Etäopettaja peilaa kevättään

Kaksi viikkoa. Se on aika, jonka on jo vaatinut palautuminen raskaan työputken jälkeen. Sanon työputken, koska sitä se käytännössä minulla aina on. Kesällä yritän aina ottaa täydellisen irtioton töistä, unohtaa työasiat kokonaan ja elää perheelleni ja harrastuksilleni. Kun syksyn tullen koulu alkaa, uppoudun työhöni aina täysillä, niin etten oikeastaan näe, kuule, ymmärrä mistään muusta mitään. Tänä keväänä sen kaiken sai vielä kertoa kahdella. Vaikka etäkoulusta on jo aikaa, halusin kirjoittaa nämä asiat ylös. Tein tämän päivityksen, koska opettajien oma ääni jäi aika kuulumattomiin etäopetuksen aikaan. Niillä, joilla oli rankinta, ei ollut aikaa siitä kirjoittaa.  

Olen huomannut, että harva ulkopuolinen oikeastaan edes tajusi, miten rankka työsarka meillä opettajilla oli. Kuten joku opettaja jossain totesikin: "Sen voi ymmärtää vain opettaja ja opettajan puoliso..."  Vielä aivan viime aikoinakin olen saanut selittää monille ihmisille, mikä oli tilanne etäopiskelun alkaessa. Kouluilla oli vain yksi ainoa päivä aikaa valmistautua ja suunnitella opetus ja siihen käytänteet sekä valmistaa oppilaat tätä varten. Eli siinä vaiheessa kun opettajat eivät itsekään vielä tienneet, kuinka homma hoidetaan, piti jo lähettää oppilaat kotiin ohjeet mukana. Moni koulujen ulkopuolinen vaikuttaa olettavan, että kouluilla oli joku valmis etäopetussuunnitelma, joka otettiin käyttöön, kun koulujen sulkemisesta ilmoitettiin. Jotkut kai jopa kuvittelivat, että opettajien työ päättyi, kun ei pitänyt opettaa luokkahuoneessa. 

Vastaus molempiin kohtiin on ei. Opetuksen suunnitteleminen on osa opettajan jokapäiväistä työtä ja nyt se suunnittelminen muuttui täysin erilaiseksi kuin mihin opettajat ovat tottuneet. On eri asia suunnitella tehtävät, jotka tehdään yhdessä luokassa tai johon voi antaa suulliset ohjeet ja näyttää omalla esimerkillä. Kaikkiin tehtäviin oppilailla ei ole pääsyä, koska luokassa opettaja käyttää opettajan materiaalia (esimerkiksi kielissä kuuntelut, lautapelit). Luokassa tehdään paljon toiminnallisia tehtäviä ryhmissä, nyt niiden tilalle piti keksiä jotain muuta. 

Meillä ei ollut siis minkäänlaisia suunnitemia emmekä olleet harjoitelleet etukäteen. Tämän kaltaisen tilanteeseen ei ollut valmistauduttu millään tavalla. Jokainen meistä varmasti muistaa keväällä Valmiuskeskusta riepotelleen suojavarustekauppojen skandaalin, johon jouduttiin, kun yhtäkkiä huomattiin, ettei Suomella ole riittävästi suojavarusteita varastossaan. Kouluissa tilanne oli tilanne oli yhtä huono kuin suojavarustevarastossa eli valmiutta ei ollut. Erona on toki, ettei koulujen ollut tarvinnut tällaiseen etukäteen varautuakaan. Toisin kuin Kiinassa, jossa etäkoulun vaara on aina olemassa silloin, kun ilmansaasteet kohoavat riittävän korkeiksi. Muista kuinka siellä uhka toteutui ensimmäisen kerran marraskuussa 2015, jolloin koulut todellakin suljettiin ensimmäisen asteen varoituksen vuoksi. Toinen lasteni kouluista ei ollut tähän varautunut eikä sillä ollut suunnitelmaa. Koulut tuolloin olivat kiinni kaksi päivää, lapset loikoilivat kotona ja koulupäivät myöhemmin keväällä korvattiin lauantaikouluna. 

