Induktioliesiostoksilla ja italialaisessa kahvilassa Helsingin pitäjän kirkolla

Olen kaivannut induktioliettä jo vuosia. Singaporessa, Töölössä ja Pekingissä totuimme kaasulieden nopeuteen, ja kun kerran on päässyt maistamaan vaivattomuutta, tuntuu sähköliesi aivan hirmuisen kömpelöltä ja hankalalta. Niinpä edellisessä kodissamme selvitimme kaasun mahdollisuutta, mutta kaasun vetäminen taloon osoittautui mahdottomaksi ja kaasupullon kanssa pulaaminen ei puolestaan innostanut. Niinpä me olimme aikamme pohtineet ja selvitelleet mahdollisuuksia, ja kun eräänä päivänä vanha sähkölietemme veti viimeisen henkosen ja sammui, ajoimme kauppoihin ja ostimme induktion.

Me rakastimme induktioliettämme. Ainoa mikä siinä kiusasi, oli hipaisunäppäinten monimutkaisuus. Lieden säätämiseksi piti joka kerta painaa montaa eri näppäintä. Muutoin se oli unelma: nopea, vaivaton, turvallinen. Kun vesi kiehui, liesi säätyi itsestään hiljaisemmalle. Kun unohdin veden kiehumaan kattilasta tyhjäksi, liesi tunnisti tyhjän kattilan ja sammutti itsensä. Enää en sulattanut muovisia rintapumppuja kattilan pohjalle kuten aiemmin. Eikä paperiastia syttynyt tuleen, kun mieheni pani vahingossa väärän hellan päälle - induktiohan lämmittää vain vain tunnistaessaan teräksisen astian. 

Kun muutimme, jouduimme hyvästelemään induktiomme ja hyväksymään keraamisen lieden. Liesi oli jo vanha, ja koska emme halua hylätä hyväkuntoisia vanhoja esineitä uusien tilalta, ajattelimme, että käyttäisimme vanhan loppuun. Keittiömme kodinkoneet ovat kaikki yli 20 vuotta vanhoja, ostettaessa olleet varmaan parasta saatavilla olevaa laatua, sillä asuntomme myyjä oli taloa remontoidessaan hankkinut aina vain parasta ja kalleinta: keittiökaapit on teetetty Saksassa ja hanat tilattu Italiasta. Tähän mennessä ainoastaan alkuperäinen astianpesukone on vetänyt viimeisensä ja korjaaja suositteli koneen vaihtamista vedoten putkiin, joita ei pysty näkemään. Kun vanha kone irroitettiin, selvisi, että putket olivat lähes läpiruostuneet ja olisivat voineet aiheuttaa vesivahingon.

Olemme siis odottelleet vuosia keraamisen lieden hajoamista, mutta se on toiminut kuin unelma. Paitsi siis, että se on hirmuisen hidas lämpenemään, jäähtymään ja lisäksi vaarallinen, koska käytämme sitä jatkuvasti laskutilana, koska pöytätasoa ahtaassa keittiössämme on vähän. Pari kertaa pieniä palovahinkoja on jo sattunut, kun joku on vahingossa pannut päälle väärän hellan, jonka päällä on ollut syttyvää materiaalia. Joka ilta kun lämmitän maitoa mikrossa, nostan mikrosta muovikuvun hellalle ja myöhemmin palaan alakertaan tarkistamaan, ettei hellaa vain ole vahingossa käännetty päälle. Nupin kun tökkää niin helposti jollain esineellä kääntymään.

Heinäkuussa Hesarissa oli sitten juttu paloturvallisuudesta ja se sai meidät heräteltyä. Meidän hajamielisyytemme ei varmasti tästä enää parane ja perheessämme on niin montaa keittiössä touhuajaa. Miksi ottaa riski, että koko puutalo palaa joku päivä. Näiden seitsemän vuoden, jolloin me (tai vuokralaisemme) olemme tätä taloa asuttaneet, sekä edellisen omistajan 20 vuoden aikana keraaminen lietemme on varmasti jo palvellut kunniakkaasti pitkälle. Ja kukaties joku toinen vielä antaa sille uuden elämän jossain toisessa keittiössä. 

