Meidän perheen joulu

Vieläkö teillä syödään jouluruokia? Me emme niihin hevin kyllästy (no mieheni on tässä poikkeus), joten varaudumme aina syömään niitä melkein koko viikon, ainakin melkein. Kaloja varsinkin meille hamstrataan koko viikon tarpeiksi, tänään hain jo niille kaupasta täydennystä.  

Joulupöydässä raa'at kalat ovat meidän koko perheen suosikkeja ja eihän niihin ihan hevin kyllästy. Tytär totesi, että jos hänen pitäisi syödä viittä eri ruokaa loppuelämänsä, yksi niistä olisi graavilohi ja keitetyt perunat (toinen olisi varmaan sushi 😀). Kuopus vieraili eilen kaverillaan, jossa hän ahtoi masuunsa kaksi hampurilaista. Illalla oman perheen päivällispöydässä kalat maistuivat taas. 

Lohta en tainnut tänä vuonna edes maistaa, sillä jätän sen lapsille, koska oma herkkuni on graavisiika. Ilman graavisiikaa joulu ei olisi joulu. Vuosikaudet jonotin aina aatonaattona Stockan herkussa sen loistavasti graavattua siikaa. Siihen liittyy hauska muisto. Olikohan se jouluna 2003 vai 2009, kun raahasin valtavaa vatsaani tungoksessa. Edelläni jonossa kalatiskille oli ainakin sata asiakasta ja päätin mennä väljemmille vesille kerrosta alemmaksi. Muistan kuinka Herkku oli vastikään laajentunut toiseen kerrokseen. Kiertelin siellä kaikessa rauhassa aikani ja piipahdin välillä yläkerrassa kurkistamassa vuorotilannetta. Kunnes huomasin, että vuoroni olisikin pian, mutta kalatiskin ja minun oli valtava ihmismuuri. Vedin talvipomppani auki, paljastin valtavan vatsani ja kovaäänisesti anteeksipyyntöjä kailottaen raivasin tietäni tiskiä kohti. Aivan sen ääreen en päässyt, mutta onneksi minulla on kuuluva opettajaääni. Kailotin tilaukseni ihmismuurin yli myyjälle ja paketoidut tuotteeni kulkivat kädestä toiseen perille luokseni. Tilaukseni jatkui ja jatkui ja jossain vaiheessa ihmisiä alkoi naurattaa. Kerroin kuuluvasti, että on meillä iso perhekin... 

Rakastin sitä fiilistä joulutungoksessa Stockalla, jollain tavalla se oli erityinen. Tungos oli niin tuskastuttava ja pelottavakin, talvitamineissa tuli kuuma, mutta silti ihmiset olivat yllättävän rauhallisia. Kaikki tiesivät tungoksen kuuluvan asiaan. Mutta jossain vaiheessa ei vain ollut enää aikaa tuntikausien kalanhakureissuun päivää ennen joulua, jolloin kiireitä on muitakin. Jonain jouluna mieheni vihjasi, että hankkisimme joulukalat naapurikauppamme notkuvasta kalatiskistä. Ne eivät maistuneet samoilta, mutta mieheni yllyttämänä ryhdyin graavaamaan itse. Loppujen lopuksi saan yhtä hyvänmakuista kalaa kuin Stockalta ja varmasti turvallista. Siihen on nimittäin jujuna, että pakastan kalan vuorokaudeksi. Näin ollen kala pitää maustaa kaksi päivää aikaisemmin ja ottaa sulamaan jääkaappiin vuorokautta aiemmin. Samalla kun mahdolliset loiset kuolevat, kala maustuu nopeammin. 

Graavaan kalan näin: Tarvitaan kaksi kalafilettä tai samankokoista kalapalaa, sokeria, karkeaa merisuolaa, rouhittua rosepippuria ja silputtua tilliä. Sirottelen fileen päälle hieman sokeria ja fileen paksuuden mukaan ohuemman tai reilumman kerroksen suolaa. Lopuksi hieman rosepippuria ja paksu kerros tilliä. Panen fileet tai kalapalat vastakkain siten, että ohut muovikelmu tulee väliin (näin fileet on helpompi erotella toisistaan jäisinä). Käärin fileet takaisin paperiinsa ja vien pakkaseen. Seuraavana päivänä otan ensimmäisen fileen jääkaappiin sulamaan. Ennen kuin kala siivutetaan, pyyhin mausteet pois. Lopuksi ripottelen valmiiden kalasiivujen päälle hieman rouhittua roseepippuria sekä silputtua tilliä. 

Jotkut graavaavat kalat valmiina siivuina. Itse kokeilin sitä tänä vuonna ensimmäisen kerran, kun graavasin pienen erän iäkkäälle naapurille. En tosin tiedä, tuliko siitä mitään.         