Käytännössä tämä tilanne tuli meillä Suomessa loppujen lopuksi aika lailla puun takaa yllättäen. Toisaalta näin jälkitietämyksen avulla mietin, kuinka olisimme osanneet siihen edes varautua. Emmehän me ole aiemmin etäopettaneet.

Maanantaina 16.3. tuli määräys koulujen sulkemisesta, tiistaina luokanopettajat alkoivat opettamaan omille luokilleen niiden ohjelmien ja alustojen käyttöä, jotka heille itselleen olivat kaikkein tutuimpia. Minulla oli onnekkaasti opetukseton päivä, joten saatoin kierrellä oppilaitteni luokissa ja kertoa omista (häthätää kyhätyistä) suunnitelmistani. Oppilaiden lähdettyä kotiin reput painavina kirjoista kokoonnuimme me opettajat vasta ensi kertaa kokoukseen suunnittelemaan ja kuuntelemaan opetustoimen kiireessä jakamia ohjeita. Ohjeita, jotka tarkentuivat ja muuttuivat sen jälkeen alussa lähes päivittäin. Alussa ohjeena oli lähinnä, että lähettäkää päivittäin tehtävät Wilma-viesteinä ja että tehkää opet yhteistyötä ja jakakaa töitä, jotta huolehditte omasta jaksamisestanne. Tämä kokous oli ensimmäinen kokouksemme Teamsiä käyttäen, joten saimme pienen tuntuman online-kokouksen (live-tunnin) pitämiseen. 

Päivää myöhemmin - vanhemmilta tulleet palauteryöpyn jälkeen ja opetustoimen huolestuttua syrjäytysmisvaarassa olevista lapsista - tarkentuivat ohjeet siten, että kaikkia aineita on opetettava - ops tietenkin huomioiden - ja oppilaiden tekemiä tehtäviä on seurattava. Muutamaa päivää myöhemmin tulivat arviointiohjeet, joiden mukaan voisi kärjistää, ettei etäopetus saanut vaikuttaa mutta silti piti arvioida kuten aikaisemmin lähiopetuksen aikana.  

Ilta ennen etäopetuksen alkamista oli koulussa aikamoinen härdelli. Jokainen opettaja touhusi jotain omalla tahoillaan, kirjoitti varmaan ohjeita oppilailleen, tai luokanopettajat suunnittelivat luokkatasollaan. Itse tein sekä kirjallisia ohjeita että ohjevideoita, jotka jaoin Teamisin kautta. Teamsin valitsin alustakseni, koska tiesin sen olevan tuttu osalle oppilaistani heidän luokanopettajiensa tunneilta ja olin itsekin käyttänyt sitä joidenkin ryhmien kanssa, joten minullakin oli osa ryhmistä jo valmiiksi luotuna. 
      
Olin siis käyttäneet Teamsia jo aikaisemmin pieniin projektitöihin ja niiden palauttamiseen. Nyt se piti valjastaa aivan uudenlaiseen tehtävään, ohjevideoiden jakamiseen ja kotitehtävien palauttamiseen. Videot olisin toki voinut jakaa lataamalla Youtubeen, mutta haasteena oli oppilaiden kotitehtävien palauttaminen. Kielissä ei voi tuosta vain heittää kaikille alakoululaisille jotain projektityötä, vaan opetus on pidettävä hyvin yksinkertaisena ja työskentelytavat tuttuina oppilaiden kannalta. Opetuksessa sallituista alustoista käydään jatkuvaa kädenvääntöä, ja Whatsappin käyttöä rajoittaa sen 13 vuoden ikäraja. Vaikka oppilaat käyttävät sitä jatkuvasti yksityisesti ja olen itsekin kannustanut heitä perustamaan läksyryhmiä, en kuitenkaan opettajana uskaltanut ottaa sitä aktiiviseen käyttöön. Omasta kokemuksestani voin edelleen todeta, että Teams on luotu aikuisten käyttöön, eikä se ole todellakaan helppokäyttöisin ja paras alusta alakoululaisten opetuskäyttöön. Mutta sitä käyttäessämme emme ainakaan olisi vaarallisilla vesillä... 