Yhteistuumin päätimme lähteä induktioliesiostoksille. Ajoimme Tammistoon ja kiersimme kaupoissa valikoimaa tutkien. 

Meillä oli muutama tiukka kriteeri valinnallemme:

- Levyjen lämpötilansäädön pitää olla mahdollisimman yksinkertainen: ei plussaa/miinusta tai että ensin valitaan levy ja sen jälkeen pääsee muuttamaan lämpötilaa, vaan mieluiten että jokaiselle levylle ja jokaiselle lämpötilalle pitää olla oma valintanappula.

- Liedessä pitää olla booster-mahdollisuus eli nopean kiehauttamisen valinta.

- Pitää olla ainakin kaksi isoa levyä, jotta yhtä aikaa voi keittää pastaa isossa kattilassa ja kastiketta isolla paistinpannulla tai yhtä aikaa mahtuu liedelle kaksi valtavaa paistinpannua.     

- Lieden reunaa suojaa metalli tai ainakin reunat on viistottu, jotta emme saisi reunaa hajalle kolauttamalla kattilalla.

- Edellisen hellan aukko on 60 cm, mikä määräsi myös uuden hellan koon.

Hyvin nopeasti totesimme, että etsimämme liesi löytyy hintahaarukkasta 600-900 euroa, jolla saa hyvän peruslieden. Mitään erikoisuuksia me emme liedeltämme kaivanneet. Mielen vaihtoehdot putosivat nopeasti pois valikoimasta, koska sen tämän hintaluokan liesistä puuttuu booster-toiminto.

Aika nopeasti vaihtoehdoiksi löytyi kaksi hyvää, joissa on lähes kaikki yllämainitsemani edut. Toinen oli Electroluxin HHB630FNK, jossa positiivisenä lisänä on grillausmahdollisuus. Liesi on saanut paljon positiivisia arvioita Ruotsista, josta liesi on peräisin. Valitettavasti nettisivuni halusi väkisin kääntää arviot ruotsista suomeksi ja automaattikäännökset olivat enemmänkin kummallisia. Mutta käyttäjät vaikuttivat tyytyväisiltä (11 käyttäjän keskiarvosana 5/5 tähteä) ja etenkin lieden grillausmahdollisuutta ylistettiin. 

Toinen oli puolestaan hieman kalliimpi AEG:n Saksassa valmistettu IKE64471FB. Tässä puolestaan lisänä on Maxisense-keittoalue, jossa pystyy kädenkäänteessä vaihtamaan kuumemmalta viileämmälle levylle. Tämä on saanut paljon arvosteluja Keski- ja Itä-Euroopasta, sanallisten arvosteluiden pakkoautomaattikäännökset ovat lyhyitä ja epäselviä, joten niistä ei saanut kauheasti tolkkua. 17 käyttäjältä liesi on saanut keskiarvosanaksi 4,5/5 tähteä eli hyvät arvostelut sekin.

Otimme tunnin aikalisän ja lähdimme pohtimaan ostospäätöstä kahvilaan. Lähistöltä löytyi Helsingin pitäjän eli Pyhän Laurin kirkon (pääkaupunkiseudun vanhimman rakennuksen) vierestä kahvitupa Laurentius, joka kartan mukaan on "viihtyisä". Ajoimme sinne ja löysimme vanhasta hirsitalosta mukavan tunnelmallisen kahvilan, jossa tarjolla on niin erikoiskahveja, kakkuja kuin italialaista artisaanigelatoakin. Kahvilan pihapiirissä on pizzauuni, josta saa aitoa napolilaista pizzaa. Kahvitella voi niin sisällä kuin terassillakin.

Tullessamme kahvila oli aivan täpötäynnä, huomasimme etenkin pizzan ja jäätelön vetävän väkeä taloon. Valitsimme kahvit, kakut (pistaasijäätelöäkin oli pakko maistaa) ja istuimme pöytään, jossa kahveja juodessamme selasimme netistä tarkempia tietoja noista hellamalleista. Muutama mainosvideokin tuli katsottua.

