Viimeisen kuukauden aikana on ollut monta pysäyttävää tapahtumaa, jotka lyövät leimansa menneeseen vuoteen. Ensin tapahtui marraskuussa veriteko, jossa päättyi neljän nuoren tulevaisuus. Yhden uhrin ja kolmen veriteon tekijän. Julkisuuteen on annettu ymmärtää sen tapahtuneen merkkitavaroiden tähden.
Ei mennyt kuin muutama viikko, kun jo toinen kauhea tapaus tuli tietoisuuteemme. Jälleen neljän nuoren, uhrin ja kolmen tekijän, tulevaisuus oli ohi yhden illan aikana. Illan, jonka piti olla neljän nuoren yhteinen illanvietto. Samalla, kun näiden nuorten elämä tuhoutui, pirstaloitui myös heidän perheittensä elämä. Kumpaankin tapaukseen liittyneet nuoret ovat täsmälleen samanikäisiä kuin omani. Voisiko tällaista sattua minun kohdelleni?
Jälkimmäinen tapaus on etenkin jäänyt kummittelemaan mieleeni. Taustalla oli vuosien kiusaaminen, silti uhri kaveerasi kiusaajiensa kanssa. Nämä pyysivät hänet mukaansa viettämään iltaa, kenties vain toteuttaakseenko tekonsa. Mietin omia lapsuus- ja teinivuosiani, jolloin elin samanlaisessa riippuvuussuhteessa. Fyysistä väkivaltaa en joutunut kokemaan, ehkä siksi että osoitin olevani kuin Anni Polvan Tiina, tyttö joka pärjää tappelussa pojillekin. Minua nujerrettiin kuitenkin henkisellä väkivallalla. Silti roikuin - jouduin roikkumaan heidän kanssaan. Parempi kiusaajat kaverina kuin ei kavereita ollenkaan.
Kyllä nuoruus on raskasta aikaa. Aikuisena on niin helppo löytää ihania herttaisia sydämellisiä ystäviä. Missä he oikein piileskelivät nuoruudessani? Vai johtuuko se siitä, että nuoruuteen liittyvä epävarmuus ohjaa toiset kohottamaan omaa itsevarmuuttaan nostamalla kätensä lyttäämään herkempiä ikätovereitaan, estää toisia puuttumasta näkemiinsä epäkohtiin ja toisia ottamasta kehenkään kontaktia epäonnistumisen pelossa.
Tänä päivänä onneksi kouluissa suhtautuminen on yleensä toista kuin minun nuoruudessani, jolloin opettajat ja rehtori vain totesivat tylysti "emme me ole huomanneet mitään" huolestuneiden vanhempien soittoon. "Emme ole huomanneet" on helppo tapa lakaista ongelma maton alle. Eivät toki keinot ole järin suuret tänä päivänäkään, mutta ainakin on halua yrittää auttaa - toisin kuin aikoinaan. Toki se voi tänä päivänä näyttää samalta kuin Pekingissä, jossa jouduin kahdessa koulussa olemaan yhteydessä kuraattoriin kiusaamisen vuoksi. Toisessa koulussa lapseni jätettiin kaveripiirin ulkopuolelle ja häntä pilkattiin jalkapallopelissä. Lapseni ratkaisi asian menemällä välitunneiksi kirjastoon. Yhden kerran kuraattori yritti puuttua tilanteeseen, mutta jätti sitten asian sikseen. Liikunnallisesta lapsestani tuli lukutoukka.
Toisessa koulussa olin yhteydessä luokanvalvojaan ja kuraattoriin, koska hänen kaveriaan kiusattiin eivätkä muut luokkatoverit halunneet olla tekemisissä hänen kanssaan. Oma lapseni oli lojaali ystävälleen, mutta joutui siksi myös luokkatoverien eristämäksi. Kävin pitkän neuvottelun kuraattorin kanssa, joka teki hienot suunnitelmat, kuinka jutussa edettäisiin. Järjestettäisiin yhteisiä tapaamisia kiusatun vanhempien kanssa ja ratkottaisiin tilannetta. Kuraattori palaisi asiaan, kun hän olisi ollut yhteydessä kiusatun vanhempiin. Kuraattori pitäisi koko luokalle kiva-koulutunteja, joissa juteltaisiin yleisesti kiusaamisesta. Kuulin jälkeenpäin lapseltani, että oli hän kerran piipahtanut luokassa ja höpötellyt jotain, jonka tarkoituksena oli kai ryhmäyttää. Minuun hän ei ottanut yhteyttä enää koskaan.
Mutta vaikka meillä on kuinka kiva-koulut, versot, Arvokkaat, liikennevalot ja ties mitä metodeja kiusaamisen lopettamiseksi, ei ole olemassa sellaista taikasanaa, joka lopettaisi kiusaamisen tuosta vain. Jo kehiteltyjen keinojen lukuisuus osoittaa sen, kuinka vaikean asian kanssa painitaan. Mikä olisikaan toimivin keino kiusaamisen kitkemiseksi? Kiusaajan omien vanhempien tehokas puuttuminen asiaan? Poliisin?
Entä mitä keinoja on opettajalla vaikuttaa, jos huolissaan? Jos näkee oppilaan liukuvan vaaralliselle polulle? Ei mitään. Jos aihetta on, voivat koulut heittää pallon lastensuojeluun. Se ei välttämättä johda mihinkään. Mutta jos mitään ei ole VIELÄ tapahtunut, on vain pelko pahimmasta. Silloin ei voi kuin toivoa, että Herran haltuun. Tällaisia tapauksia osuu jokaisen opettajan kohdalle. Onneksi suurin osa niistä ei johda ainakaan pahimpien pelkojen toteutumiseen. Näiden kahdeksan nuoren kohdalla se on johtanut! En haluaisi olla näiden opettajien housuissa.
Jotta koronavuoden loppu ei olisi ollut jo näilläkin eväillä riittävän surullinen, saimme jouluna suru-uutisen. Katsoin tilastoja: 1,79 miljoonaa ihmistä on tähän mennessä on tauti vienyt maailmalla, Suomessa 556. Jokaisen tapauksen takana on elävä tarina. Yritetään siis pysyä terveinä, jottei vahingoiteta hauraita ja haavoittuvaisia ympärillämme!
Jotain iloakin on meille koronasta ollut. Perheeseemme on nimittäin saanut kaksi uutta tärkeää ihmistä. Toinen tuli tyttäremme kautta: iäkäs riskiryhmäläinen, jonka kauppa-asioita alkoi esikoisemme hoidella keväällä ja josta hän sai uuden mummon. Toinen on yksinäinen nuorimies, jolla ei ole omaa perhettä. Kuin neljäs poika poikavoittoiseen perheeseemme. Heistä kumpaakaan emme valitettavasti uskaltaneet kuitenkaan jouluna tavata - koska korona!
Onhan tähän loppuvuoteen kuulunut muitakin merkittäviä asioita. Täytin syksyllä pyöreitä (sitä muisti terveydenhuoltokin kutsumalla ilmaiseen mammografiaan =D). Seuraavaksi isäni täyttää myöskin pyöreitä ja aikomuksemme on metsäillä taas hänen kanssaan, mikäli säät sallivat!
Parempi olla katsomatta taaksepäin vaan eteenpäin. Toivotaan, että seuraavasta tulisi koronanjälkeinen vuosi 2021!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ihanaa jos jätät kommentin, asiallisen totta kai :)