Treffit brittiläisen kirjeenvaihtokaverini kanssa

Alkukesästä tekemämme reissu oli koko perheen yhteinen (ilman esikoista tosin), tämän jälkeen minä olen tehnyt äiti-lapsi-ajaksi naamioituja työreissuja. Eli kun perheemme muita jäseniä kutsui kotimaa, Kolmonen ja minä jatkoimme matkaamme Lontooseen, jossa vietimme viikon ihan kahdestaan. Äiti ja teinipoika.

Kieltenopettajana minulle olisi tärkeää viettää paljon aikaa maissa, joiden kieliä opetan. Suomessa on hyvin vaikeaa pitää yllä kielitaitoa, vaikka minulla onkin nykyään jonkin verran ystäviä, joiden kanssa käytän muita kieliä kuin suomea. Muistan hyvin vielä edellisen matkani Britteihin, jolloin suun avaaminen tuntui minusta lähes ylivoimaiselta. Silloin oli kulunut jo aivan liian pitkä aika edellisestä ulkomailla asumisestamme ja siitä, kun olin luontevasti käyttänyt englantia. Olin ollut pitkään kotiäitinä, opinnoistanikin oli jo aikaa, pidin harvakseltaan yhteyksiä ulkomailla asuviin ystäviini ja Suomessa asuvien ulkomaalaisten kanssa kommunikoin yleensä suomeksi. Tuolloin muuttomme Pekingiin kansainväliseen naapurustoon oli vasta tulevaisuutta. Nyt kaksi vuotta Pekingistä paluumme jälkeen minulla on vielä jäljellä sitä vaivattomuutta vaihtaa kielestä toiseen ja sitä yritän nyt pitää yllä. Ala-asteen opettajana kielitaito on oikeasti vaarassa kuihtua.

Britanniassa tajusin, kuinka kauan on siitä, kun viimeksi olen vieraillut maassa, jonka kieltä ymmärrän. Tuntui vapauttavalta, kun asioiminen oli niin helppoa, meillä oli yhteinen kieli! Parin vuoden ajan asuin Kiinassa, jossa kyllä osasin kieltä selvitäkseni mutta en pärjätäkseni. Jostain kumman syystä en koskaan ole opiskellut italian kieltä, vaikka se on maa, jonne sielumme aina kaipaa ja jossa aina välillä "mökkeilemme". Sen sijaan espanjaa ja ranskaa olen opiskellut ja ehkä vieläkin osaisin hieman. Siitä huolimatta näissä maissa olen vieraillut vain kerran elämässäni ja näistäkin reissuista on jo kauan aikaa, Pariisista jopa 30 vuotta! 

Kuka muuten muistaa vielä 80-luvun ulkomaalaiset kirjeenvaihtotoverit? Kuinka opettaja välitti kirjeenvaihtotovereita jonkin firman tai järjestön kautta, niistä maksettiin muutama markka ja uuden ystävän osoitteen sai pienellä lapulla. Oli niin jännittävää, kun laput tulivat ja opettaja jakoi ne luokassa. Minä hurahdin niin, että minulla oli kirjeenvaihtotoveri Singaporesta, Intian Mumbaystä (silloin se oli vielä Bombay), Norjan Bergenistä ja Englannin Southamptonista. Lisäksi minulla oli vino pino suomalaisia, Aku Ankan ja Suosikin kirjeenvaihtopalstoilta löytyneitä kirjeenvaihtotovereita, joista yksi oli saamelaistyttö Ivalosta!

Kaikki nämä ovat jääneet. Singaporelaistyttö lopetti yhteydenpidon kun ilmoitin muuttavani poikaystäväni luo Singaporeen, intialaistyttö puolestaan lopetti kirjoittelun, kun hänet naitettiin Punjabiin lähelle Kashmirin sota-aluetta. Yhden kirjeen hän sieltä vielä kirjoitti, kertoi että heidän elämänsä on aika rauhallista, käyvät iltaisin ajeluilla ja tapaamassa muita nuoria. Kuulosti samanlaiselta elämältä kuin minunkin. Paitsi että minä olin pääsemässä ylioppilaaksi ja jatkamassa yliopistoon, hän lopettamassa koulun. Olimme kahdeksantoista.

