Pompeiji - kuoleman kaupunki

Pompeiji on helteinen, ruuhkainen, tunkkainen ja sekava. Mies vie autoa parkkiin, kun minä ostan liput juna-aseman yläkerran pikajonosta, johon tosin eksyn vahingossa etsiessäni virallista lippukassaa. Vaan eikä sielläkään hinta käy kukkarolle. Lapset pääsisivät ilmaiseksi, mutta heidän lippunsa on haettava toisesta paikasta. Matkalla unohdan jo mistä.

Päädymme sittenkin viralliselle kassalle, jonka edessä kiemurtelee pidempi jono. Mitä järkeä on käyttää pikajonoa, jos joutuu kuitenkin jonottamaan normaalille kassalle? Asiaa ihmetellessämme infotiskin mies vain kohauttelee ylimielisesti olkiaan. Turistin oma ongelma, tulkitsen asian. Lähetän mieheni takaisin pikakassalle ja jään itse jonoon. Vieressä on lyhyt jono online-lipuille. Olemme yrittäneet etukäteen ostaa liput netistä, mutta se ei onnistunut ilman italialaista henkilötunnusta (ja italian kielen taitoa).

Mieheni palaa ja viittoo online-kassalle. Lasten liput voi noutaa siitä. Minua ärsyttää, miksei infon mies voinut kertoa sitä. Liput saatuamme lähetän mieheni ärhentelemään infoon.

Ihmisiä on paljon ja aurinko porottaa täydeltä taivaalta. Raunioilla varjoja on vain vähän. Olen onnellinen, etten kärsi paahtavasta auringosta ja kuumuudesta. Pompeijissa on sentään vessoja ja vesihanoja, toisin kuin Herculaneumissa.

Bordellia etsiessämme ohitan koko kapean kadun täyttävän lauman kiinalaisia, jotka kuuntelevat länsimaisen oppaansa sujuvasanaista selostusta mandariiniksi. Mieleni tekisi jäädä kuuntelemaan, mutta kuopusta kädestä vetäen painelen ihmisten välistä huikkaillen duibuqi, anteeksi. Kiinalaiset tekevät tietä. Seuraavaksi puikkelehdin amerikkalaisseurueen läpi. Muu perhe jää kauas taakse. Ainoa reitti kulkee pienen talon läpi ja huomaan kulkevamme jonossa selkä selkää vasten suoraan 2000 vuotta vanhan ilotalon läpi. "Vedit sitten tyylikkäästi koko jonon ohi", toteaa mieheni kuivasti, kun muu perhe saa meidät kiinni talon toisella puolen. "Kerralla yhtä monen kiinalaisen ohi kuin ne, jotka ovat etuilleet minut", lasken nopeasti muistojani niiden kahden vuoden ajalta, jolloin asuimme Pekingissä. Tein sen tosin vahingossa.

Kuolleista tehdyt laastivalut jäävät mieleeni pitkäksi aikaa.  Pompeijia kuuden metrin tuhkakerrosten alta etsiessään arkeologit törmäsivät tyhjiin kohtiin, joissa oli luita. Ne olivat syntyneet, kun ihmisten ja eläinten ruumiit olivat vuosien saatossa kaikki pehmeät osat tuhoutuneet. Arkeologit keksivät täyttää tyhjät tilat laastilla, jonka tuloksena näytillä on valuruumiita. Nimenomaisesti ruumiita, sillä ne ovat paitsi kuvia kerran eläneiden ihmisten viimeisistä hetkistä, on niissä myös edelleen luutkin tallella. Perheitä, äitejä pienine lapsineen, homopari painautuneina toisiaan suojaamaan, kaikenlaisia ihmisiä. Ja irvistävät ilmeet kasvoilla kertovat siitä tuskasta, jonka he kokivat.

Paluumatkalla autossa selaan netistä, mitä näistä ihmisistä on tieteen avulla saatu selville tai spekuloitu. On perhe, jonka pienillä lapsilla on ollut niin paha ja hoitoa vaativa syfilis, että epäillään etteivät he sen vuoksi voineet paeta Pompeijista. On orja jalkakahleissa vankilassa. Koira, joka jätettiin kotia vartioimaan ja joka onnistui kaivautumaan kolmen tuhkakerroksen läpi, kunnes kuoli tuskaisesti neljänteen laskeumaan.

Sanotaan, että purkaus tapahtui niin nopeasti, etteivät asukkaat ehtineet paeta. Silti vain 1500 ruumista on löydetty Pompeijista, mutta lähes 20000 ihmistä pääsi ajoissa pakoon. Miksi kaikki eivät sitten paenneet? Eikö heillä ollut varaa vai eikö veneissä ollut tilaa? Ajattelivatko he, ettei vaaraa ole?

Jälkiviisas on helppo olla. Samoin on helppo antaa ohjeita kauempaa ja paikan päällä todellisuus voi olla toisenlainen. Muistan, kuinka neljätoista vuotta sitten elokuussa jännitimme veljeni perheen kohtaloa Teksasissa. Samana vuonna olimme vierailleet sekä heidän luonaan että New Orleansissa. Vain kaksi kuukautta myöhemmin New Orleans koki mittavia tuhoja, hirvittävä määrä ihmisiä menetti henkensä hirmumyrsky Katrinassa ja evakkotulva päätyi Houstoniin hätämajoitukseen. Kun seuraavan hurrikaanin ilmoitettiin osuvan veljeni kotikaupunkiin Houstoniin, koko kaupunki meni hälytystilaan: kaupat tyhjennettiin tavaroista ja bensa-asemat bensasta, autojonot seisoivat ihmisten yrittäessä epätoivoisesti päästä pois kaupungista. Moni auto jäi tien päälle, hajosi tai bensa loppui. Hirmumyrskyn tullessa päälle nämä ihmiset olisivat olleet aivan turvattomia.

Muistan, kuinka seurasimme veljeni perheen suunnitelmia skypettämällä ahkerasti. Lopulta he tekivät päätöksen, että olisi liian vaarallista yrittää autolla pois kaupungista. He päättivät jäädä, suojautua turvallisimpaan paikkaan eli ystävien omakotitaloon. Sinne he hamstrasivat ruokaa ja juomaa, vahvistivat seiniä patjoilla ja ties millä. Muistan edelleenkin viimeisen skype-puhelumme, jolloin tiesimme hurrikaanin pian saapuvan ja katkaisevan yhteydet. Oli karmeata olla kaukana ja avuton auttamaan, mutta varmasti vielä karmeampaa oli olla siellä ja odottaa, mitä tuleman pitää. Emme tienneet, näkisimmekö toisiamme enää.

Onneksi Houston ei ole Pompeiji eikä hurrikaani Rita ollut yhtä voimakas kuin Katrina. Yhtä onnekas ei sittemmin ollut Houstonin kupeessa oleva rantalomakaupunki Galveston, johon hurrikaani iski vain paria vuotta myöhemmin ja joka sadan vuoden aikana on kokenut kaksi tuhoa aiheuttanutta hurrikaania. 

Pari päivää sähköt taisivat olla poikki mutta sen jälkeen yhteys palasi. Kaikki hyvin! 

Skirt // Remake  

Shirt // Uniqlo

Hame on kuvattu myös täällä ja esitelty tarkemmin täällä.