Näin ollen Teams vaikutti parhaalta vaihtoehdolta: se on luvallinen ja sen avulla pystyy jakamaan videoita, antamaan tehtäviä ja linkittämään tiedostoja. Samoin oppilaat pystyvät lähettämään kirjoihin tekemiensä tehtävien kuvat suoraan puhelimestaan. Vieläpä kaikki kuvat suoraan linkiksi kyseisen päivän tehtävään. Miten helppo opettajan tarkistaa!  Oppilaiden suoritusten seuraaminen sujuisi hups vaan (luulin). Lisäksi opettajien keskuudessa tekemäni kyselykierroksen perusteella näytti siltä, että omien oppilaitteni luokanopettajat aikoivat myös käyttää Teamsia. Yhtenäisten työtapojen avulla oppilaat oppisivat nopeasti ja kaikki menisi kuin Strömssössä.

Näin kuvittelin. Totuus oli sitten hyvin toisenlainen. Ensinnäkin opettajien työtavat eivät ole yhtenäiset, jos ei käytänteistä ole etukäteen pystytty sopimaan yhdessä. Mielikuvituksen avulla jokainen opettaja pystyy kehittämään, vaikka kuinka monta erilaista tapaa. Niin pystyvät myös oppilaat. Seuraus: oppilaat ovat vähintäänkin sekaisin ja niin on myös opettajakin. 

Kuten aiemmin totesin, Teams ei ole helppokäyttöisin alusta alakouluikäisen käsissä. Kuvien lähettämisessä Teams-tehtävään on 12 eri vaihetta! Kuvitelkaa siis kymmenvuotias lapsi, joka on tottunut nopeasti lähettämään "kliks-vaan" kuvia kavereilleen Whatsappissa ja nyt hänen pitäisi keskittyä tekemään 12 eri vaihetta oikeassa järjestyksessä ja vielä päätteeksi odottamaan hetken, jotta kuva varmasti latautuu. Seuraavaksi kuvitelkaa lapsi, joka ei ole tehnyt tätä koskaan ennen ja jonka pitäisi etsiä Teamsistä ohjeet sisältävä tiedosto ja huolellisestiseurata näitä ohjeita. Kolmanneksi kuvitelkaa opettaja, jolla ei edes itsellään ole hajua, kuinka kuvien lähettäminen tapahtuu, hänen oma näyttönsä on nimittäin täysin erinäköinen kuin oppilaan näyttö!

Minun onnekseni it-tuki löytyi omasta kotoni: teinipoika, joka hallitsee hyvin Teamsin ja on muutoinkin työskennellyt koulussaan tietoteknisenä tukioppilaana ja siten tottunut auttamaan oppilaita ja opettajia. Lisäksi - mikä parasta - hänen näytöllään pääsin näkemään Teams-näytön juuri sen näköisenä kuin se on omilla oppilaillani. Lapseni toimi siis minun tukenani ja minä toimin oppilaitteni ja myös työkavereitteni tukena. 

Tilanne oli aika kaoottinen. Oppilaat palauttivat hädissään tehtäviään sinne sun tänne, niitä tuli aivan joka tuutista, mitä kautta ikinä lapset voivat keksiä lähettää. Jopa henkilökohtaiseen puhelinnumerooni! Kun aineenopettajan 100 oppilaasta jokainen lähettää opettajalleen viikossa noin 5 kuvaa, tarkoittaa se 500 valokuvaa. Näitä tulvi minulle joka tuutista, niitä lähetettiin jokaisena päivänä, jokaisena vuorokaudenaikana. Osa etuajassa, osa myöhässä. Ja ne kaikki minun piti tarkistaa ja merkata saaduiksi, jotta pystyisin seuraamaan, kuinka oppilaat pärjäävät ja ketkä eivät ole palauttaneet tehtäviään. 

