Vuosi vaihtui ja elämä meni remonttiin

 

 

 

 

 

 

 

Tässä vielä kuvia vuoden viimeisestä päivästäni, sekä meikittömiä paluu-kuntosalilta-kuvia että asukuvia valmistautumisesta iltaan ja vieraiden tuloon.

 

Onneksi olimme tehneet suurimmat ostokset jo sunnuntaina, mies kun työmatkalla koukkasi kaupan kautta hakemaan viimeisiä ostoksia, oli kaupan parkkipaikkakin ollut aivan tukossa. Ihme ja kumma, aika nopeasti hän silti selvisi kaupasta ja ennätti laittamaan ruokaa.

 

Alkupalaksi oli perinteisesti sipulikeittoa, kuten ainakin viimeiset kymmenen vuotta on uudenvuodenaattona ollut. Mitään perinteistä reseptiä meillä ei ole, joka kerta mies etsii ohjeen netistä. Tällä kertaa ohjeeksi valkkaantui  punaviinipohjainen resepti puhtaasti siitä syystä, että jääkaapissa sattui olemaan avattuja pullonpohjapunaviinejä ja saatoimme käyttää ne pois. 

 

Pääruoaksi mies teki piripirikanaa Jamie Oliverin 30 minuutin ateriat -kirjasta. Loistava ohje, täytyy sanoa. Ehkä tätä syödään meillä tästä lähtien arkiruokanakin, koska ruoka oli paitsi hyvää, myös melko nopea valmistaa. No, noin kolmessakymmenessä minuutissa. Paitsi etteivät nuo aikataulut aivan pidä meillä kutinsa. Minä jos kokkaisin, aikaa saisin varata kolminkertaisesti, mutta mies on meillä se tehokkaampi ja vauhdikkaampi.

 

Ystävämme toivat tullessaan kanalle lisukkeen, texmex-kvinoalaatikkoa, jonka ohje löytyy Hesarin Kasvisruokatorstai-kirjasta. Sekin oli myös aivan mielettömän hyvää ja sopi erinomaisesti piripirikanan kaveriksi. Kaksi miedosti "tulista" yhdessä (oikeasti kumpikaan ei siis ollut tulinen vaan mausteinen). Tämäkin keittokirja löytyy myös meidän hyllystämme, joten sitäkin tulee varmasti tehtyä toistekin.

 

Jälkiruoaksi mieheni teki taas uunijäätelöä, baked alaska, joka on ollut vuoden 2018 suosikkijälkiruokamme. Sellaisia meillä tosin syödään ainoastaan silloin kun on vieraitakin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Olikohan ylläni jo kolmatta kertaa perätysten tämä sama Michael Korsin kimallemekko uuttavuotta vastaan ottamassa? Sattumalta löysin sen pariksi tuon kaapinpohjalle unohtuneen korun, jonka ostin ennen paluumuuttoamme Pekingistä. Aivan ihana pukukoru, täytyy ottaa se nyt säännölliseen käyttöön. Pekingistä on myös tuo kimalteleva hiuspantani.

 

Lempparikenkäni ovat korkkarit ja voisin kävellä niissä joka päivä. En siksi, että ne olisivat mukavat jalassa vaan siksi, että niissä tunnen oloni naiselliseksi ja upeaksi. Harmi vain, että työssäni ja autoillessani korkokengät eivät ole sopivimmat kengät, joten aika harvoin pääsen korkkareitani ulkoiluttamaan.

 

Lisäksi jostain jalkojeni koko vaihtelee hyvin paljon, mistä syystä tuollaiset avokasmalliset korkkarit eivät yleensä pysy jalassani vaan lonksuvat liian suurina. Kuvien Loriblut ovat päässeet joulukuussa ulkoilemaan aika monessa tapahtumassa, kuten oopperassa ja koulun joulujuhlassa, ja näissä molemmissa ne ovat olleet aivan liian väljät jalkaani, taapersin kengät kantapäistä lonksuen. Nyt uutenavuotena jalkani olisivat kerrankin olleet juuri sopivasti turvoksissa ja kengät mitä sopivimman kokoiset jalkaani, mutta kuljin vaappuen päkiöilläni, jotta en painaisi koroilla jälkiä vanhoihin lautalattioihimme. Koskaan ei siis ole hyvä...

 

...mutta rakastan noita kenkiä ja kyllä yhdeksän sentin koroissa on aika huimaa hoippua!

 

 

 

 

 

 

 

Ehkä kuvistakin näkyy, kuinka hauskaa meillä oli kuvatessamme noita asukuvia. Yritä siinä vakavoitua poseeraamiseen, kun mieheni vieressä velmuilee omia poseerauksiaan. Kuulemma matkien minua. Kuvaajakin taisi enemmän keskittyä isänsä kuvaamiseen.

 

Ilta jatkui hauskana ystävien kanssa. Pekingin vuosiamme lukuun ottamatta olemme viettäneet heidän kanssaan vaput ja uudetvuodet jo vuosien ajan. Ilta päättyi lauluun, mutta sitä ennen söimme hyvin itsemme ähkyyn, rupattelimme ja nauroimme tuntikausia, otimme vuodenvaihteen pihalla raketteja katsellen. Raketteja näkyi vähän, itsellämme ei ole ollut niitä tapana lähettää eikä niitä tänä vuonna lähettänyt moni naapurikaan.

 

 

 

 

 

 

Uudenvuodenpäivä meni isäni luona kyläillessämme, kuten tapamme on, ja tapaamme siellä myös kaikki tätini ja setäni, kuten joka uusivuosi. Eilen en kameraa esiin kaivanut, mutta kerrottakoon, että asunani oli tämä vintageleninki 70-luvulta. Leninki keräsi ihastelua ja arvelua, että olin tuonut sen Aasiasta. Koko taustaa en paljastanut, en sitä, kuinka leninki on pelastettu päätymästä kaatopaikalle!

 

Uudenvuodenlupauksia en tehnyt, mutta tänään puin taas nuo kuntosalivaatteet ylleni ja vihdoin ja viimein pääsinkin salille. Puolentoista tunnin "rehkimisen" jälkeen (jossa ei edes hiki tullut) tunsin itseni todella aktiiviseksi, suorastaan jopa huippu-urheilijaksi. Mutta nyt kun jäsenkortti ostettu, on sitä myös käytettävä. Olen sitoutunut kahden kuukauden irtisanomisaikaan, mikä tarkoittaa sitä, että nyt siellä salilla on oikeasti käytävä, muutoin tuo yksi kerta tuli minulle kalliiksi...

 

Alimman setin kuvista viimeistä lukuun ottamatta kuuluu kiitokset ystäväperheemme isälle!