Joku kerta täytyy tulla maistamaan pizzaa ja sunnuntain brunssikin houkuttelisi. Litra pistaasijäätelöä voisi lähteä mukaankin. Kesäiset kuvat ovat siis heinäkuulta, mutta kahvila on edelleen auki ja pizzauuni lämpimänä. 

Kahvittelun jälkeen teimme päätöksen ja ajoimme ostamaan AEG:n lieden. Grillaus- ja Maxisense-toiminnot eivät asiaan vaikuttaneet (arvelimme, ettei niiden käyttöä varmaan tulisi edes opeteltua). Valinnan ratkaisivat loppupelissä reunat, jotka AEG:ssä ovat mataliksi viistotetut, kun taas Electoluxissa tasaisen korkeat (ja helpommin rikki kolautettavat). Ja kuulemma AEG:tä pidetään astetta laadukkaampana kuin Electroluxia. Näin kolmen kuukauden koekäytön jälkeen olemme edelleen tyytyväisiä. Nyt pidetään peukkuja, että tämä liesi kestää vähintään seuraavat 20 vuotta!   

Huippua muuten, että edelleen hyväkuntoinen vanha hellamme jatkaa myös yhä elämäänsä. Panimme ilmoituksen Tori.fi-myyntipaikalle ja tunnin sisällä se oli haettu uuteen kotiin!

Syksyisiä juttuja ja metsäretkiä

Tänään on vaihteeksi niin sateinen päivä, etten muista milloin viimeksi on ollut tällaista. Olisiko ollut kolme viikkoa sitten, jolloin kävimme sieniretkellä poimimassa viimeiset kanttarellit ja löysin aivan hirveästi suppilovahveroita. Jouduimme jättämään metsään niitä paljon todettuamme, ettemme jaksaisi enempää putsata kerralla. Varsinkin kun ne jäivät minun siivottavakseni. Äänikirjaa kuuntelin samalla, kun puhdistin niitä tuntikausia. Nyt niin kuivatettuna aika iso määrä odottamassa talvisia sienikeittoja.

Itse asiassa tänään oli aikomuksemme lähteä taas sieneen, mutta sadepäivä muutti suunnitelmat. Ehkä ensi viikonloppuna sitten. Sitä paitsi heräsin tänä aamuna kurkkukipuisena ja kävin iltapäivällä koronatestissä. Parempi siis olikin olla lähtemättä metsään tartuttamaan ketään - niin kuin vaikkapa peuroja tai metsänhenkiä...    

Onneksi tässä viikkojen myötä on ollut ulkoilumahdollisuuksia monenlaisia. Haltiala on ollut pyörälenkkiemme etappi näin syksylläkin, tosin viime retkestä on jo aikaa pari viikkoa. Silloin oli jopa harvinaisen viileää, lähdimme aurinkoisessa säässä, mutta terassilla istuessamme ilma muuttui yhtäkkiä ja paluumatka sujuikin viileämmissä merkeissä. Onneksi olin sentään ottanut varalta käsineet mukaan...

Mutta voi että, miten viikko sitten kesäilmat taas palasivat. Tai melkein. Luontokin taisi mennä sekaisin, sillä löysin metsästä kypsyviä ahomansikoita. Mittarin mukaan oli 20 astetta, tosin nahkatakki ei kuitenkaan ollut kävelyllä yhtään liikaa. Kotipihalla kokeita korjatessani tarkenin kyllä hyvin kääriytymällä lämpimään neuleeseen. Ja illalla istuskelimme naapurien kanssa pitkään yöhön viltteihin kääriytyneinä. Voi kun ei talvi tulisi vielä pitkään aikaan...

Sisäänajoin uusia pupulenkkareitani niin, että sain valtavat vesikellot kantapäihini. Pyöräilimme ja lenkkeilimme, löysimme kotikaupunkimme metsistä uskomattomia paikkoja, joiden olemassaolosta meillä ei ole ollut tietoakaan. Aidattuja alueita, salaisia bunkkereita. Mielikuvitus laukkaa, mitä kaikkea näissä tapahtuukaan. 

Mutta nyt siis toisin kuin Trump, odottelen kotona karanteenissa tuloksia. Toivottavasti en pitkään.  

