Keski-ikäistymistä karttava suurperheen äiti parantaa maailmaa(nsa) kauniilla kipoilla ja vetävillä vetimillä. Hyvää ruokaa, lempidekkareita, kestävää kehitystä ja kriittistä kuluttamista sekä kimuranttia kielillä keikailua siinä sivussa ja silloin tällöin. Tervetuloa kyytiini!
maanantai 21. syyskuuta 2020
Keltainen syksy
lauantai 19. syyskuuta 2020
Hauskimmat ruotsinkieliset dekkarit

perjantai 11. syyskuuta 2020
Kesäjuhlien humussa osa 2
keskiviikko 9. syyskuuta 2020
Kesällä minua viihdyttäneet kirjat
Tämän postauksen nimenä pitäisi oikeastaan olla "kesällä lukemani ja kuuntelemani kirjat". Minähän teen molempia, sekä luen paperisia kirjoja että kuuntelen äänikirjoja - ja usein samaa kirjaa kahdella tyylillä samaan aikaan... Tällä hetkellä olen sekä Storytelin että Bookbeatin asiakas enkä syksyn tullen ja lukemisen vähetessä ole kuitenkaan malttanut luopua kummastakaan. Storyteliin minulla on rajaton käyttöoikeus (16,90 €/kk), Bookbeatiin sopimus, joka sisältää 10 tunnin kuunteluoikeuden kuukaudessa (9,90 €/kk). Storytelin ja Bookbeatin eroista tein kesäkuussa tämän postauksen.
Kesäkuussa suurkulutin kirjoja ja kuukauden aikana lukemastani ja kuuntelemastani kahdeksasta dekkarista tein jo oman luettelon aiempaan postaukseen tänne. Vettä mökillä lämmittäessäni ja tiskatessani ennätin kuunnella monet Carola Dunnin The Honorable Miss Dalrymple -dekkaria. Jatkoin sarjan kuuntelemista myös myöhemmin kesällä parin osan verran, mutta vähitellen aloin myös kyllästyä. Viihdyttävää, mutta niin itseään toistavaa. Olen nyt sarjan kahdeksannessa osassa, jossa on edetty vasta vuosi eteenpäin siitä, mistä sarja alkaa, eikä Daisy ole edelleenkään edes päässyt naimisiin ylikomisarionsa kanssa. Kihlauskin on jo kerran purettu - tosin vain tunnin ajaksi! Huoh, mitä dramatiikkaa.
Myöhemmin kesän aikana saatoin loppuun niin ikään kahdeksan teosta - mutta aikaa kului kaksi kuukautta. Kaupungissa oli selvästi enemmän ajatusta vaativaa puuhaa, jolloin en ennättänyt viettää aikaani kirjojen parissa. Nyt työmatkoilla on taas aikaa keskittyä äänikirjoihin, joita ajaessani kuuntelen suomeksi. Tällöin kuuntelin elämäni ensimmäisen chick lit -dekkarin, Mirva Saukkolan luksusmerkkejä ja tuotesijoittelua pursuavan Silkkiä, safiireja ja salaisuuksia, joka on myös näin korona-aikaan kotiin sidotun maailmanmatkaajan nojatuolimatka maailmalle. Antiikista kiinnostuneelle kirja sisältää unelmakuvauksia ja paljon nippelitietoa vanhoista venäläisistä esineistä. Nykyaikaisia luksusmerkkejä rakastavalle kirja on kepeää ja todella mehevää luettavaa, jokaista merkkiä on makusteltava mielessä ja kuviteltava vaate silmien eteen. Vähän kuin himoshoppaja seikkailutarinassa. Tyttären varhaisteinivuosina luimme molemmat Himoshoppaaja-kirjoja ja Lontoon matkallamme kiersimme kirjojen "tapahtumapaikkoja" eli bongasimme kirjoissa mainittuja merkkejä.
