Rakastan Helsinkiä. Täältä löytyy varmasti kaikkea, mitä kaltaiseni semiurbaani ihminen kaipaa. On ihmisiä, kauppoja, ostoskeskukisa, ravintoloita, kahviloita, museoita, näyttelyitä. Joka puolella on vilinää ja vilskettä. Välillä vain ihmettelen, mitä kaikkia valinnanmahdollisuuksia Helsingistä löytyy. Kun haluan mennä elokuviin, voin valita kaikista uutuusleffoista haluamani, ei tarvitse odottaa sitä viikkoa, jolloin se saapuu kaupunkiin (kuten muistan vielä hyvin nuoruudestani pikkukaupungissa). Voin valita, menenkö teatteriin, oopperaan, balettiin vai konserttiin. Tai vaikkapa sirkukseen.
Siksi usein unohdan, että Helsingistä löytyy myös maaseutua. Peltoja, niittyjä, metsiä, lampaita ja nautoja. Rakastan pyöräilyä lämpimänä kesäpäivänä ja tänä kesänä olemme taas pyöräilleet koko perheen voimin. Mikä on ihanampaa kuin pyörälenkki, joka ulottuu sopivasti johonkin ihanaan kahvilaan.
Koronakevään ja etätyöskentelyn jälkeen olen ollut aivan rapakunnossa. Tavallisen työpäivän arkiliikunnan puutteen huomasin etäkoulun päätyttyä lähiopiskeluun. Muutaman opetustunnin jälkeen lihakseni olivat niin kipeinä, kun lattialla istumisen sijaan kumartelin, kyykistelin ja polvistelin. Niinpä toisinaan (ennen kahvilaa) sijoitimme pyörälenkkimme varrelle kuntoportaat. Herttoniemen Majavatien kuntoportaiden askelmia on joku laskenut olevan 182. Portaat on oletettavasti rakennettu vanhan mäkihyppymäen tilalle, se näkyy portaiden muodossa ja askelmien jyrkkyydessä. Muut juoksivat, minä kävelin ne ylös muutamaan otteeseen. 900 askelmaa päivässä on aika hyvä lukumäärä - parinkymmenen kilometrin pyörälenkin lisäksi. Sen jälkeen maistuu taas pala kakkua hyvällä omallatunnolla.
Hesarissa oli heinäkuussa juttu Herttoniemen hylätyistä (puretuista!) huviloista. Alueella on sijainnut 70 huvilan yhdyskunta, jäljellä niistä on enää yksi. Kun portaiden yläpäässä paikansin itseni Iphonen kartalle, ilmoitti se osoitteekseni Herttoniemen huvilat. Silloin tuntui pahalta keskellä näitä lumoavia maalaismaisemia, ainoiden näkyvien kaupunginmerkkien häämöttäessä kaukana horisontissa (tosin metroasemalle ei ole kuin kilometrin matka portailta). Tämä lumoava maisema olisi vielä kauniimpi, jos sitä koristaisivat vanhat huvilat. Ja mikä asuinpaikka tämä olisi tänä päivänä. Kaupungin halutuimmat omakotialueet eivät varmasti sijaitsisi Kulosaaressa tai Jollaksessa - vaan Herttoniemen huviloissa.
Voitteko kuvitella, että Helsingissä voi pyöräillä kymmeniä kilometrejä pysytellen lähes yksinomaan maalaismaisemissa. Joskus joutuu koukkaamaan vähän urbaanimman alueen kautta, mutta sopivat reitit etsimällä löytää itsensä pian taas hiekkatieltä ihan keskeltä metsää. Tai viljapeltoa.
Aiempina vuosina olen pyöräillyt ja lounastanut usein Tuomarinkylän kartanossa, mutta tänä kesänä laajensin reviiriäni Haltialan kartanoon. Välimatkaa niiden välillä on vain parisen kilometriä.
Tuomarinkylän ravintola Annan Kartano on pieni ja profiloituneempi, asiakaskunta on selvästi samaa luokkaa kuin viereisessä sisustuskaupassa. Haltialan kartanon kotieläintilan myötä myös Vanhan Pehtoorin asiakaskunta on värikkäämpää, väkeä on paljon ja jokaisesta yhteiskuntaluokasta. Mutta hyvät on lounaat kummassakin paikassa ja hintatasokin aika samanlainen.
Lähellä sijaitsevat Haltialan pellot, joista saa käydä poimimassa herneitä, ruiskukkia ja auringonkukkia. Me poimimme mukaamme kimpun pihamme koristeeksi rippijuhliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ihanaa jos jätät kommentin, asiallisen totta kai :)