Syyskuun luetut ja lukemattomat kirjat

Olen innostunut postaamaan lukemiani ja kuuntelemiani kirjoja. Näin seuraan samalla itsekin, kuinka paljon ennätän nauttia kirjallisuudesta kunkin kuukauden aikana. Syyskuun aikana nautin loppuun asti kuusi hyvää dekkaria.

Syyskuussa olin aika ahkera, vaikka työt veivätkin paljon vapaa-ajastani. Hullua vain on, että vapaa-ajallani yleensä puuhastelen kaikkea muuta kuin luen. Sen sijaan työmatkat varmistavat minulle pääsyn kirjallisuuden pariin. Äänikirja pärähtää päälle heti, kun käynnistän auton. Julkisilla liikkuessani minulla on aina kirja kassissani, joskus myös kuulokkeet korvilla.

Nyt syyskuun aikana olen uskaltautunut rohkeasti täysin uusille vesille ja tarttunut kirjoihin, jollaisia en muutoin valitsisi. Tästä johtuen olen myös luovuttanut aloittamiani teoksia. Edellisen kerran luovutin kirjan vuosi sitten, jolloin Napolin-matkamme innostamana ryhdyin kuuntelemaan Elena Ferranten ylistettyä Loistava ystäväni -kirjaa. Kuuntelin sitä tunnin ja luovutin. Minusta se oli niin tavattoman tylsä.

Syyskuussa luin Hesarista artikkelin Jussi Marttilan Turku-aiheisista murhista uutuusteoksessa Veden varaan. Löysin sen Storytelistä ja aloitin kuuntelun. Kuvaus on liian yksityiskohtaisen karmaisevaa (siitä huolimatta että kelasin jo ruumiinavauskuvauksen ohi) ja lukijan ääni on liian äijämäisen karhea ja monotoninen. Ehkä se sopii hyvin kuvaukseen elämän synkkiin puoliin perehtyneestä keski-ikäisestä yksinäisestä yksityisetsivästä, joka elämä pyörii hyvän ja pahan rajamailla. Ehkä tämä kirja sopii paremmin samankaltaisille miehille. Puolitoista tuntia riitti minulle.

Aloitin myös Stuart Turtonin bestseller-esikoisromaanin Evelynin seitsemän kuolemaa. Olin pitänyt kirjaa kädessäni kirjastossa ja kiinnostunut takakannen esittelystä, jonka mukaan kirja olisi Agatha Christien ja Black Mirror -tv-sarjan yhdistelmä. Agatha Christie -fanina innostuin, jälkimmäisestä minulla ei ollut hajuakaan. Olisi kuitenkin pitänyt lukea ensin Hesarin arvostelu ja tajuta, ettei moinen yliluonnollinen Elämäni murmelina -sekoilu ole minun juttuni. En ole edes koskaan jaksanut katsoa tuota mainitsemaani leffaa, ja samantapaisilla aineksilla höystetty trilleri ei todellakaan ole minua varten. Kuuntelin kirjaa puolisen tuntia ja kotimatkalla vaihtoin toiseen. 

Mitä sitten luin ja kuuntelin syyskuussa? Vanhoja tuttuja, kuten Agatha Christietä, ne lämmitävät aina mieltäni ovelasti punotuilla juoniverkoillaan, rauhallisuudellaan ja nokkelilla kielellisillä ilmauksillaan. Lisäksi Lars Svedbergin näyttelijänkyvyt tuovat äänikirjoihin aivan omanlaisensa aspektin ja syvyyden. Agatha Christiet äänikirjoina ovat oikeita hyvänmielen dekkareita, "feel good crime".

Kuunneltuani elokuussa Mirva Saukkolan uutuuden ja elämäni ensimmäisen chick lit -dekkarin kokeilin hänen vanhempaa tuotantoaan. Aloitin toimittaja Noora Honkasuon edesottamuksista kertovan trilogian, mikä oli minulle pettymys. Ensimmäisen osan Murha on muotia kuuntelin, mutta se pursusi niin imelää romantiikkaa ja seksiakteja, että oli vähän liikaa tällaiselle keski-ikäiselle perheenäidille. Itse juoni kannatteli sen verran, että kuuntelin lyhyen romaanin loppuun.