Kahden sortin graavikalan lisäksi meillä on aina kolmea erilaista mätiä: kirjolohta, siikaa ja muikkua. Lisäksi ostan valmiina lasimestarinsilliä (äidiltä oppimani must), mustaherukkasilliä sekä katajanmarjasilakkaa. Sienisalaatin teemme anopin reseptin mukaan, jossa joukkoon sekoitetaan hieman keitettyä perunaa. Ennen sienet olivat anopin suolaamia, mutta nykyään omiamme. Sienisalaattimme valitettavasti loppui kesken, koska suolasienemme olivat viimevuotisia, rouksuja emme löytäneet tänä syksynä. 

Tähän muistojen hameeseen mahduin tänä syksynä ensimmäistä kertaa vuosiin, mutta aattoillan jälkeen sekin on muisto vain. Aattona aterian jälkeen vyötärö alkoi jo puristaa ja oli vaihdettava väljempään vaatteeseen. Tämä hame on muuten muisto tyttäreni lapsuudesta. Tilasin hänelle aikoinaan Saksasta paljetein koristeltuja Pampolinan samettihousuja. Kymmenvuotiaana hänellä oli mustat sammarit. Kun ne hajosivat, vein sammarit ja käyttämättömiksi jääneet MaxMaran villakangashousuni Pian muokattaviksi. Niistä kehkeytyi paloista koottu juhlahame, joka on esitelty paremmin täällä. Seuraavat projektini voisivat olla sininen tai punainen samettihame, sillä parit rikkinäiset housut odottavat muokkaamistaan.   

Mieheni aina virnuilee, että parhaat lahjat ovat lasten itsensä tekemiä. Tänä vuonna emme saaneet lapsityövoimallamme tuotettuja lahjoja, mutta kuustamme koristivat vanhat esikoisemme pienin sormin näpertämät tontut. Esikoisen kanssa jaksoin aikoinaan näpertää kaikenlaista. Hän yhä muistaa, kuinka yhdessä väänsimme noita rautalankatonttuja ja annoimme niitä kai lahjoiksikin kaikille mummeille ja kummeille. Tämä tapahtui jouluna 2003, jolloin hän oli kolme, vielä ainokaisemme, ja odotimme toista lasta syntyväksi pian. Sinä jouluna väänsimme paitsi koristeita, myös isoja sydänpipareita puolelle sukua. 

Tänä jouluna lahjani eivät olleet lasten itsensä tekemiä, mutta silti ajatuksella ja rakkaudella valittuja.

Lepo tuli tarpeeseen. Viime syksy töissä oli tosi pitkä ja väsyttävä. Koronarajoitukset ovat lisänneet työmäärää koulussa todella paljon. Tauoille ei aikaa jää, ei aina edes vessakäynneille. Suu kuivaa maskin alla, mutten uskalla siksi edes juoda. Kokeiden korjaaminen ja arvioinnit veivät viimeisetkin mehut joulukuussa. Vielä aatonaattona, rosollin pilkkomisen lomassa, kirjoitin ylös tammikuun arviointikeskusteluja varten sanallisia arviointeja, jotta en unohtaisi niitä loman aikana. 

Onneksi viimeiset koulupäivät olivat suunnittelun puolesta helppoja, sillä menin lähes samoilla joulumateriaaleilla kuin joka vuosi. Pääkaupunkiseudulla olisi kyllä voitu toimia samalla tavalla kuin muutamassa muussa kaupungissa ja siirtää viimeiset koulupäivät etäpäiviksi myös alemmilla kouluasteilla. Kaksi päivää ei olisi opetuksen kannalta tuntunut missään, mutta se olisi mahdollistanut monille perheille, niin opettajien kuin oppilaiden, turvallisen sukulaisten tapaamisen joulun aikaan. Lukuun ottamatta syksyisiä metsätapaamisia iäkkään isäni kanssa emme ole tavanneet ketään lähisukulaisiamme sitten viime kesän. Jos olisimme ennättäneet olla karanteenissa pidempään, olisimme voineet tavata läheisiä sekä kutsua luoksemme joulunviettoon, yksinäisen iäkkään tuttavan. Tässä tilanteessa ei hän kuten isänikään uskaltanut tulla meille. Ja ehkä parempi että eivät. Jos he olisivat saaneet meiltä koronan, emme olisi ikinä antaneet sitä itsellemme anteeksi.      

Viiden päivän lepo on tehnyt tehtävänsä. Olen lukenut jouluksi varaamiani kirjoja, tuijottanut tyttären kanssa Mr Darcyn ja Elizabeth Bennetin hitaasti syttyvää romanssia ja pelannut tuntikausia salapoliisipelejä perheen kanssa. Sekä juonut litroittain kuumaa glögiä. Päälle vielä popsinut muutaman saksalaisen joulumarsipaanin. Syksyn aikana menetetyt kilot ovat tulleet takaisin ja vaatteet kiristävät. Onneksi lomakaan ei ole vielä edes puolivälissä!

Nyt täytyy lopettaa, sillä kuopus näki taas minut koneella ja komensi panemaan koneen pois. Sanoen: "Mä en halua että sä teet töitä lomalla!" Pikkumies, joka pitää huolta äidistä <3