Muistelumatka Saksaan osa 1

Syysloma on minulle perinteisesti kaupunkiloma. Muut lomat vietän yleensä kotoillen tai maalaismaisemissa, mutta erityisesti syyslomalla haluan kuljeskella kaupungilla, vierailla museoissa, istuskella kahviloissa ja syödä ravintoloissa. Joskus olemme viettäneet myös syyslomaa ulkoimailla, kuten Tallinnassa pari vuotta sitten tai tyttären luona Saksassa viime vuonna. Valitettavan usein syysloma on minulle myös flunssaloma, kuten nytkin. Ei koronaa vain tavallista sitkeää flunssaa, joka pitää minun kotilevossa. 

Koska nautinnollinen kaupungilla lampsiminen on nyt evätty minulta, päätin tehdä muistelumatkan viime syksyyn. Lomamatkalle kaupunkiin, johon aikuistunut tyttäremme muutti vuosi sitten opiskelemaan. Nämä kuvat ovat vuoden takaa, jolloin visiteerasimme tuossa kaupungissa koko perhe syyslomalla. Emme tosin ujuttautuneet hänen pieneen soluhuoneeseensa, vaan vuokrasimme viikoksi Airbnb-kämpän.

Lähdin reissuun kolmen pojan kanssa. Lähtöpäivänämme tein jälleen kerran päätöksen, etten IKINÄ enää tekisi yhtäkään tällaista perhereissua. Äitien tehtävä kun on pakata paitsi omat myös lasten tavarat ja huolehtia, että kaikki tulee mukaan. Lisäjännitystä matkaamme aiheutti, että päätepisteen lentokentällä meillä olisi kiire bussiin, muttei ollut tietoa pysäkistä tai mistä liput ostetaan. Mieheni pyysi Kakkostamme selvittämään asian kotona hyvien nettiyhteyksien parissa, "kun kerran se puhelin on muutenkin liimautunut käteesi...".

Kun sitten lähtiessämme kotoa alkoi olla jo kiire kentälle ja itse vielä juoksin etsimässä viimeisiä tavaroita miehen hakiessa jo autoa, pyysin poikia huolehtimaan olohuoneesta kaikki matkalaukut mukaan. Aikomuksemme oli viedä tyttärellemme kaksi matkalaukullista tavaraa, joten matkatavaroita oli aika paljon.

Lentokentällä yllätys oli aikamoinen, kun huomasimme yhden matkalaukuista puuttuvan. Mies kääntyi ajamaan takaisin siltä istumalta ja minä lähdin poikien kanssa hoitamaan lähtöselvitystä. Siinä vaiheessa olin väsymyksestä ja stressistä niin puhki ja itkuinen, että hyvä että tajusin, mihin kuljin. Hissiin mennessämme en enää tiennyt, missä päin lentokenttää edes olimme ja mihin suuntaan lähteä. Silloin pojat tajusivat tilanteen vakavuuden ja ottivat ohjat käsiinsä. Ennen kuin laukut oli saatu lähetettyä ruumaan oli mieskin paikalla puuttuvan laukun kanssa.

Lentokoneeseen ennätimme ajoissa ja siellä Kakkonen ryhtyi viimein selvittämään bussia kentältä päätepisteeseemme. "Äiti, tämä kenttä on tosi surkea..." "Mistähän mahtaa johtua, että pyysimme sinua hoitamaan asian kotona...?"

Koko lennon istuin tuolissani silmät suljettuina. Olin liian väsynyt lukemaan, liian stressaantunut nukkumaan. 

Perille päästyämme Kakkosella oli käsitys bussin lähtöpaikasta ja loppujen lopuksi saimme odotella puolisen tuntia bussin lähtöä lämpimässä illassa. Yliopistojen lukuvuoden alku näkyi kentällä, emme todellakaan olleet ainoat matkustajat jättimäisen matkalaukkuvuoren kanssa ahtautumassa paikallisbussiin, jossa oli vain pieni matkalaukkuteline. Sulloimme laukut vuoreksi takapenkille ja ahtauduimme itse niiden sekaan. Bussimatkamme pimeässä illassa saksalaiskylien läpi oli jännittävä.

