Pellavahame on nyt open ystävä

    Koulut alkoivat taas ja saman tien seurasi taas helleaalto. Ihanaa, etenkin koska normaali opetukseni alkaa vasta ensi viikolla. Silloin oikein rytinällä, mikäli lukujärjestykseni pitää paikkansa ja mitä kauhulla odotan. Minulle on merkitty niin paljon tunteja, etten ymmärrä, kuinka mahdan niistä selvitä. On ollut lukuvuosia, jolloin en ole saanut tuntimäärääni täyteen, mikä valitettavasti vaikuttaa muun muassa ikälisiini yhä edelleen. Ja nyt näköjään taidan joutua kerralla tekemään niiden vuosien tunnit... Noihin menneiden vuosien lisiin se ei tietenkään vaikuta. Tällaista on kadehdittu open työ. Toisaalta täytyy olla onnellinen, että tänä vuonna minulla ainakin on töitä - ja vieläpä ihanassa työympäristössä. Voipi olla, että ensi vuonna aikaa on liikaakin...

Vielä täytyy siis ahkerasti blogata, sillä jatkossa tuskin ennätän. Ensi viikolla, jolloin alkaa 60 tunnin työviikot...

Itse asiassa minun piti tänään suunnitella koko ensi viikko valmiiksi kaikkea ulko-ohjelmaa, mutta työt jäivät kesken, kun kiirehdin keskustaan hammaslääkäriin. Jonne saavuin yli tunnin etuajassa! Kiireessä kun katsoin kellonkin väärin :)

Toivoisin, että hyvät lämpimät kelit - sellaiset kuin tänään - jatkuisivat oikein pitkään, jotta voisin suunnitella kaikkea kivaa puuhaa ulos. 

Siksi eivät syysvaatteetkaan vielä kiinnosta minua lainkaan, eivät kotona eivätkä kaupoissa, vaan annan niiden odotella vielä mieluummin varastossa ja pukeudun hempeisiin kesävaatteisiin. Kuten tähän remakoituun pellavahameeseen, jonka päälliosa on kirppikseltä ja kiinni ommeltu alushame on vanha teiniaikainen romantiikanpuuskassani hankittu yöpaitani. Se oli aikoinaan kauhean kallis (äitini mielestä), mutta palveli minua vuosia. Myöhemmin se oli lasteni leikeissä ja Lucia-neidon pukunakin sitä käytettiin. Viimein olkaimet olivat rispaantuneet rikki, ja silloin se päätyi alushameeksi tähän pellavahameeseen.

Linen skirt: Remake

T-Shirt: Uniqlo

Posliinihäät

 

 

 

 

 

 

 

  

 

 

Tavallisesti käymme aika harvoin ulkona syömässä. Sitäkin harvemmin kahdestaan. Yleensä hoidamme parisuhdetta ulkoilemalla ehkä kerran pari vuodessa. Yksi kerta on kuitenkin ehdoton, siitä olen halunnut pitää kiinni. Kerran vuodessa haluan päästä jonnekin vähän parempaan ravintolaan, jonne voin pynttäytyä, ja jossa ruoka ja juomat ovat vähän kulinaristisempia. Ja mikä toivottavinta olisi: se, että ruoka olisi erilaista kuin kotona!

 

Mieheni on erinomainen kokki ja niinpä usein petymme ravintoloissa siihen, että ruoka muistuttaa liiaksi sitä, mitä syömme kotonakin. On turha lähteä syömään savulohta tai pihvejä ravintolaan, kun kotona saa parempaa. Teemme kotona hyviä pastakastikkeita ja paistamme herkullista kalaa, joten ravintoloiden tarjonta harvoin yllättää erityisen positiivisesti. Siksi päädymme yleensä perheen kanssa etnisiin ravintoloihin, toisaalta lasten toiveesta, toisaalta koska on vaikeampaa tavoittaa omassa keittiössä aasialaisia makuja.