Puhumattakaan niistä paniikkiviesteistä, joita tulvi aivan yhtä monia reittejä pitkin ja myös jokaisena vuorokaudenaikana. Mitä piti tehdä, milloin piti palauttaa, onko tehtäväni tullut perille? Sama oppilas saattoi panna kysymyksiä aamulla viideltä ja illalla yhdeltätoista, mikä kuvaa hyvin oppilaiden jännitystä ja epätietoisuutta. Tämä oli myös oma työaikani päivittäin, aloitin jo ennen kahdeksaa ja lopetin nukkumaan mennessäni kello 23. Viesteihin vastaaminen, oppilaiden neuvominen ja ohjaaminen sekä palautusten seuraaminen veivät suurimman osan työpäivästäni, vasta myöhään iltapäivällä ennätin suunnittelemaan seuraavan päivän tuntejani ja kirjoittamaan niistä oppilaille selkeät kirjalliset ohjeet. Työllistävän videoiden tekemisen lopetin, koska niistä tuli vain valituksia vanhemmilta. Ei meillä ole aikaa niitä katsoa.              

Viikkoa etäopetuksen alkamisen jälkeen totesin, että on aivan mahdotonta opettaa kymmenvuotiaille kieliä pelkkien kirjallisten ohjeiden tai videoiden avulla (joita he eivät jaksa katsoa, koska ne eivät ole aivan tubettajatasoa, eivätkä he edes löydä niitä sanallisilla ohjeilla: "Avaa Teams-ryhmämme ja sen yläpalkista löytyy linkki, jossa lukee 'tiedosto'. Klikkaa sitä, niin löydät videon." Haastavaa yhtäkkiä selittää kirjallisesti asioita lapsille, jotka ovat tottuneet siihen, että opettaja näyttää. Ja totta puhuen, onhan se haastavaa meille aikuisillekin.

Tässä tilanteessa lähti käyntiin online-opetus livenä. Se ei ollut alussa suunnitelmana, vaan muotoutui käytännönpakosta. Kouluni opettajilla oli siis käytössä Teams, johon kaupunkimme opetustoimi oli ostanut käyttöoikeudet (kaikissa kaupungeissa tuskin oli yhtä hyvät valmiudet, joten siinä mielessä olimme erityisasemassa). Meillä oli myös joku haju Teamsin valmiuksista kokousten eli tuntien pitämiseen livenä, mutta harva meistä osasi sitä itse käyttää, oppilaista puhumattakaan! (Alussa oppilaat eivät löytäneet edes tunneille.) Oma poikani opetti minulle taas, kuinka jaan näyttöä ja kuinka estän oppilaita kiusaamasta toisiaan. Ensimmäisen tuntini pidin tukiopetuksena yhdelle oppilaalle ja sen tunnin aikana tein kaikki mahdolliset mielikuvitukselliset mokat, mitkä kokouksenvetäjä voi tehdä. Paniikissa jouduin huutamaan kesken tunnin poikani apuun, kun sain tietokoneeni ensin huutamaan ja sen jälkeen vielä jumiin (onneksi oppilas ei sentään menettänyt kuuloaan, mutta omani on kyllä jo heikentynyt...). Kun sitten pidin ensimmäisen koko luokan tunnin, tiesin jo vähän, mikä kaikki voi mennä pieleen. Ja pieleenhän kaikki meni. Kun vielä arvelin, että osassa kodeista taatusti myös vanhemmat seurasivat tuntiani, olin ensimmäisillä kerroilla niin paniikissa, aivan kuin olisin pitänyt elämäni ensimmäistä esitelmää ja heti satapäisen yleisön edessä. Luokan edessä puhuminen on eri asia kuin radiossa.     

