Kuumia kastanjoita ja glögiä

 

 

 



 



 

 

 

 

 

Helsinki oli hetkisen kaunis eilen. Aurinko kuultasi lumiset puut ja saimme joulukorttikuvatkin räpsästyä. Ennen kuvasimme vain lapset, mutta viimeisinä vuosina kuvaan on päässyt koko perhe. Pekingistä oli kiva lähettää kuulumiset kuvan muodossa, kertoa että tällaista meille tänne kuuluu, ja taidamme jatkaa sitä perinnettä myös Suomessa. Minusta on ihana saada joulukorttina valokuvia, säästän ne kaikki ja seuraan, kuinka ystävien ja sukulaisten lapset kasvavat. Koska postinkulku Pekingistä on epäluotettavaa ja joulukuussa lähetetyt kortit olisivat tulleet perille vasta helmikuussa tai eivät ollenkaan, käytimme Postin korttipalvelua. Siitäkin taitaa tulla nyt uusi perinteemme. Mieheni tosin tiedusteli, haluaisinko sittenkin liimailla kuoria ja postimerkkejä, mutta ei, en halua. Entä kirjoittaa pitkän joulukirjeen? Ei, sitäkään en enää ennätä. Ajatella, että ennen kirjoitin joka joulu aina pitkän joulukirjeen, jonka printtasimme mukaan kaikkiin kuoriin kuvakortin pariksi. Nykyään blogin pitämisessä on minulle kuulumisten kirjoittamista riittämiin.  Ennen lähetin aina henkilökohtaisen kirjeen myös ulkomaalaisille ystävilleni ja niin minun kai pitäisi tehdä tänä vuonnakin, sillä vanhoja asuinkavereitani Saksan ajoilta ei löydy edes Facebookista. Yhteytemme on säilynyt, mutta vain joulukorttien ja –kirjeiden avulla.

Aurinkoisen sään innoittamana piipahdimme keskustaan kurkistamaan joulumenoa. Stockmannin jouluikkunan lisäksi meillä on muutama muukin joulunalusperinne, jotka saimme suoritettua yhden päivän aikana. Ensimmäinen on Saksalaisen koulun Weihnachtsmarkt, joka järjestetään joka vuosi näin joulukuun alussa. Sieltä haeskelen kirppikseltä saksankielistä materiaalia opetukseeni ja siellä syömme aina Bratwurstit (lapset tosin valitsevat ennemmin makeat vohvelit). Mukaan lähtee aina myös pussillinen paahdettuja manteleita, gebratene Mandeln. Weihnachtsmarkt ja nuo herkut ovat perinne, joka tuo muistot mieleeni opiskeluajoiltani Saksasta 25 vuoden takaa. Ei se tosin ollutkaan tänä vuonna niin tunnelmallinen kuin muistin, tai sitten parin vuoden tauon jälkeen muistini teki tepposet.

Perinteiden viettäminen jatkui, kun lapset vetivät minut väkisin Stockmannin edessä olevaan kojuun. Saksassa joulumarkkinoilla olen ensimmäistä kertaa maistanut paahdettuja kastanjoita, joista olin aikaisemmin vain lukenut vanhoista tyttökirjoista. Tai oli äitini kerran koettanut valmistaa niitä kotiuunissa, mutteivät ne suolapedillä kypsytettyinä kovin kummoiselle maistuneet. Oi niitä Saksan ihanuuksia, heiβe Maronen, jotka saksalaisilla joulumarkkinoilla kauhotaan isosta hiilipadasta ja popsitaan kuumina. Niitä minulla oli ikävä Suomeen palattuani ja riemuni olikin rajaton, kun seuraavana jouluna itävaltalainen H. Abendstein avasi kastanjakojun Kolmen sepän patsaan viereen. Viime vuosina olemme syöneet kastanjamme Pekingissä (jossa kolmella eurolla sai jättipussillisen kastanjoita), mutta eilen piipahdimme taas Herr Abendsteinin tunnelmalliseen kojuun nauttimaan kupilliset Glühweinia ja maistelemaan heiβe Maronen. Näiden 23 vuoden ajan Stockmannin edessä kojuaan pitänyt herra esitteli meille viehättäviä vanhoja suomalaisia joulukortteja, jotka hän oli löytänyt vanhasta mummonmökistä. Hauskaa on myös, että hän on tuonut Helsinkiin keskieurooppalaisen perinteen, jossa mukin voi lunastaa itselleen muistoksi muutamalla eurolla. Helsinki-mukia en kaappini koristeeksi kaipaa, mutta tällainen minulla on edelleenkin muistona tallella, elämää jo aika lailla nähneenä.

Kun tämän joulun glögikausi oli viimein korkattu, päätimme kotonakin lämmittää lasilliset. Koko perheemme rakastaa glögiä, mutta viime vuonna joimme sitä liikaakin. Pekingissä oli vaikea saada glögiä, joten kun sitä vihdoin ja viimein tuli Ikeaan myyntiin, tuli sitä hamstrattua liikaakin. Niin, ja keitimmehän sitä itsekin pullokaupalla myyntiin hyvän asian puolesta. Silloin glögikautemme kesti monta kuukautta, joten tänä vuonna – kun aloitimmekin myöhässä - taidamme lopettaa jo jouluun. J