Kirjailija Mirva Saukkola on Antiikki & Design -lehden päätoimittaja ja lanseerannut myös suomenkielisen Elle-lehden sekä työskennellyt toimittajana Gloriassa, joten hän selvästi on kuvailemiensa esineiden ja paikkojen asiantuntija. Sen sijaan mielenkiintoista on, että Wikipedian mukaan hän on väitellyt brittiläisen fantasiamaailman vaikutuksesta suomenkieliseen lastenkirjallisuuteen. Muun muassa Marjatta Kurenniemen ja Aili Somersalon fantasiakirjoja lapsena ahmineena kiinnostuin heti hänen väitöskirjastaan. Hänellä ja minulla näyttäisi olevan monta yhteistä kiinnostuksen aihetta.
Huvittavana yhteensattumana vielä mainittakoon, että samanaikaisesti kun paneuduin tähän elämäni ensimmäiseen chick lit -dekkariin, satuin myös lukemaan kirjastosta löytämääni englanninkielistä G.M. Mallietin dekkaria, joka kertoo chick lit -kirjailijan murhasta. Tulipahan nyt sitten aihetta kahdelta eri kantilta.
Kesän viihdyttävin sarja on ollut humoristinen sarja, joka kertoo skoonelaisen Falsterbon taajaman eläkeläisten ja poliisien yhteiselosta murhien varjossa. Sarja vaatii oman postauksensa, joka on minulla työnalla. Aikomukseni oli lukea sarjan kaikki kuusi osaa kesän aikana, mutta kesäkuun alkuinnon jälkeen lukemiseni hidastui siten, että heinä-elokuun aikana luin kolmannen osan ja päätin jättää sarjan loppuosan ensi kesään. Sitä ennen keväällä aion tarttua samojen kirjailijoiden Olsénin ja Hansenin toiseen sarjaan, joka kertoo eläkeläisen Ester Karlssonin elämään ilmaantuvista ruumiista. Samoilta kirjailijoilta on ilmestynyt myös useita lastenkirjoja.
Ruotsalaissarjan olen löytänyt myös pari uutta saksalaisdekkaristia. Toinen on hullunhauska ja samalla täysin makaabereja juttuja kirjoittava Tatjana Kruse, jota en tosin voi liittää kesän aikana lukemiini kirjoihin, sillä hänen ensimmäinen teoksensa on minulla vielä kesken. Mutta tästä kirjailijasta tulen varmasti postaamaan tulevaisuudessa.
Enempää en kerro vielä myöskään Gisa Paulystä, jonka Mamma Carlotta -sarjan ensimmäisen osan luin heinäkuussa. Pauly on tällä hetkellä Saksassa tunnetuimpia ja tuotteliaimpia kotimaisia dekkarikirjailijoita, joiden uutuudet pääsevät aina esille pöydälle. Viime syksynä Saksassa kirjakauppoja kolutessani tutustuin hänen teoksiinsa. Jatkoa seuraa myöhemmin...
Heinä-elokuun aikana loppuun saattamani kahdeksan dekkaria:
englanniksi (Storytel):
Carola Dunn (The Daisy Dalrymple series):
1. Dead in the Water (6. osa)
2. Styx and Stones (7. osa)
englanniksi (paperikirja Helmetissä):
G.M. Malliet: Death and the lit chick (Chief Inspector St. Just series, 2. osa)
ruotsiksi (kirja-Storytel-yhdistelmä, löytyy myös Helmetistä ja Bookbeatista):
Olséni & Hansen (Mord i Falsterbo -sarja)
1. Fågelskådaren (2. osa)
2. Ryttaren (3. osa)
saksaksi (Bookbeat):
Gisa Pauly: Die Tote am Watt, ein Sylt Krimi (Mamma Carlotta ermittelt, osa 1)
suomeksi (Storytel):
Mirva Saukkola: Silkkiä, safiireja ja salaisuuksia
Catharina Ingelman-Sundberg: Ryöstön hetki kullan kallis
lauantai 5. syyskuuta 2020
Reippailua ja kahviloita suurkaupungin maalaismaisemissa
Rakastan Helsinkiä. Täältä löytyy varmasti kaikkea, mitä kaltaiseni semiurbaani ihminen kaipaa. On ihmisiä, kauppoja, ostoskeskukisa, ravintoloita, kahviloita, museoita, näyttelyitä. Joka puolella on vilinää ja vilskettä. Välillä vain ihmettelen, mitä kaikkia valinnanmahdollisuuksia Helsingistä löytyy. Kun haluan mennä elokuviin, voin valita kaikista uutuusleffoista haluamani, ei tarvitse odottaa sitä viikkoa, jolloin se saapuu kaupunkiin (kuten muistan vielä hyvin nuoruudestani pikkukaupungissa). Voin valita, menenkö teatteriin, oopperaan, balettiin vai konserttiin. Tai vaikkapa sirkukseen.