Nämä kauan sitten elämästäni hävinneet kirjeenvaihtotoverit eivät kuitenkaan olleet ensimmäiseni. Kaikkein ensimmäisen ulkomaisen kirjeenvaihtotoverin sain 9-vuotiaana, se tuli kansainvälisen järjestön kautta, johon äitini kuului. Kirjeenvaihtotoverini A. oli pikkukaupungista Cromerista Englannin koillisrannikolta eikä meillä ollut yhteistä kieltä. Minä opettelin vasta englannin alkeita Jackin, Jillin ja Spotin avulla, mutta innokkaasti kirjoittelimme. Äitini käänsi kirjeet englannista suomeksi ja suomesta englanniksi. Minua harmitti, koska saatoimme kirjoitella aivan liian harvoin - äitini oli niin kiireinen!

Teini-iässä tapasimme muutaman kerran. Kun menin kielikurssille Isle of Wightille, hän äiteineen matkusti katsomaan minua. 15-vuotiaana hän tuli Suomeen ja matkustimme koko perhe Päijänne-laivalla Kuhmoisista Jyväskylään. Seuraavana kesänä minä vietin kaksi viikkoa hänen kotonaan Cromerissa. Se oli kesä -86 ja A. oli vasta tavannut poikaystävänsä K:n.

Sen jälkeen jälkeen tapasimme vielä kerran: olin kielikurssilla Cambridgessä vuonna 1988 ja matkustin bussilla viikonlopuksi ystäväni kotiin. Tämän jälkeen emme enää tavanneet, vaikka paria vuotta myöhemmin sainkin kutsun heidän häihinsä. Se taisi olla vuonna -92, olin varmaan lähdössä opiskelemaan ulkomaille eikä hääjuhla Englannissa sopinut aikatauluun. Tämän jälkeen olen pari kertaa pistäytynyt Lontoossa, mutta noihin aikoihin olimme hyvin vähän yhteyksissä. Harvakseltaan jatkoimme kirjoittelua, käsinkirjoittaminen kun nykyään on niin vaivalloista ja hänellä oli vain isänsä sähköpostiosoite. Lopulta kirjeenvaihto typistyi joulukirjeiksi. Kunnes liityimme Facebookiin ja aloimme taas seurata toistemme elämää. Nykyään hänellä on kaksi poikaa, samanikäiset kuin kuopuksemme.

Panin A:lle viestiä tulostamme, mutta hänestä ei kuulunut mitään vähään aikaan. Loppujen lopuksi sovimme edellisenä iltana tapaamisen seuraavaksi päiväksi. Hän perheineen matkusti parin tunnin matkan katsomaan meitä, me puolestaan saavuimme Lontooseen erittäin vähillä yöunilla varustettuina.

Tapaaminen meni kuitenkin hyvin. "Pienten poikien" leikkeihin ei teinipoikaa saanut enää innostettua, mutta muutoin jaksoimme hyvin. Trafalgar Squarelta alkanut kävelykierroksemme ympäri Buckinghamin Palacen kautta St. Jamesin puiston halki South Bankille oli loppujen lopuksi 15 kilometrin mittainen. Ystäväni A, Kolmonen ja minä kävelimme hissukseen ja pysähtelimme, hänen miehensä K käveli ripeämmin edellä ja odotteli meitä ja pienet pojat juoksivat isänsä ja meidän väliä.

Kun illansuussa palasimme Airbnb-asunnollemme West Hampsteadiin, kömmimme kahdeksan maissa sänkyyn ja nukuimme seuraavat 12 tuntia putkeen. 

Palattuamme Suomeen kaivelin vanhoja kuvia ja löysinkin muutamia, vaikken sitä mitä etsin. Näette myöhemmin kuvamuistojani noilta vuosilta.