lauantai 30. joulukuuta 2017

Taikahuilua ja kultahääpäivää


 
 


 
 
 
 
 

 
 
 

 


Kymmenennen tyttären kanssa yhteisen Taikahuilun raja ei vielä rikkoutunut tänään, kun vein lapset testaamaan Kansallisoopperan uusimman version, yhteistyössä Komische Oper Berlinin kanssa tuotetun. Ooppera on hyvin visuaalinen, kaikki rekvisiitta on toteutettu täysin valkokankaalle animaationa heijastaen. Esiintyjiltä se vaatii paljon paikantajua ja näyttelemistä ja aikuiseen silmään näytti hienolta. Yllättäen lapset olivat kriittisempiä, Kolmonen ja Nelonen huokailivat: ”Koska tämä päättyy?” ja Kakkonen lateli teini-ikäisen diginatiivin ja harrastelija-animoijan varmuudella ylimielisiä kommentteja huonosta animaatiosta ja totesi vanhemman version paremmaksi.

Esikoisen vein ensimmäisen kerran Kansallisoopperaan katsomaan Taikahuilua hänen ollessaan viisivuotias. Saman version ennätimme nähdä ainakin viisi kertaa ja melkein joka kerta ihanan, huippukomean ja hurjan hauskan Ville Rusasen Papagenon pääosassa. Meille Papageno on yhtä suuri kuin Ville Rusanen, viimeisellä kerralla vaihtunut esittäjä oli jo pettymys. Vanha versio oli vaan niin hirvittävän hauska, vieläkin meitä nauratti muistellessamme Papagenon ja Papagenan sananvaihto, kun Papagena lähetettiin vanhan mummon valeasussa vierailemaan tyrmässä Papagenon luona ja hän kertoi olevansa 18-vuotias. Tuolloin lasten jaksamista auttoi paljon se, että puhetta oli paljon, uudessa versiossa sen sijaan puhe on korvattu valkokankaalle heijastetuilla teksteillä. Katsomossa oli tänään paljon pieniä lapsia, ja mietin, kuinka moni heistä pystyi lukemaan tekstit ja pysymään perillä juonesta.

Tämänpäiväisen version eleettömää tulkintaa katsellessani jäin itse kaipaamaan myös vanhan version Yön kuningattaren aarian sinistä visuaalisuutta sekä loppunäytöksen huipentumaa, jossa lava on täynnä esiintyjiä ja kaiken kuultaa kultainen aurinko. Tämänpäiväisessä versiossa Yön kuningattaren aaria oli verinen ja ooppera päättyi aneemisen näköiseen ylioppilaskuoroon. Toisaalta vaikuttava oli sänkykohtaus, jossa Monostatos yrittää raiskata Paminan, Monostatoksen verikoirat sekä Paminan itsemurhayritys, jossa puukkoja satelee taivaalta ja korppikotkien luurangot odottelevat innokkaina vastarannalla luisia siipiään räpytellen.

Esikoiselle tämä oli jo kolmas tulkinta Taikahuilusta, kerran kävimme katsomassa sen myös Savonlinnan Oopperajuhlilla, jossa puitteet ovat jo itsessään osa oopperaa. Minun ensimmäinen Taikahuiluni on ollut Salzburgin Marionettentheaterissa aidossa 1700-luvun ympäristössä, jossa en valitettavasti päässyt juoneen kiinni enkä ymmärtänyt nauttia esityksestä lainkaan. Amadeus-elokuvankin näin vasta paljon myöhemmin.

Kuopukselle tämä oli ensimmäinen ooppera muttei toivottavasti jää viimeiseksi. Sen verran hän ja Kolmonen haukottelivat esityksen aikana, että pahoin pelkään niin saattavan käydä. Toisaalta oli hienoa, kuinka hiiren hiljaista oli katsomossa siitä huolimatta, että joukossa oli hyvin paljon pieniä lapsia. Taaksemme ei tällä kertaa sattunut isoäitiä, joka koko esityksen ajan rapisuttelee konvehtipapereita auki ja tunkee suklaata pieniin maiskuttaviin suihin.


Kuinkahan monta muuta äitiä on nähty oopperassa tai teatterissa yksin neljän lapsen kanssa. Minut aika monta kertaa. Erityisesti kuitenkin äiti ja tytär.

 

Kansallisoopperan lämpiössä on esillä ympärileikkauskuvistaan tunnetun Meeri Koutaniemen vaikuttava valokuvanäyttely äideistä ja tyttäristä. Kun vuosi sitten kuvattavia äitejä ja tyttäriä etsittiin, harkitsin hakemista. Asuimme kuitenkin tuolloin Pekingissä eikä liiennyt aikaa pohtia asiaa. Kuvattujen äitien ja tyttärien suhteita on monenlaisia ja varmasti jokaista katsojaa liikuttavaa. Minulle vaikuttavin kuvattu pari ei ollutkaan omasta äitinäkökulmastani, kuten olisin odottanut, vaan tyttärenä. Anna-Leena ja Essi, joilla äidin vanhuudensairaus vie heitä väistämättä eroon toisistaan, sai minut muistelemaan omaa äitiäni, joka kuoli viime kesänä, vähän ennen paluumuuttoamme Suomeen ja vähän ennen omaa syntymäpäiväänsä. Jo tullessamme Oopperataloon olin portaita kulkiessani ja lapsiani vanhuksien väistämisestä varottaessani olin muistellut omaa äitiäni, joka viimeisellä yhteisellä oopperakäynnillämme oli pelännyt kauheasti portaita ja niissä tönityksi tulemista. Parkinsonin tauti vei häneltä tasapainokyvyn ja oopperatalon portaat ja tönivä väkijoukko saivat hänet kauhun partaalle. Tätä kun muistelin ja hetken perästä näin kuvan toisesta äidistä ja tyttärestä, melkein meidän ikäisistämme, minua alkoi itkettää.

Paluumatkalla bussissa luin isäni viestin ja tajusin unohtaneeni vanhempieni 50-vuotispäivän. Tänään heillä olisi ollut kultahääpäivä, ja isäni vietti sitä yksinään. Sovimme että syömme kakkua ensi vuonna, siis uudenvuodenpäivänä.


 
 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti