Kesä keskellä syksyä

 

 

 

On tämä aika mieletöntä: ollaan melkein syyskuun puolivälissä ja kesä jatkuu edelleen! Mitä kaikkea ennätimmekään tehdä tänä viikonloppuna, kun nautimme kesästä täysin rinnoin.

 

Illan lämmön huomasin jo torstai-iltana kävellessäni tyttären kanssa myöhään kiinantunnilta leppoisassa illassa. Perjantaina oppilaani kyselivät, emmekö menisi ulos pitämään oppitunteja, mutta päädyin pitämään tunnit sisätiloissa, jonne siirryimme parisen viikkoa sitten.

 

Lähdin kotiin heti tunnit pidettyäni enkä jäänyt valmistelemaan ensi viikon tunteja, kuten yleensä perjantaisin. Oli mentävä kotiin siivoamaan, ennen kuin saksalaiset vieraamme saapuisivat. Olenhan kertonut Pekingissä saamastamme ystäväperheestä, joka 20 Aasiassa viettämänsä vuoden jälkeen halusi Eurooppaan - ja päätyi Suomeen! Keväällä ja juhannuksena he kävivät tutustumassa Suomeen, kesäkuussa me olimme mukana heidän läksiäisissään Pekingissä, ja kuukausi sitten he viimein muuttivat Suomeen. Sattuipa sitten sopivasti, että juuri se ilta, jolloin olimme kutsuneet heidät grillaamaan, oli niin ihana. Istuimme iltaa pihalla, lapset riehuivat ja melusivat minkä kerkesivät, ja vieraamme olivat huolissaan naapureittemme puolesta. Meitä nauratti: joka naapuritalossa on lapsia ja meluun on totuttu tässä ympäristössä!

 

He kertoivat kommelluksistaan ja kokemuksistaan Suomessa. Tähän mennessä säät ovat näyttäneet parhaat puolensa, mutta uuden elämän aloittamiseen on mahtunut vaikeuksia. Ei ihme, jos elämänalku Suomessa on vaikeaa turvapaikanhakijoille ja muille turvattomille, kun se ei ole helppoa heillekään, joilla on turvanaan isot firmat ja työpaikka! Ystäväni kertoi muun muassa, kuinka hän ei ulkomaalaisena saanut kiinteää liittymää puhelimeensa, vaan joutui hankkimaan prepaidin. Jolla hän ei jostain syystä pystynyt soittamaan lapsensa lääkäriasemalle! Kuinka tutulta kuulostaakaan, samanlaiset ongelmat olivat arkipäivääni Kiinassa. Hän totesikin kokeneensa Kiina-oloa jo useaan kertaan tämän kuukauden aikana. Kun asiat eivät suju, kuten odottaisi...

 

 

 

 

Lauantai-iltana menimme Otaniemeen mieheni lätkäkaverin 50-vuotisjuhliin. Ilta oli yhä niin lämmin, että tarkenin topissa pihalla koko illan. Ehkä siitä sunnuntaiaamuna olinkin nuhainen. Tätä kuvaa lukuun ottamatta emme kuvia napsineet, tämänkin vain siksi, että odottelimme porukkaamme kasaan juhlapaikan ulkopuolella.

 

Juhlat olivat riemastuttavat. Porukkaa oli paljon, vieraat koostuivat juhlakalun erinäisistä ystäväpiireistä. Päivänsankari on ahkera muusikko, mistä syystä eri kokoonpanojen esityksiä oli useita ja päivänsankari itse esiintyi mukana kaikissa. Soittoa kuulimme niin Retuperän WPK:lta kuin muistakin iloisista orkestereista, joiden esitykset olivat enemmän tai vähemmän teekkarihenkistä. Myös teekkarilaulut raikasivat osittain kuorojen esityksinä, osittain spontaaneina yhteislauluina. Vaikka itse olen humanisti, teekkarimaailma on ollut minulle tuttua pienestä pitäen. Isäni, entinen teekkari Otaniemestä myöskin, viihdytti meitä pienenä hauskoilla jutuillaan teekkarien edesottamuksista, ja myöhemmin mieheni. Lapsemme ovat laulaneet isänsä perässä teekkarilauluja pienestä pitäen, usein tosin lapsille sopivia versioita, jotka on sensuroinut mieheni isä jo aikoinaan omille lapsilleen.

 

 

 

Tänään teimme pienen pyörälenkin koko perhe. Kerroin kesällä, kuinka lapseni vihaavat pyöräilemistä ja kuinka tänä kesänä otin tavoitteekseni, että he kaikki oppisivat ajamaan kunnolla. Itse kun rakastan fillaroimista ja mikä onkaan nopeampi ja ekologisempi tapa siirtyä paikasta toiseen. Keppiä ja porkkanaa käyttämällä (kahvilaa lupaamalla) sain vihdoin ja viimein kuopuksen opettelemaan ilman apupyöriä ajamisen.

 

Kesti tänään hetken, ennen kuin kaikilla oli pyörät allaan ja niiden lukot saatu tiirikoitua auki, sillä pyörälenkki alkoi kadonneiden avainten etsimisellä. Poljimme lenkin, joka suuntautui kahvilaan. Sen varjolla nimittäin saimme koko porukan houkuteltua mukaan. Kuopukselle jarruttaminen on vielä vaikeaa eikä hän haavereitta selvinnyt, joten ainakin vartti meni odotellessa, että parkuva lapsi nousisi jälleen satulaan. Loppujen lopuksi hän kuitenkin polki koko loppumatkan, vaikkakin suurimman osan matkasta suoraa huutoa huutaen...