Muistelumatka Saksaan osa 2 (opiskelijaelämää Saksassa)

 

Tämä viehättävä keskiaikainen kaupunki on ollut tyttäremme uusi kotikaupunki viimeisen vuoden ajan. Mitään helppoa hänellä ei ole ollut, helpompi olisi ollut ottaa vastaan opiskelupaikka suomalaisesta yliopistosta. Tai jostain muusta saksalaisesta.

Vaikka hänellä oli oikeus saada opiskelupaikka suoraan, oli se silti kiven takana. Tai oikeammin sanottuna KELAn takana. Opiskelupaikan myöntämiseksi vaati yliopisto häneltä todistusta voimassaolevasta sairasvakuutuksesta mutta KELA ei suostunut toimittamaan paperia ennen kuin saa yliopistosta todistuksen opiskelupaikasta. Tilanne oli aivan patti, kun kumpikin taho väänsi kättä todistuksesta. Ja me olivat aivan ihmeissämme, kyse oli kuitenkin kahdesta maasta EU:n sisällä ja todella arvostetusta saksalaisesta yliopistosta.

Lopulta tytär sai selvitettyä oikeutensa opiskelupaikkaan KELA:lle, joka toimitti vaaditun todistuksen ja yliopisto myönsi opiskelupaikan.

Vaikeudet KELAn kanssa eivät päättyneet tähän. Seuraava ongelma oli todistaa Kelaan lukukauden pituus, koska saksalaisen yliopiston nettisivuilla oli vain luentokauden alkamis- ja päättymispäivä. Se ei kuitenkaan kerro koko totuutta lukukauden pituudesta, koska luennoitsijat järjestävät tenttinsä itse parhaaksi katsomanaan aikana, mikä saattaa olla viimeisellä tunnilla tai joskus sen jälkeen. Lisäksi ainakin tyttäremme opintoihin liittyy useita seminaaritöitä, jotka tehdään ja palautetaan lukukausien välisenä aikana. Tässä vaiheessa tytär ei vielä itsekään tiennyt, kuinka monta niitä olisi ensimmäisen lukukauden jälkeen ja kuinka kauan niiden tekemiseen menisi aikaa? Selvitystä varten hän joutui soittelemaan useita kertoja yliopistonsa infoon, jossa kieltäydyttiin antamasta paperilla mitään aikaa tai selvitystä. Ilman sellaista Kela puolestaan ei suostunut maksamaan opintotukea kuin luentoajasta. Jälkeenpäin olemme huomanneet, että seminaaritöiden tekemiseen on kulunut kuukaudesta puoleentoista luentojen ulkopuolista aikaa. 

Opintotuen lisäksi tytär joutui taistelemaan terveydentilaansa liittyvän asian kanssa, jonka maksu oli mennyt katkolle, kun hän oli lähtenyt kesätöihin Saksaan kahdeksi kuukaudeksi ja menettänyt tuolloin Kelan tuen. Hänen palattuaan syksyllä Suomeen unohdimme, että sosiaaliturva ei palaudu automaattisesti muuttaessa Suomeen, vaan sitä pitää hakea. Tästä syystä jouduimme kustantamaan lapsemme hoidon vielä pitkään tämän jälkeen. Saimme kyllä rahat takaisin, mutta aikamoisen hakuprosessin ja selvitysten jälkeen. Ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin mietimme, kuinka vaikeaa voi olla asioiminen Kelan kanssa - vieläpä omalla äidinkielellään! Jos kohtalaisilla älynlahjoilla varustetuille, nuorehkoille ja hyväkuuloisille tämä on näin vaikeaa pysytellä kärryillä omista oikeuksistaan, kuinka vaikeaa se onkaan maahanmuuttajille, vanhuksille ja sairaille. Tai vaikkapa masentuneille ja lamaantuneille.