Kaksi oppituntia samassa työtilassa

Pääsiäisen aikaan olin jo aivan väsynyt sekä fyysisesti että henkisesti. Tuntui siltä, että me opettajat olimme aivan puun ja kuoren välissä sekä ylhäältä että alhaalta tulevien vaatimusten ja valtavien odotusten paineessa. Piti itse opetella käyttämään ohjelmia, seurata ja raportoida eteenpäin "kadonneista" oppilaista (niistä joihin ei saanut yrityksistä huolimatta yhteyttä), samanaikaisesti sekä opettaa että arvioida ilman näyttöjä ja vieläpä olla reaaliajassa niin oppilaiden kuin vanhempien saavutettavissa  (vaikka jonossa oli koko ajan 20 muuta oppilasta). Kun muistutti oppilaita palauttamattomista tehtävistä tai unohtuneista läsnäolotunneista, sai oppilaat paniikkiin ja vanhemmat närkästymään. Edes viikonloppuisin ei ollut aikaa levätä, silloin piti viimeistellä edellisen viikon tekemättömät jutut, valmistella seuraavaa viikkoa sekä vieläpä tarkistaa ja arvioida jopa ennen etäopetusta pidettyjä kokeita ja kirjoitettuja aineita. 

Laskin että viikkojen ajan minulla tuli työtunteja viikossa 95 ja samaa olen kuullut työkavereiltani.  Mitään ylityökorvauksia ei opettajille tietenkään makseta. Elämä oli pelkkää työtä ja stressiä aamusta iltaan (ilman edes ruoka- ja vessataukoja). Sanomattakin selvää, että työt tulivat myös uniin. Tai että yöunia ei ollut.  

Perheessäni oli kuusi etätyöläistä ja mieheni valtasi makuuhuoneemme. Kuten yläkuvasta näkyy, minulle ei riittänyt rauhallista työhuonetta. Milloin pidin tunteja samassa huoneessa kolmen lapsen opiskellessa vieressä, toisinaan (kuten kuvassa) istuin epäergonomisesti pienen kopperon lattialla samassa tilassa, jossa kuopukseni oli työpöydän ääreessä omalla oppitunnillaan. Oppilaitani edelleen naurattaa, kuinka välillä opetin portaikossa istuen. Uusseelantilainen opettajakollegani toivoi minun toteuttavan uhkaukseni ja pitävän tuntia saunassa (ja todistavan sen hänelle valokuvalla).   

Kaikkein pahimman stressin aikaan sain onneksi tukea esimieheltäni, joka neuvoi minua siirtämään töitä huomiseen ja panemaan pisteen työpäivälle. Toki se ei opettajana aivan onnistu, mutta jo se että joku kuunteli ja ymmärsi, loi uskoa ja antoi voimia. 

Mutta niin uskomattomalta kuin se alussa tuntuikin, vähitellen homma lähti skulaamaan. Niin oppilaat kuin minä itsekin opimme käyttämään alustoja ja ohjelmia (pystyin jopa jakamaan taitojani muille), löysin ja tein valtavasti nettipelejä, sain ideoita ja vinkkejä muilta opettajilta, ja vähän ajan päästä huomasin pyörittäväni jopa pienryhmiä, joissa oppilaat turvallisessa ympäristössä uskaltautuivat avaamaan suunsa aivan kuin normaalilla tunnilla lähiopetuksessa konsanaan.

Lähiopetuspäivät olivat uusi rankka rupeama, sillä vaikka lähiopettajien ei ollut tarkoitus opettaa samanaikaisesti myös etänä, ei käytännössä monilla aineenopettajalla ollut muuta vaihtoehtoa kuin hoitaa molemmat yhtä aikaa. Onneksi eräs luokanopettaja auttoi minua, siten että pystyin samalla hoitamaan lähiopetuksen aikana myös muita töitäni. Kun lähiopetusoppilaiden päivä päättyi, jatkoin työpäivää pitämällä live-tunteja ja tukiopetusta netissä. Töitä kasaantui taas viikonloppuun.   

