Äidin palttoossa

 

Äitini kuoli puolitoista vuotta sitten, juuri vähän ennen paluumuuttoamme Pekingistä. Väkisinkin näin joulun alla mieleeni muistuvat ne hetket, jolloin kaksi vuotta sitten vietimme joulua Suomessa ja vierailimme hänen luonaan monta kertaa. Viimeisen kerran tapasimme helmikuun alussa, jolloin piipahdin kuopuksen kanssa Suomeen muutamaksi päiväksi. Silloin saatoin jo tietää näkeväni hänet viimeistä kertaa, joten yhä edelleen muistan, kuinka pahalta tuntui lähteä hänen luotaan.

Palattuamme Suomeen olen usein herätellyt häntä henkiin omimalla hänen vaatteitaan ja miettimällä sitä äitiä, joka niitä on aikoinaan käyttänyt.

 

 

Parikymppisenä vein vaatteita äitini komerosta. Hän oli säilyttänyt nuoruusaikaisista vaatteistaan parhaimmat, joista minä valitsin ajattomimmat omaan käyttööni. Ne vaatteet ovat mustia.

Musta oli äitini väri, hän kulki aina mustissaan. Huomautteli minullekin toisinaan, että musta sopisi paremmin. Olisi tyylikkäämpi. Ainoa värikäs hänen vaatetuksessaan oli silkkihuivi, jolla hän somisti asunsa töihin mennessään. Hame, poolopusero,  neule, kiiltävät Palmrothit jalassa ja klassinen käsilaukku. Kaikki mustaa. Käsilaukussa kultainen solki. Ja lisäksi silkkihuivi kaulassa. Pieni väripilkku.

Minun vaatekaapissani on mustaa lähinnä vain äidiltä perityt vaatteet. Kuten tämä takki.

Vaatteilla ei saisi koreilla, hän ajatteli. Vähävaraisen perheen lapsena hän häpesi rakkauttaan vaatteisiin - pikemminkin kielsi sen. Vanhana hän pukeutui halvalla, kotioloissa jopa resuisesti, koska hän ei enää raaskinut ostaa mitään uutta. Ei edes sittenkään kun sairauden myötä vanhat vaatteet kävivät hänelle liian väljiksi. Silti muistan hänet sellaisena kuin hän oli nuoruudessani ja nuoruusaikaisissa valokuvissaan: tyylikäs. 

Pukeutumaan hän oli oppinut opiskellessaan 60-luvulla kauppakorkeassa, jossa klassinen univormu pitää kai edelleenkin pintansa. Hänen aikanaan se oli Jackie Kennedy –tyylinen, minun opiskelijamuistoissani kauppislaisen prenikkana oli helminauha. Mikähän tunnusmerkki mahtaa olla tänä päivänä: joku tietynmerkkinen laukku varmaan? 

Vielä leskeksi jäätyään isoäitini säästi viimeisetkin pennosensa tyttärelleen: tämän koulutukseen ja koulutuksen vaatimaan asianmukaiseen asustukseen. Vaatteita hankittiin vähän, mutta sitäkin laadukkaampaa. Tämä yhä uudenveroinen villakangastakki on juuri noilta ajoilta, laadukasta kotimaista työtä, ostettu jostain helsinkiläisestä pikkuputiikista. Sellainen, joita ei enää kaupasta uutena löydä.

 

Pekingin saasteisiin en raaskinut takkia viedä, parin vuoden ajan se odotti minua Suomessa. Pyhäinpäivänä vuosi sitten kaivoin sen käyttööni äidin haudalle, ja silloin kuukauden aikana se ehti suojata juhla-asuani useampaan kertaan. Työpaikan pikkujoulussa se oli ylläni, vaikka satoi vettä. Villakangas ei kylmää vettä pelkää, mietin löntystellessäni vettä imeneissä nahkasaappaissa. Tosin voi olla, ettei takki ole aikaisemmin vettä nähnyt. Sekä äiti että minä olemme säästelleet sitä aina parempiin tilaisuuksiin.

50-vuotias takki juhli päälläni Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä. Ensimmäisiä kertoja kanssani se juhli myös vuosia sitten Suomen 76-vuotispäivää, ja lienee juhlinut aikoinaan nuoren äitini päällä maamme 50-vuotista taivalta. Silloin kun se oli vielä uusi. Edelleenkin se on kuitenkin uudenveroinen.

Sain aikoinaan äidiltä myös mustan jackie kennedy –leningin käyttööni, ja minun vaatekaapissani ne ovat edelleenkin. Kaivan ne esiin aina kun on tärkeät juhlat tai muuta merkittävää eikä vaatekaapistani löydy mitään päälle pantavaa. Silloin kun tarvitaan jotain ajatonta ja laadukasta. Hautajaisissa se on jo vakioasuni. 23 vuotta sitten minulla oli se kai ensimmäisen kerran ylläni rakkaan isotätini hautajaisissa. Oli 30-asteen helle ja minulla oli äitini musta villakangasleninki. Eikä siinä tullut edes kuuma. Isoäitini, vainajan sisar, oli pukeutunut yhtä villakankaiseen jakkupukuun. Pukuun, jonka hän oli ommellut kolme vuosikymmentä aikaisemmin miehensä hautajaisiin.  

Noiden hautajaisten jälkeen olen tuossa äitini leningissä lähettänyt maan poveen monta rakasta sukulaista. Viimeksi hautasin se ylläni oman äitini.

Missäköhän isoäitini puku mahtaa olla nyt? Minulle se on liian suuri, ellen pienennyttäisi sen. Se oli hänellä yllään myös vanhempieni häissä muutamaa vuotta myöhemmin, hääkuvasta tunnistan puvun. Varmaan puku on vielä äitini kaapissa.

 

 

 

Vuosia sitten äitini tarjosi minulle muitakin upeita nuoruusaikaisia asujaan, mutta tuolloin kieltäydyin vedoten siihen, ettei minulla ole tilaisuutta käyttää niitä. Joulukuun alussa hain ne loputkin vaatekaappiini. Nyt on niidenkin aika päästä taas käyttöön!

Joulumme on aina sen verran kiireinen, ettei meillä ollut vuosi sitten aattona aikaa tehdä parin tunnin reissua äidin haudalle, puhumattakaan, että olisin muistanut ajatuksella sytyttää kynttilän äidille omalle kotipihallemme. Joulun jälkeen äiti sai kynttilän haudalleen, kun matkalla anoppilaan pysähdyimme hautausmaalla. Tänä vuonna olemme kotona kai koko joulun, ehdimmeköhän silloin paremmin haudalle. Kaikesta välimatkasta huolimatta - mielessäni äiti on yhä usein!
 

 

 

 

P.S. Kuvat on otettu vuosi sitten.