Tyttären vaikeudet jatkuivat Saksassa. Itse asiassa hän kohtasi samat vaikeudet kuin minä 30 vuotta sitten muuttaessani Saksaan. Saksassa on paljon pieniä opiskelukaupunkeja, joissa on valtava yliopisto. Tällaisessa kaupungissa asunnon löytäminen on valtava haaste. Muistan, kuinka itse aikoinani etsin niin epätoivoisesti huoneitta, että olin valmis muuttaman vanhan mummon olohuoneeseen (jonne olin vasta toisella sijalla hakijana). Kiersin jokaisen vapaana olevan mahdollisuuden, myös yksiöitä, joista saksalaiseen tapaan puuttuivat keittiökalusteet, vaikka tajusin, ettei minulla olisi sellaiseen mitään mahdollisuutta. Yliopiston asunnonvälityksessä kävin itkemässä epätoivoista tilannettani ja sain parin viikon järkkykalliin vuokrakämpän, joka auttoi minua selviämään hieman eteenpäin, kunnes yliopiston ilmoitustaululta löysin ilmoituksen huoneesta, jota vuokrasi epämääräinen tyyppi, en yhtään ihmettelisi , jos hän olisi tänä päivänä paljastunut pedo-ksi. Hänen alivuokralaishuoneessaan asuin puoli vuotta, kunnes pakkasin tavarani ja palasin Suomeen. Onneksi en ollut siellä yksin ja sain sieltä mitä parhaan ystävän, jonka kanssa pidän edelleen yhtä. 

Olisin kuvitellut, että 30 vuodessa opiskelijoiden asuntotilanne Saksassa olisi helpottunut, mutta kaikkea muuta. Harva asuu julkisissa opiskelija-asunnoissa, sillä niitä ei riitä kuin pienelle määrälle opiskelijoita. Suurin osa asuu yksityisissä Wohnheimeissa, opiskelijoiden itse vuokraamissa kimppakämpissä, joissa jokaisella on oma huone ja yhteiset keittiö- ja kylppäritilat. Vuokraajat etsivät siis itse kämppiksensä. Tänä päivänä se ei tapahdu enää yliopiston seinäilmoitustaulujen avulla vaan nettipalstoilla. Haku on verrattavissa työnhakuun. Ensin hakija kirjoittaa hakuviestin, jossa esittelee itsensä ja kiinnostuksenkohteensa. Tämän jälkeen hän saattaa saada kutsun vierailulle katsomaan huonetta. Paikalla ovat kämppikset, joihin on tehtävä vaikutus. Vierailu kestää noin tunnin ja vastaa lähes työhaastattelua. Arvata saattaa, ettei ujo ja hiljainen ulkomaalaistyttö ole ensimmäisellä sijalla valittavien joukossa. 

Ensin tyttärellä vaikutti olevan tuuria. Ensimmäisen 3 kk kämpän hän sai ollessaan vielä Suomessa, Skypehaastattelun avulla. Tällöin hän pääsi toiselle sijalle, ja koska ensimmäiseksi tullut vaihtoi yliopistoa eikä ottanut huonetta vastaan, tyttäremme sai sen. Se kämppä oli hänellä uuteenvuoteen saakka, jolloin huoneen haltija palasi opiskelemaan kaupunkiin. Tytär aloitti siis uuden kämpän hakemisen saman tien aloitettuaan opintonsa. Kun kävin hänen luonaan joulukuussa, hän alkoi olla jo todella epätoivoinen, käytyään jo sitä ennen noin 30 haastattelussa. Lopulta - joko äidin läsnäolon avulla - tai joulun lähestyessä, hänellä oli jopa valinnanvaraa. Hän olisi saanut pienestä kylästä järkyttävän kalliin mutta vakituisen vuokrahuoneen, jonka päädyimme hylkäämään. Syistä tähän kerroin jo kuukausia sitten postauksessani täällä. 

Sen sijaan hän löysi taas kolmeksi kuukaudeksi ihanan pikku huoneen läheltä vanhankaupungin keskustaa ja vielä kohtuuhintaan. Aivan keskiaikaiseen taloon hän ei päässyt, mutta ihan muurin viereen satavuotiaaseen taloon. Loppiaisen jälkeen hän palasi Saksaan ja kuljetti tavaransa muutamassa matkalaukussa uuteen paikkaan. Saman tien hän aloitti taas asunnonhaun.