Lähiopettaja etäopettaa, huomaa laitteiden määrä (kaikki olivat tarpeeseen yhden tunnin pitämiseen)

Kannustavinta oli nähdä, kuinka innokkaita ja yritteliäitä oppilaat olivat. Tunnit olivat todella rauhallisia (päinvastoin kuin olin etukäteen pelännyt, sillä olin kuvitellut lasten testaavan kaikki keinot, joilla kiusata opettajaa ja toisiaan). Näin ei käynyt. Oppilailla pysyivät mikit kiinni ja he avasivat ne vain pyydettäessä, joten tunneilla ei ollut muita häiriötekijöitä kuin ne, jotka kuuluivat opettajan selän takaa eli oman perheeni kinastellessa keskenään (oppilaani joutuivat kuuntelemaan monet kerrat kuopukseni kiukunpuuskia). Jälkeenpäin monet oppilaat totesivat itsekin, että oli tosi kiva, kun pystyi kunnolla keskittymään, kun kukaan ei häslännyt vieressä (nekin jotka itse ovat näitä häsläreitä :)). 

Yli 90 prosenttia oppilaistani hoiti koulunsa todella erinomaisesti, ja joukossa oli jopa monia yllätyksiä. Tiukan seurannan vuoksi ja luokan- ja erityisopettajien avustuksella saimme lopulta tuen piiriin kaikki ne oppilaat, joilla oli haasteita koulunkäynnissä. Loppujen lopuksi yksikään oppilaistani ei pudonnut kelkasta tai kadonnut täysin!

Tippa tuli linssiin, kun oppilaat välillä panivat viestiä, että oli tosi kiva tunti, tai vanhemmilta tuli viestiä, että lapsi oli ollut innoissaan jostain tehtävästä. Todella hyvältä tuntui se, että kouluvuoden päätteeksi monilta vanhemmilta tuli kiitosta hyvin hoidetusta etäopetuksesta ja monipuolisista, innostavista opetusmetodeista. Jälkeenpäin olen pohtinut, kuinka valtavan paljon positiivinen palaute kannustaa ja auttaa jaksamaan. Negatiivinen puolestaan kuormittaa ja lannistaa. Positiivista pedagogiikkaa.

Kun tuli tieto paluusta lähiopetukseen, pelotti se jopa paljon enemmän kuin etäopetuksen alkaminen. Opettajina tajusimme, ettei kyse olisi paluusta vanhaan, vaan että kaikki menisi täysin uusiksi: lukujärjestykset, ryhmät, turvavälit ja jatkuva käsienpeseminen. Omalla kohdallani haastavinta oli pysyä kaikkien ryhmieni poikkeavissa lukujärjestyksissä. Yhteisten välineiden käyttäminen oli kiellettyä, joten pelilaudat ja -kortit, ipadit ja kaikki kädestä toiseen kulkevat tai muutoin kosketeltavat esineet olivat poissa käytöstä, koska niitä ei olisi ehdinyt desinfioida välissä. Omaa luokkahuonettani yritin käyttää niin vähän kuin mahdollista, koska pulpettien pinnat olisi pitänyt puhdistaa oppilaiden vaihtuessa. Onneksi oli jo kevät ja lämmintä ulkona, joten vein oppilaat pihalle aina kun oli mahdollista. Säät olivat tosin niin epävakaiset, että jouduin tekemään aina kahdet suunnitelmat siltä varalta, ettei tuntia ollutkaan mahdollista pitää ulkona.     

Nyt päätän tästä aiheesta. Olen työstänyt kirjoitustani monen päivän ajan ja sinä aikana olen huomannut stressin hiipineen takaisin yöuniini. Asiat tapahtuivat ja muuttuivat niin vauhdilla, että alan itsekin jo unohtaa. Jos etäopiskelu alkaa syksyllä uudestaan, tämä kirjoitus auttaa minua pitämään tapahtuneet mielessä ja kehittämään etäopetustani edelleen. Ettei tarvitsisi toistaa virheitä ja keksiä pyörää taas uudestaan.

Mutta nyt on aika lomailla, levätä ja kerätä voimia tulevaan.