aina meillä vieraillessaan ei koskaan poistunut vauvan viereltä.

 

Eilinen yksityistilaisuutemme oli täysin kellarissa, joten itse ravintolaa en ole nähnyt kuin kuvissa. Ei taida Sundmanin loistosta olla kuitenkaan enää mitään jäljellä. Viinikellari näytti kuitenkin mielestäni entiseltään, tunnelmalliselta kynttilöineen ja alkuperäisine yli sata vuotta vanhoine tiiliseinineen.

 

Viinit olivat huolella valittuja, ruoat ihan maittavia, tosin joitakin valintoja ihmettelimme. Alkupalamme paistettu luuydin ja salsa tarjoiltiin maissileivän kera, joka antoi aika tunkkaisen maun annokseen. Mutta ehkä se viittasi nimenomaan siihen etelävaltioiden ruokaan. Bataattikeitto sen sijaan oli kermaista ja aivan loistavaa.

 

Ruokalista vilisi kyllä huvittavan paljon yhdyssanavirheitä, mikä häiritsi minun kielisilmääni. Siinä olisi ollut taas Facebookin yhdyssana on yhdyssana -palstalle viihdykettä. 

 

 

 

 

 

 

Meribassi maistui myös, samoin maa-artisokkapyree, vaikka se näyttikin lähinnä sinappikiekuralta. Kolme juustonpalaa karpalohillon kera olivat ehkä yllättävän peruskamaa (esimerkiksi yksi oli cheddar, joka minulle lähinnä tulee mieleen hampurilaisjuustona), mutta ihan kivoja kaverinaan tarjotun portviinin kanssa.

 

Jälkiruoka oli erittäin makea ja rasvainen pekaanipähkinätorttu, herkullista kuitenkin. Minä joka käyn niin harvoin ravintoloissa, totesinkin, että vaikka kotonakin saa herkullista ruokaa, ei meillä sommelier ole ihan yhtä taitava. Ja tuntuuhan se aivan toiselta, kun lähtee ulos ja saa pukeutua juhlatamineisiin. Minä tosin panin ylleni samat kuin viime viikonloppuna, olen niin rakastunut silkkipaitaani ja kenkiin, joten en malttanut etsiä kaapista muita parhaimpia.

 

Joka ruokalajin kanssa tuli pieni tilkka kahta eri viiniä, joiden saloihin saimme sommelierilta erinomaisen ja mielenkiintoisen opastuksen. Vaikka olen jopa aikoinaan opiskellut viineistä (luin joskus ranskaa yliopistolla ja opintoihini kuului jopa ihan viini- ja samppanjatietokursseja), sain paljon tietoa, josta en muista kuulleeni aikaisemmin. Viinimäärä tuntui kyllä alkuun (ja lasien määränkin laskien) aivan hirmuiselta, mutta loppujen lopuksi kutakin viiniä kaadettiin lasiin vain tilkka, joten aika hillitysti me olimme. 

 

Osa porukasta lähti illan päätteeksi jatkoille, mutta me olimme jo ennen kahtatoista kotona nukkumassa, raukeina täysien vatsojemme rinnalla.

 

 

 

 

Kuvat ovat illan emännältä lainattuja sekä omia otoksiani.