 

Hääpäivä on se päivä, jolloin ehdottomasti lähdemme ulos kahdestaan. Lieneekö vain kerran tämä traditio jäänyt väliin, ja se oli silloin kun esikoinen oli vastasyntynyt.

 

Viime vuonna mieheni täytti pyöreitä ja kysyjille vastasin lahjatoiveesta, että ME molemmat arvostamme syömistä. Niinpä mieheni sai useita lahjakortteja ja yhtäkkiä kesällä me huomasimme, että nehän menevät kohta umpeen. Yhden näistä korteista käytimme hääpäivänämme ja menimme Kallioon Winoon.

 

Wino sijaitsee vanhassa talossa, mikä jossain määrin näkyy sisustuksessa. Ravintola on hyvin piskuinen ja ahdas, ja vierailupäivänämme, joka oli hyvin helteinen, ilma sisällä oli seisonutta ja tunkkaista. Terassia ei valitettavasti ole, mutta yllättävän paljon asiakkaita ravintolassa oli. Ensimmäisessä huoneessa näytti olevan töistä palanneita tai kotoa karanneita nauttimassa lasillista ja nuoria kalliolaispareja arkipäivällisellä. Ehkä tämä on heidän kantapaikkansa naapurustossa.

 

Olimme varanneet pöydän etukäteen ja meidät ohjattiin suoraan tyhjään takahuoneeseen perille viimeiseen nurkkapöytään, mistä olin vähän närkästynyt. Meidän vieressämme olevaa ikkunaa ei saanut edes auki, koska sen edessä ikkunalaudalla oli koristeena tyhjiä pulloja. Mieheni oli maininnut etukäteen hääpäivästämme ja pukeutumisemmekin viittasi siihen, että olimme panostaneet ulkona syömiseen.

 

Meidän jälkeemme ravintolaan saapui meitä nuorempi pariskunta, trikoomekoissaan ja cargoshortseissaan, ja heidät ohjattiin avoimen ikkunan viereen paljon tunnelmallisempaan ja isompaan pöytään. No, rouva oli kyllä niin vahvasti raskaana, että sen vuoksi hyväksyin sen, että hän sai raikkaamman pöydän. Muutoin olisi tehnyt mieleni ihmetellä asiaa tarjoilijalle.

 

Listalla oli tapas-annoksia, joista kumpikin valitsimme 5 sortin lajitelman, johon kuului villilohta ja kermaviiliä, tartar, kauden kasvikset, härkätataki sekä kirsikka ja valkosuklaa -jälkiruoka. Lisäksi otimme vielä ylimääräiset mustekala-, kalmari- ja scampiannokset.

 

Kalaruoat olivat ihan herkullisia, vaikkeivat niin säväyttäviä. Lohta osaamme graavata ja katkarapuja grillata itsekin. Hauska makuyllätys olivat unikonsiemenet, luumut ja saniaiset graavilohen päällä. Täytyy kokeilla itsekin.

 

Tartar näytti lihamyllyn läpi kulkeneelta eikä veitsellä leikatulta, mikä tuntuu heti suukoostumuksessa. Tartaria olen tehnyt itsekin joskus, täytyypä kokeilla taas ja muistaa, että wasabi sopisi mausteeksi.

 

Kauden kasvikset olivat kotoisia makuja mutta hyviä toki. Tällä hetkellä teemme kotonakin älyttömän paljon ruokia kotimaisista kasviksista.  

 

Pettynyt sen sijaan olin härkätatakiin, jonka tarjoilija oli kuvannut japanilaisittain nopeasti pannulla pinnasta ruskistetuksi ja sisältä raa'aksi. Mielikuvani oli siis hieman ruskistettu, kevyenmakuinen liha-annos. Mutta liha vaikuttikin uppopaistetulta ja se imenyt aivan hillittömän määrän rasvaa itseensä. En ole rasvaisten ruokien ystävä, joten tästä annoksesta en pitänyt.

  

Jälkiruoka oli hyvää, sillä vaikeahan on valkosuklaata pilata, etenkin jos tarjoaa sen krokantin parina ja vielä palanpainikkeeksi on erinomaista jälkiruokaviiniä.

 

Parastahan ravintolaruokailussa on se, että tarjoilijat osaavat yhdistää ruokiin sopivimmat juomat. Se on nimittäin asia, mihin omat taitomme eivät riitä, ja hyvä syy juhlistaa joskus tärkeitä hetkiä ravintoloissa.

 

 

 

 

Syötyämme lähdimme kävelemään Kallion läpi, katselimme vanhoja tuttuja paikkoja ja löysimme jopa minulle uusia reittejä. Onhan Kallio upea kaupunginosa kauniine vanhoine taloineen!

 

Lopuksi päädyimme Hakaniemeen ihailemaan merta ja auringonlaskua. 

 

Silk skirt: tailor-made in Beijing

 Shirt: More & More

Slingback shoes and bag: Ted Baker

 

 

Silk skirt: taylor made in Beijing

Shirt: More & More

Shoes and bag: Ted Baker 

 

Suomi, Sisilia, kesä 1993 ja se ihana leninki

Muistan kun näin tämän leningin ensimmäistä kertaa. Oli kesä -93 ja ystäväni lähti Sisiliaan tapaamaan vanhaa vaihto-oppilaskaveriaan. Hän matkusti luokseni Oulusta ja parin päivän päästä vein hänet lentokentälle, jossa muutamaa viikkoa myöhemmin oli taas häntä vastassa.

Kesä tuntui yhtä kuumalta kuin tämä nyt. Ystäväni oli viettänyt mielestäni kadehdittavan ihania lomapäiviä valtavassa huvilassa muutaman sisilialaisen tytön kanssa. Uinut ja ollut rannalla päivät, shoppaillut mitä ihmeellisimmissä putiikeissa. Istunut illat yökerhoissa kyllästymiseensä asti ja oli suorastaan helpottunut päästessään takaisin koti-Suomeen. Tyttöjen elämä ei ollut mitään tavallista opiskelijatyttöjen elämää, jossa kesät kuluivat töitä puurtaen ja ystäväni epäilikin näiden isien olevan tekemisissä mafian kanssa.

Sisiliasta hän toi mukanaan katalogin, jollaista emme ikinä olleet nähneet aikaisemmin. Se oli ensimmäinen kerta, kun meillä oli käsissämme asiakkaille suunnattu vaate-esite. Toki olimme Elloksen ja Anttilan postimyyntikuvastoja selailleet aikaisemminkin, Hobby Hallia myös, mutta tämä oli jotain aivan toista. Max Maran paksu kiiltävän kaunis katalogi, jossa oli tukevat lehdet ja upeat isot kuvat. Se näytti aivan naistenlehdeltä, mutta vaatekuvia oli paljon, välissä artikkeleita ja juttuja, italiaksi tietysti, emmekä me ymmärtäneet italiaa. Vaatekuvien sivussa oli tietoja vaatteista ja niitä tekstejä me tulkitsimme suomeksi. Scarpa, cintura ja seta jäivät pysyvästi mieleeni.

Siinä lehdessä oli iso kuva pariskunnasta matkalla ilmiselvästi illanviettoon. Naisella oli yllään musta liehuvahelmainen leninki, jossa oli spagettiolkaimet. Kuva oli takaa ja nainen oli kääntynyt katsomaan taakseen. Jalassaan hänellä oli avokantaiset slingback-sandaalit, jotka kruunasivat juhlavuuden. 

Max Mara oli vastikään rantautunut Helsinkiin ja uskaltauduimme arkoina piipahtamaan sisään. Hinnat olivat opiskelijaneitosille huimat, mutta liikkeessä oli alennusmyynti jo pitkällä ja aleprosentit sen mukaiset. Ja minkä näinkään roikkuvan aletangossa. Juuri sen unelmieni mustan leningin, vieläpä juuri minun koossani. En muista mitä maksoin, mutta muistaakseni aleprosentti oli 70 ja olin NIIN onnellinen.   