Oli minulla myös mahtavia kirjallisuuselämyksiä uusien ystävien parissa. Löysin saksalaisen Tatjana Krusen, jonka Grabt Opa aus! löytyy sekä pääkaupunkiseudun kirjastosta Helmetistä että lyhentämättömänä Bookbeatistä. Kirja on täyttä korpinmustaa huumoria ja nauroin välillä vedet silmissä. Kyse ei ole mistään perinteisestä dekkarista, vaan juoni on outo, sinänsä liiankin outo ja vähän hepponen gangsteritarina. Sitä ei ole punottu yhtä loistavasti kuin pari vuotta sitten esittelemäni  Angelika Buschan romaanin juoni, mutta henkilöhahmot ja kirjailijan tyyli ovat vähintäänkin yhtä hauskoja, artopaasilinnamaisen kuivalla huumorilla höystetty karmaiseva tarina. Mistähän johtuu, että meillä Suomessa hallitaan musta huumori lauluissa muttei dekkareissa? Meillä on Gösta Sundqvist ja Arttu Wiskari, muttei vastaavaa dekkaristia.

Vahingossa päädyin myös lukemaan aika karmaisevan brittidekkarin. M.R.C. Kasasian -nimisen kirjailijan The Mangle Street Murders -kirjan simppeli mutta viktoriaanisuutta ja sherlockholmes-tyyliä tihkuva kansi veti minua puoleensa ja lainasin kirjan kirjastosta jo ennen koronasulkua. Olen uusinut sitä moneen otteeseen ja nyt viimeisen pakon edessä ennen uhkasakkoja luin kirjan. Samalla seurasin tekstiä kuunnellen sitä Emma Gregoryn lukemana äänikirjana. Juoni on todellakin aika karmaiseva, viiltäjäjack-tyylinen tarina 1880-luvun Lontoosta. Silti kyse ei ole mistään tavallisesta sarjamurhaajatapauksesta, vaan juonikkaasti punotusta murhavyyhdistä, jota selvittävät erimielisyyksistään huolimatta yhdessä paikallinen julkkis, ylimielinen "henkilökohtainen etsivä" Sidney Grace, ja hänen älykäs ja empaattinen holhokkinsa March Middleton. Kumpi onkaan oikeilla jäljillä ja kumpi väärässä...? Sarjaan kuuluu useampia osia, jotka polttelevat mieltäni ja haluan lukea ja kuunnella jatkoa tämän etsiväparin tarinaan.     

Syyskuussa löysin myös uuden mahtavan ruotsalaisen dekkarikirjailijan. Kristina Appelqvistin Helena Waller -pehmodekkarisarjasta minun on kirjoitettava vielä myöhemmin aivan oma postauksensa.

Syyskuun aikana luin ja kuuntelin loppuun seuraavat kuusi dekkaria: 

englanniksi (paperikirja Helmetissä ja äänikirja Storytelissä): 

M.R.C. Kasasian: The Mangle Street Murders (Gower Street Detective Series osa 1)

ruotsiksi (paperikirja Helmetissä ja äänikirja Storytelissä ja Bookbeatissa): 

Kristina Appelqvist: Minns mig som en ängel (Helena Waller -sarja, osa 1)

saksaksi:

Tatjana Kruse: Grabt Opa aus! (paperikirja Helmetissä ja lyhentämätön äänikirja Bookbeatissa)

Christiane Franke ja Cornelia Kuhnert: Miss Wattenmeer singt nicht mehr (Bookbeat)

suomeksi (Storytel): 

Agatha Christie: Hercule Poirot ja salainen kaava 

Mirva Saukkola: Murha on muotia

   

    

Italialaisrouva ratkoo murhia Pohjanmeren tuulisella saarella

Esittelen nyt saksalaisen kirjailijan Gisa Paulyn, jonka Mamma Carlotta -sarjan ensimmäisen osan Die Tote am Watt tilasin Adlibriksen kautta ja jota kuuntelin myös samanaikaisesti Bookbeatistä. Valitettavasti äänikirja on niitä selvästi saksalaiskirjoille tyypillisiä (ja minun kovasti kummeksumiani) lyhennelmiä eli paperisen version sisältö on äänikirjassa tiivistetty 2/3:aan. Kahden erilaisen version täysin samanaikainen seuraaminen ei tietenkään onnistu, joten ensin aina kuuntelen ja sen jälkeen luen poistetut katkemat paperikirjasta. Pelkän äänikirjan kuunteleminen jättäisi paljon aukkoja etenkin henkilöiden mielenliikkeiden ymmärtämiseen, sillä äänikirja keskittyy enemmän dialogiin ja siitä on poistettu tai lyhennetty kaikki kuvaukset. 