Kevään aikana hän tuli tutuksi vuokratalon iäkkään omistajarouvan kanssa, joka olikin jossain vaiheessa harmitellut sitä, että tyttäremme joutuisi pian muuttamaan pois, rouva kun oli niin mieltynyt tähän hiljaiseen ja ystävälliseen suomalaistyttöön. Tytär jatkoi asunnon etsimistä ja kerran taas pääsi jo kärkisijoille, kahden parhaan hakijan joukkoon. Tuolloinkin hän jäi kakkoseksi.

Yhden kerran hänelle tarjottiin asuntoa. Se olisi ollut tunkkaisessa kellarissa. Huone olisi ollut vielä jotenkuten siedettävä, mutta keittiö oli kuulemma niin likainen, ettei siellä olisi voinut edes laittaa ruokaa. Silti vuokrakin oli hyvin kallis. Muut asukkaat olivat aasialaisia, mikä kertoo heidän ahdingostaan vuokramarkkinoilla. Jos suomalaistytön asema asunnonhakijana on noin vaikea, kuinka vaikea heidän onkaan. 

  

Talvikauden luentokausi oli jo päättynyt ja tytär olisi halunnut tulla Suomeen, mutta asunto puuttui yhä. Maaliskuun lopussa päättyisi vuokrasopimus. Hän teki seminaaritöitään ja etsi kuumeisesti uutta asuntoa. Sitten tuli korona Eurooppaan ja opiskelukaupungissakin oli ensimmäiset tapaukset. Näihin aikoihin tytär sai vinkin, että hänellä voisi olla mahdollisuus huoneeseen katolisessa asuntolassa. Kun selvisi, että velvoitteet asuntolassa olivat vähäiset, hän haki huonetta ja sai sen, vuokra-aika tosin alkaisi vasta toukokuulla eli vielä kerran pitäisi muuttaa välissä ja kuukausi oleskella jossain muualla. Lyhytaikainen kämppä löytyi kuitenkin helposti.

Sitten tuli korona ja muutti suunnitelmat. Kaikkien ihmisten osalta. Tytär lähti kiireesti Suomeen määrittelemättömäksi ajaksi ja sopi vanhankaupungin huoneeseen palaavan vuokralaisen kanssa, että hän saa jättää tavaransa sinne kunnes palaa joskus. 

Kesälukukausi alkoi etänä. Kuukauden parin päästä hän sai viestin edelliseltä kämppikseltään, että vanhankaupungin vuokralaisen suunnitelmat olivat muuttuneet ja että hän muuttaisi pois huoneesta elokuussa. Vanha rouva oli pyytänyt ottamaat yhteyttä siihen "mukavaan suomalaistyttöön", että huone vapautuisi ja hän voisi jäädä siihen. Tyttärellä oli kuitenkin jo voimassaoleva vuokrasopimus katoliseen asuntolaan ja muutaman viikon hän pohti ja hermoili, kumman huoneen hän valitsisi. Jos hän jäisi vanhaan, hän saattaisi joutua maksamaan kahdesta huoneesta muutaman kuukauden ajan. Toisaalta hän tykkäsi vanhasta kovasti ja ajatus muutosta ja matkalaukkujen raahaamisesta busseilla rasitti. Samanaikaisesti kuitenkin joku tyttären ystävä tarvitsi asuntoa ja loppujen lopuksi asia järjestyi mitä parhaiten. Kesällä tytär palasi Saksaan ja asettui pysyväksi vuokralaiseksi siihen huoneeseen, jota hän kävi katsomassa joulukuussa äidin odotellessa viereisillä joulumarkkinoilla.

Ja jotta elämä ei olisi turhan tasapainoista, haaveilee hän nyt opiskelijavaihdosta jossain toisessa maassa... Keneen tytär on tullutkaan...  =D