Mustat slingback-korkkaritkin hankin, samanlaiset kuin kuvan naisella. Sekä hapsuhuivin kaiken varalta, sillä olkapääni palelevat aina.

Ensimmäistä kertaa pääsin ulkoiluttamaan leninkiä ja kenkiä vasta silloin, kun asuin jo Singaporessa. Poikaystäväni vei minut 25-vuotissyntymäpäiväni kunniaksi syömään Mandarin Orchard -hotellin pilvenpiirtäjän katolle upeaan näköalaravintolaan nimeltä Top of the M, joka oli tuolloin Singaporen korkeimmalla oleva ravintola. Se oli elämäni ensimmäinen luksusravintola, jossa tuskin tiesin, kuinka käyttäytyä. Tunsin itseni aivan Eliza Doolittleksi. Mitä muuta söin, olen jo unohtanut, mutta sen muistan vielä, kuinka tarjoilijat yllättäen kantoivat eteeni suklaakakun, jossa paloi kynttilä, ja viulistit soittivat minulle. Kuvankin sain siitä muistoksi, jota en kuitenkaan enää löydä mistään. Kakkua söimme kotona vielä seuraavana päivänä.

Singaporesta paluumme jälkeen ei ollut tilaisuuksia käyttää näin avonaista leninkiä. Se hautautusi varastoitujen vaatteiden pohjille. Tänä kesänä löysin sen uudestaan. Vihdoin ja viimein oli Suomessakin kelit, joissa tarkenen tällaisessa leningissä. Vaikka melkein olisi rannassa pitänyt olla se huivikin mukana.


Vintage dress from year 1993: I Blues (MaxMara)
Sandals and tote bag: Ted Baker

Mies, vaimo ja kaksi kaverusta

 

 

 

 

Vietimme tällä viikolla posliinihäitä eli 20. hääpäiväämme. Jokin aika sitten huomasin myös, että yhteisiä vuosia meillä on jo niin paljon, että jopa puolet elämästäni on mieheni elänyt rinnallani.

  Eiköhän hän ole siis yhden hempeän kirjoituksen arvoinen.

"Jos jaarittelen lässyä liirumlaarumia, se tarkoittaa, ettei minulla ole muuta asiaa", totesin keväällä eräälle blogejani vuosia seuranneelle ystävälleni. Tyylini kirjoittaa on siis ennemmin kirpeä ja sarkastinen. Ennemmin kuvaan perhe-elämäämme ja parisuhdettamme ironisesti kuin imelästi tai romanttisesti. Elämämme totuudenmukaiseen tyyliin.

 

 

Sysäyksen tähän kirjoitukseen antoi Pinkit korkokengät -blogin Maiju kertoessaan, kuinka hänelle oli joku lukija kommentoinut tuntevansa myötähäpeää siitä, ettei Maiju osaa käyttäytyä, kuten aikuisen tulee, vaan sen sijaan hupsuttelee ja hassuttelee.

Toisen sysäyksen antoi kummityttöni häissään kiittäessään puheessaan sulhastaan hauskaksi.

 

 

 

 

 

Välillä olen miettinyt, jaksaisinko elää saman ihmisen kanssa loppuelämäni, jos kotonamme olisi toisenlaista. Jos me vain asiallisesti vaihtaisimme arkiset kuulumisistamme ja hoitaisimme osuutemme perheenjäseninä. Jos me emme ymmärtäisi toistemme huumoria. Jaksaisinko vuosikymmenien ajan rakastua samaan mieheen uudestaan ja uudestaan, jos ei hän olisi niin hullunhauska, välillä suorastaan pölvästi. Jos hän ei vääntelisi sanaleikkejä kaikesta sanomisestamme. Jos ei hän vetäisi  show'ta ruokapöydässä, imitoisi, vääntäisi vitsejä, kiusoittelisi perhettään, johtaisi tanssia ympäri olohuonetta. Keksisi mitä hullumpia tarinoita, jotka lapsiin menevät silti yhä täydestä. Jos ei hänen jokaisesta lauseestaan pitäisi miettiä siinä piilevää vitsiä. Ilmestyisi yllättäen alakertaan pandapuvussa. Ei, elämä hänen rinnallaan ei ole koskaan tylsää - onneksi!