Siksi usein unohdan, että Helsingistä löytyy myös maaseutua. Peltoja, niittyjä, metsiä, lampaita ja nautoja. Rakastan pyöräilyä lämpimänä kesäpäivänä ja tänä kesänä olemme taas pyöräilleet koko perheen voimin. Mikä on ihanampaa kuin pyörälenkki, joka ulottuu sopivasti johonkin ihanaan kahvilaan.
Koronakevään ja etätyöskentelyn jälkeen olen ollut aivan rapakunnossa. Tavallisen työpäivän arkiliikunnan puutteen huomasin etäkoulun päätyttyä lähiopiskeluun. Muutaman opetustunnin jälkeen lihakseni olivat niin kipeinä, kun lattialla istumisen sijaan kumartelin, kyykistelin ja polvistelin. Niinpä toisinaan (ennen kahvilaa) sijoitimme pyörälenkkimme varrelle kuntoportaat. Herttoniemen Majavatien kuntoportaiden askelmia on joku laskenut olevan 182. Portaat on oletettavasti rakennettu vanhan mäkihyppymäen tilalle, se näkyy portaiden muodossa ja askelmien jyrkkyydessä. Muut juoksivat, minä kävelin ne ylös muutamaan otteeseen. 900 askelmaa päivässä on aika hyvä lukumäärä - parinkymmenen kilometrin pyörälenkin lisäksi. Sen jälkeen maistuu taas pala kakkua hyvällä omallatunnolla.
Hesarissa oli heinäkuussa juttu Herttoniemen hylätyistä (puretuista!) huviloista. Alueella on sijainnut 70 huvilan yhdyskunta, jäljellä niistä on enää yksi. Kun portaiden yläpäässä paikansin itseni Iphonen kartalle, ilmoitti se osoitteekseni Herttoniemen huvilat. Silloin tuntui pahalta keskellä näitä lumoavia maalaismaisemia, ainoiden näkyvien kaupunginmerkkien häämöttäessä kaukana horisontissa (tosin metroasemalle ei ole kuin kilometrin matka portailta). Tämä lumoava maisema olisi vielä kauniimpi, jos sitä koristaisivat vanhat huvilat. Ja mikä asuinpaikka tämä olisi tänä päivänä. Kaupungin halutuimmat omakotialueet eivät varmasti sijaitsisi Kulosaaressa tai Jollaksessa - vaan Herttoniemen huviloissa.
Voitteko kuvitella, että Helsingissä voi pyöräillä kymmeniä kilometrejä pysytellen lähes yksinomaan maalaismaisemissa. Joskus joutuu koukkaamaan vähän urbaanimman alueen kautta, mutta sopivat reitit etsimällä löytää itsensä pian taas hiekkatieltä ihan keskeltä metsää. Tai viljapeltoa.
Aiempina vuosina olen pyöräillyt ja lounastanut usein Tuomarinkylän kartanossa, mutta tänä kesänä laajensin reviiriäni Haltialan kartanoon. Välimatkaa niiden välillä on vain parisen kilometriä.
Tuomarinkylän ravintola Annan Kartano on pieni ja profiloituneempi, asiakaskunta on selvästi samaa luokkaa kuin viereisessä sisustuskaupassa. Haltialan kartanon kotieläintilan myötä myös Vanhan Pehtoorin asiakaskunta on värikkäämpää, väkeä on paljon ja jokaisesta yhteiskuntaluokasta. Mutta hyvät on lounaat kummassakin paikassa ja hintatasokin aika samanlainen.
Lähellä sijaitsevat Haltialan pellot, joista saa käydä poimimassa herneitä, ruiskukkia ja auringonkukkia. Me poimimme mukaamme kimpun pihamme koristeeksi rippijuhliin.











