Sarja kertoo keski-ikäisestä italialaisesta Mamma Carlotasta, joka leskeksi jäätyään lähtee ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen tyttärensä perheen luo Syltin saarelle Tanskan rajamaille Pohjois-Saksaan. Sukulaisvierailun ja lomamatkan ohella kyse on myös eräänlaisesta pyhiinvaelluksesta, sillä Mamma Carlotan tytär on kuollut paria vuotta aikaisemmin auto-onnettomuudessa. Ensimmäistä kertaa Mamma Carlotta pääsee kurkistamaan tyttärensä Lucian elämään Saksassa ja viemään kukkia hänen haudalleen. Samalla hän pääsee tutustumaan paremmin teini-ikäisiin lapsenlapsiinsa sekä hänelle vieraaksi jääneeseen vävypoikaan Erik Wolfiin, joka on elämäniloisten ja touhukkaiden italiattarien Carlotan ja Lucian vastakohta, isokokoinen, hyvin jäyhä ja perfektionisti - sekä paikallisen poliisin ylikomisario. 

Juuri kun Mamma Carlotta saapuu Hampurin lentokentälle, häntä vastassa oleva Erik saa puhelun töistä. Rikas keski-ikäinen leskirouva on löydetty kuristettuna kotoaan Syltin saarella. Harva tunsi tämän paria vuotta aiemmin paikkakunnalle muuttaneen rouvan, ja sitäkin harvempi hänestä piti, ei edes tämän oma sisar. Tomera Mamma Carlotta tekee omat johtopäätöksensä syyllisestä ja päättää puuttua tutkimuksiin omalla tavallaan. Samalla hän italialaisella välittömyydellään, vävynsä varoituksista välittämättä, luo oman ystäväpiirinsä paikallisista lurjuksista. Suurin osa näistä taustoista olisi mennyt ohitseni ellen olisi lukenut äänikirjasta puuttuvia katkelmia paperikirjasta.         

Kirja on pehmodekkari, mutta ei niin huumoristinen kuten monet saksalaiset dekkarit ja kuin olisi minun makuuni. Kirjan huumoria voisi sanoa kuivaksi huumoriksi, vähän sinne tänne huomaamattomasti siroteltuna. Kirjan paras anti on oikeastaan sen Umbria-kuvauksissa. Toskanan ja Marchen välissä sijaitseva Umria on meille suomalaisille tullut tutuksi Isä Matteon kotipaikkana, ja sieltä on kotoisin myös Mamma Carlotta. Olen perheeni kanssa viettänyt Umbriassa kahtena kesänä ikimuistoisen loman, ja sinne sydämeni halajaa jatkuvasti. Paikalliskuvaukset saavat minut ikävöimään ihanaa Umbriaa, puhumattakaan Mamma Carlotan ruokien kuvailusta, vesi suorastaan nousee heti kielelleni ruokaohjeita lukiessani. Italian lämmöstä saapuneelle Mamma Carlotalle Syltin viimainen ja kolea sää on kauhistus, ja niin on myös minullekin. Sen sijaan Saksan Itämeren puoleisella rannikolla työskenneen ja saaria kolunneen tyttäreni saatan hyvinkin kuvitella tälle Pohjanmeren tyrskyisälle saarelle. 

Joitakin Gisa Paulyn teoksia löytyy Helmetistä, muttei vielä tätä, kuten ei myöskään jatko-osaa Gestrandet, jossa Mamma Carlotta palaa Syltin saarelle ja joutuu taas keskelle murhatutkimuksia. Tämäkin kirja löytyy kuitenkin Bookbeatista - lyhennelmänä jälleen. Tällä kerralla taidan päätyä pelkän äänikirjan kuuntelemiseen.