Romanttisimpana hetkenään hän halaa ja suutelee minua hississä ja vaihtaa samalla selkäni takana avainten paikat avaimenperässäni. Se lienee ainoa jekku, josta olen koskaan suuttunut, ja se tapahtui suhteemme alkumetreillä 24 vuotta sitten. Minä kun olin väittänyt tunnistavani kotiavaimeni jopa silmät kiinni ja hän halusi tietämättäni testata asian. Ja minä kun luulin, että kyse on romantiikasta. Sen jälkeen olen jokaisen hellyydenosoituksen yhteydessä varautunut, ettei minua jekuteta enää.

 

 

Hääjuhlassamme hän aloittaa puheensa minulle vinkumalla kuin epävireinen viulu runoa, joka on kai suoraan Aku Ankasta: "Oi armaani, olet kukkea niin, olet syöpynyt syömmeni syöveriin."

Vieraat kuuntelevat hiljaa kuin myötähäpeää tuntien, minä alan hihittää. Olenko ainoa joka tajuaa, että jotain hauskaa on tapahtumassa? Bestman keskeyttää sulhon puheen ja siitä alkaa pitkä hauska runomuotoinen dialogi hänen ja bestmanin välillä, josta muistan pitkiä pätkiä ulkoa yhä edelleen  vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen. Se on paras kuulemani puhe hääjuhlissa ikinä.

Vuosien mittaan olen saanut nauraa sydämeni pohjasta, kyyneleet silmistä ryöpyten. Usein olen saanut nauraa itselleni, omille hassuille tavoilleni. Esikoista odottaessani, kun ruokahaluni oli pohjaton, sain kuulla vertauksen että syön kuin lintu, eli oman painoni verran, sekä kuin hevonen - ja vieläpä yhtä paljon. Taannoiselta poikien Lontoon reissulta saimme valokuvia, joissa kaikissa isä poseraa mitä kummallisimmassa asennossa. "Plokiini", saimme vastaukseksi, kun lapset ihmettelivät kummallisten kuvien merkitystä. Ymmärsin yskän. 

Yhtä lailla rääkkinsä ovat saaneet lapsemme, joiden kyky nauraa itselleen on kasvanut vuosien karttuessa. Kukaan heistä ei enää suutu, he ovat jo oppineet, että rakkaudesta se tämäkin hevonen potkii ja että isä on se hevonen.

Ehkä jokainen äiti antaa ohjeita tyttärelleen puolison valintaan. Ei väliä, onko tyttäreni puoliso mies vai nainen, tumma vai vaalea, ohut vai paksu. Minun ohjeeni on valita henkilö, joka on fiksu, kiltti ja hauska. Kuten oma isänsä.

 

 

 

 

 

  

 

 

 

 

Ystävänpäivänä mieheni muisti minua kukkien sijaan tällä videolla:

 

 

 

Kun kiittelin häntä romanttisesta muistamisesta, hän totesi, että "sinähän olet se kaverini..."

 

 

Kuvien nallet (kuten niiden laatikkokin) ovat omaa käsialaani ja istuivat 20 vuotta sitten hääautomme takaikkunalla.

 

 

 

 

Mieheni luki tämän ennen julkaisemista ja totesi, että voisin edes panna viereen kuvan yltäpäältä tatuoidusta hemmosta prätkäjengiläisen liiveissä. Ettei menisi liian imeläksi...

Mitä ominaisuuksia sinä arvostat eniten puolisossasi tai toivoisit hänen omaavan?