Mies, vaimo ja kaksi kaverusta

 

 

 

 

Vietimme tällä viikolla posliinihäitä eli 20. hääpäiväämme. Jokin aika sitten huomasin myös, että yhteisiä vuosia meillä on jo niin paljon, että jopa puolet elämästäni on mieheni elänyt rinnallani.

  Eiköhän hän ole siis yhden hempeän kirjoituksen arvoinen.

"Jos jaarittelen lässyä liirumlaarumia, se tarkoittaa, ettei minulla ole muuta asiaa", totesin keväällä eräälle blogejani vuosia seuranneelle ystävälleni. Tyylini kirjoittaa on siis ennemmin kirpeä ja sarkastinen. Ennemmin kuvaan perhe-elämäämme ja parisuhdettamme ironisesti kuin imelästi tai romanttisesti. Elämämme totuudenmukaiseen tyyliin.

 

 

Sysäyksen tähän kirjoitukseen antoi Pinkit korkokengät -blogin Maiju kertoessaan, kuinka hänelle oli joku lukija kommentoinut tuntevansa myötähäpeää siitä, ettei Maiju osaa käyttäytyä, kuten aikuisen tulee, vaan sen sijaan hupsuttelee ja hassuttelee.

Toisen sysäyksen antoi kummityttöni häissään kiittäessään puheessaan sulhastaan hauskaksi.

 

 

 

 

 

Välillä olen miettinyt, jaksaisinko elää saman ihmisen kanssa loppuelämäni, jos kotonamme olisi toisenlaista. Jos me vain asiallisesti vaihtaisimme arkiset kuulumisistamme ja hoitaisimme osuutemme perheenjäseninä. Jos me emme ymmärtäisi toistemme huumoria. Jaksaisinko vuosikymmenien ajan rakastua samaan mieheen uudestaan ja uudestaan, jos ei hän olisi niin hullunhauska, välillä suorastaan pölvästi. Jos hän ei vääntelisi sanaleikkejä kaikesta sanomisestamme. Jos ei hän vetäisi  show'ta ruokapöydässä, imitoisi, vääntäisi vitsejä, kiusoittelisi perhettään, johtaisi tanssia ympäri olohuonetta. Keksisi mitä hullumpia tarinoita, jotka lapsiin menevät silti yhä täydestä. Jos ei hänen jokaisesta lauseestaan pitäisi miettiä siinä piilevää vitsiä. Ilmestyisi yllättäen alakertaan pandapuvussa. Ei, elämä hänen rinnallaan ei ole koskaan tylsää - onneksi!

Romanttisimpana hetkenään hän halaa ja suutelee minua hississä ja vaihtaa samalla selkäni takana avainten paikat avaimenperässäni. Se lienee ainoa jekku, josta olen koskaan suuttunut, ja se tapahtui suhteemme alkumetreillä 24 vuotta sitten. Minä kun olin väittänyt tunnistavani kotiavaimeni jopa silmät kiinni ja hän halusi tietämättäni testata asian. Ja minä kun luulin, että kyse on romantiikasta. Sen jälkeen olen jokaisen hellyydenosoituksen yhteydessä varautunut, ettei minua jekuteta enää.

 

 

Hääjuhlassamme hän aloittaa puheensa minulle vinkumalla kuin epävireinen viulu runoa, joka on kai suoraan Aku Ankasta: "Oi armaani, olet kukkea niin, olet syöpynyt syömmeni syöveriin."

Vieraat kuuntelevat hiljaa kuin myötähäpeää tuntien, minä alan hihittää. Olenko ainoa joka tajuaa, että jotain hauskaa on tapahtumassa? Bestman keskeyttää sulhon puheen ja siitä alkaa pitkä hauska runomuotoinen dialogi hänen ja bestmanin välillä, josta muistan pitkiä pätkiä ulkoa yhä edelleen  vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen. Se on paras kuulemani puhe hääjuhlissa ikinä.

Vuosien mittaan olen saanut nauraa sydämeni pohjasta, kyyneleet silmistä ryöpyten. Usein olen saanut nauraa itselleni, omille hassuille tavoilleni. Esikoista odottaessani, kun ruokahaluni oli pohjaton, sain kuulla vertauksen että syön kuin lintu, eli oman painoni verran, sekä kuin hevonen - ja vieläpä yhtä paljon. Taannoiselta poikien Lontoon reissulta saimme valokuvia, joissa kaikissa isä poseraa mitä kummallisimmassa asennossa. "Plokiini", saimme vastaukseksi, kun lapset ihmettelivät kummallisten kuvien merkitystä. Ymmärsin yskän. 

Yhtä lailla rääkkinsä ovat saaneet lapsemme, joiden kyky nauraa itselleen on kasvanut vuosien karttuessa. Kukaan heistä ei enää suutu, he ovat jo oppineet, että rakkaudesta se tämäkin hevonen potkii ja että isä on se hevonen.

Ehkä jokainen äiti antaa ohjeita tyttärelleen puolison valintaan. Ei väliä, onko tyttäreni puoliso mies vai nainen, tumma vai vaalea, ohut vai paksu. Minun ohjeeni on valita henkilö, joka on fiksu, kiltti ja hauska. Kuten oma isänsä.

 

 

 

 

 

  

 

 

 

 

Ystävänpäivänä mieheni muisti minua kukkien sijaan tällä videolla:

 

 

 

Kun kiittelin häntä romanttisesta muistamisesta, hän totesi, että "sinähän olet se kaverini..."

 

 

Kuvien nallet (kuten niiden laatikkokin) ovat omaa käsialaani ja istuivat 20 vuotta sitten hääautomme takaikkunalla.

 

 

 

 

Mieheni luki tämän ennen julkaisemista ja totesi, että voisin edes panna viereen kuvan yltäpäältä tatuoidusta hemmosta prätkäjengiläisen liiveissä. Ettei menisi liian imeläksi...

Mitä ominaisuuksia sinä arvostat eniten puolisossasi tai toivoisit hänen omaavan?