Bussimme ajoi tyttäremme kodin ohi. Olimme saaneet tarkat ohjeet, joten tunnistimme talon. Me kuitenkin jatkoimme keskustaan linja-autoasemalle, jossa jäimme pois. Matkalaukkukolonnamme rymisteli pitkin hiljaisia katuja kaupungin sivukujille. Siellä valtavan marketin vieressä oli piskuinen vanha kerrostalo, vastaava kuin talossa jossa asuin aikoinaan itse opiskellessani Saksassa. Sata vuotta vanhassa talossa oli yksi kostea ja homeenhajuinen rappukäytävä, jonka alimmassa kerroksessa oli Airbnb-kämppämme. Asunto oli siisti ja melko hiljattain remontoitu, mutta tukkainen kellarintuoksu tuntui sielläkin. Hyvä asunto viivähtää viikon, mutta ei pidempään. Omistajan mukaan talon ylemmissä kerroksissa asui opiskelijoita ja kuullessaan tyttäremme asuntopulasta, hän pyysi ottamaan yhteyttä. Tytärtämme kehotin jatkamaan etsimistä vielä.  

  

Lauantai-iltana marketti oli auki aina kello 22 asti ja ryntäsimme Kolmosen kanssa ruokaostoksille. Olimme varanneet Suomesta mukaamme pastaa ja pestoa myöhäiseksi päivälliseksi, mutta riemuitsimme, koska saimme herkkuja pöytään lauantai-illan kunniaksi. Riemumme oli erityisen suuri löytäessämme saksalaiset jouluherkut, joita kauppa pullisteli jo. Etenkin Marzipankartoffeln, marsipaanista muotoillut perunat, jotka olivat suuri herkkuni jo 90-luvun alussa opiskellessani Saksassa. Lastasimme kyytiimme niitä useamman ison rasiallisen ja popsimme ne kaikki pois sen viikon aikana. Toimme niitä toisen lastillisen mukanamme Suomeen... Viime jouluna en tainnut syödä yhtäkään joulusuklaata, vain joulumarsipaaneja! Nytkin vesi tulee kielelle, kun kaihoisana muistelen tuoreita, pehmeitä, aavistuksen Amaretto-liköörille maistuvia marsipaaniperunoita.

 

Tulopäivinämme lokakuun puolivälissä oli kaupungin yllä harvinainen helleaalto: 25 astetta lämmintä. Toki se oli sellaista syksyisen lämmintä, auringossa paahtui ja varjossa palelsi. Etenkin aamut ja illat olivat viileitä. Loppuviikko oli sitten sateista ja selvästi viileämpää - normaali suomalainen nahkatakkikeli. 

Koko kaupunki oli liikkeellä lämpimistä päivistä nauttimaan, joten oli suorastaan toivotonta yrittää saada istumapaikkaa kahvilan tai jäätelöpaikan terassilta. Sisätiloissa sen sijaan oli väljää. Sunnuntaiaamuna tapasimme esikoisemme keskustassa konditoriassa, jossa söimme saksalaisen aamupalan - mahtavine tuoreine sämpylöineen.

Iltapäivisin jonotimme jäätelökahviloiden terasseille saadaksemme valtavan annoksen gelatoa, italialaista jäätelöä. 

Iltaisin söimme ravintoloissa paikallisia herkkuja. Kieltenopeäiti nautti, kuinka saksaa opiskelevat pojat vähitellen rohkenivat tekemään tilauksiaan saksaksi ja kommunikoimaan tarjoilijoiden kanssa.

Päivisin teimme kävelyitä luonnossa, veneretken sikäläisellä gondolilla joella, ihastelimme keskiaikaista vanhaakaupunkia, nautimme rauhallisista päivistä. Pojille se ehkä kävi vähän tylsäksikin, mutta iltaisin olimme kämpillä ja silloin he saivat roikkua netissä mielin määrin (heidän määritelmänsä lomasta). 

Mieheni tuli muutaman päivän päästä perässä, sillä hänellä osui reissumme yhteyteen työmatka. Sinä iltana jolloin odotimme isää myöhään saapuvaksi, museoiden sulkeuduttua teimme pitkän lenkin linnan takana sijaitsevalle vuorelle ja ihmettelimme valtavia taloja. Osa kuuluu varmaan varakkaille yksityisille, osa vanhoille opiskelijajärjestöille. Vanhassa yliopistokaupungissa on vielä kuulemma yksinomaan miesopiskelijoille tarkoitettuja järjestöjä, Burschenschafteja.

Miehen saavuttua teimme myös retkiä vuokra-autolla. Niistä lisää myöhemmin. Tämä muistelu- ja maistelumatka vaatii enemmän kuin yhden postauksen :)

Nämä kuvat ovat siis vuoden takaiselta lomamatkaltamme.

Minne sinä muistelumatkailet nyt vai matkailetko oikeasti?