Ankeilua dekkariosastolla

Kiertelin joululomalla kirjakauppoja ja tutkin dekkarivalikoimia. Tutkin kansikuvia ja kurkistelin takalehtiä. Hämmästelin, kuinka samantyyppisiä kaikki suomeksi ilmestyneet uudet dekkarit ovat. Kirjat pursuavat kadonneita tyttöjä ja murhattuja lapsia, pedofiilejä pyörii joka nurkan takana ja verkossa vaanii vaara. 

Eikö muistutakin paljon telkkarin dekkareita? Eilen katsoin pätkän kotimaista rikossarjaa ja meinasin oksentaa. Vaikka kyseinen sarja on myyty 180 maahan, minä en halunnut katsoa sitä äklötystä loppuun. Mikä ihme riivaa 

Meillä on omasta takaa loistavia lastenkirjailijoita, joihin hukutin omat lapseni pieninä ja joiden teoksia peukutan ulkomaalaisille. Vieläkin kuuntelen mielelläni automatkoilla, kuinka Parvela lukee lakoniseen sävyynsä tarinoita Ella-kirjojen koulumaailmasta (alakoulun opettajien lempikirjoja). Värikylläiset ja ruusuisia yksityiskohtia pursuavat Onneli ja Anneli -tarinat osaisin yhä edelleen kertoa ulkoa. Vuosia luin ääneen ja rakastutin lapsiani suomalaisiin lastenkirjoihin. Nämä kirjat painivat minkä tahansa maailman lastenkirjojen kanssa samalla tasolla, korkeammallakin.

Mutta entä suomalaiset dekkaristit? Ne, jotka näyttävät pärjänneen maailmalla, ovat punoneet uskomattomia salaliittoteorioita ja kirjoittaneet paksuja toimintajärkäleitä. Tai kuvanneet suomalaisen kolkkoa sielunmaisemaa Fargo-tyyliin. Minun on kyllä tunnustettava, että suomalaisia dekkaristeja tunnen harvoja, nuorena luin Mauri Sariolan Susikoski-kirjoja ja Matti Yrjänä Joensuun Harjunpäitä. Pari Ata Hautamäen teosta olen lukenut myös sekä kuunnellut äänikirjoina muutaman Leena Lehtolaisen. Toinen Hautamäen teoksista on minulle aivan liian raaka, Lehtolainen puolestaan tylsä. 

Virpi Hämeen-Anttilalta jaksoin lukea ensimmäisen Björk-teoksen loppuun asti, kaksi odottaa vielä kirjahyllyssäni. Uusimmissa Hämeen-Anttilankin teoksissa mässäillään liikaa nuorten tyttöjen verellä. Yhtä Harri Nykäsen kirjaa luin kerran pätkän, mutta pakko se oli jättää kesken. Yäk.

Nuorena lukemani Waltarin Komisario Palmut taitavat olla ainoat kotimaiset, joista olen nauttinut. Enemmän tosin niistäkin pidin elokuvina (ne kaikki löytyvät dvd-hyllystäni).

Kuva lainattu täältä.

Entä käännöskirjallisuutemme? Kirjakaupat pursuavat trillereitä, joiden kansikuvissa on zombielapsia. Nuorena minäkin ahmin Patricia Cornwellin patologikirjoja ja muistan niistä kammottavia kohtia edelleen. Sen jälkeen niitä on ilmestynyt suomeksi muiden sielunelämää tuhoamaan kymmeniä lisää. 

Viimeksi tänään eräs ystäväni totesi mielipiteenään, että ruotsalaiset dekkarit ovat kaikkein kauheimpia. Varmaan, mikäli vertailussa ovat Stieg Larsson tai Henning Mankell (en ole lukenut). Åsa Larssonin Sudentaival-kirjan kuuntelin äänikirjana, ja se oli samaa luokkaa kuin Leena Lehtolainen: pettymykseen johtavia ihmissuhteita, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, raakuudella mässäilyä, jopa ympäristöaktivismi vedettynä mukaan psykologiseen keitokseen. Kaikki kyhättynä kokoon tylsän kuivaksi esitykseksi, joka kuulostaa siltä kuin lukija lukisi päivän uutisia.

Entä saksalainen dekkarikirjallisuus Suomessa? Suoralta kädeltä pystyn mainitsemaan yhden suomennetun kirjailijan: Volker Kutscherin Babylon Berlin. Sarjan nähneille tuskin tarvitsee enemmän kuvata, mikäli kirjassa ilmestyy paljon kuoliaaksi kidutettuja ja päähenkilöiden elämä samanlaista kärsimystä kuin tv-sarjassa, tuskin tarvitsee kirjaa sen enempää kuvailla. 

Mutta palatakseni siihen, miksi suomenkielisissä nykydekkareissa pursuaa veri, ruumiita syntyy liukuhihnalta ja lapsia katoaa jatkuvaan tahtiin? Sitäkö suomalaiset haluavat? Vain tällaiset murhatko keräävät lukijoita riittävästi, eikö muita kannata suomentaa?

Meiltä näyttää puuttuvan täysin genret, joita lähimaissamme arvostetaan. Meillä ei tunneta sitä lajia, jota anglosaksit kutsuvat nimellä cozy crime tai feel good mystery ja naapurimme nimillä mysdeckare, mjukdeckare, feelgooddeckare tai trivseldeckare. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, Ruotsissa nimittäin tämän lajin kirjailijoita on useita. Sen sijaan meillä sitä kuvaamaan on tuskin keksitty edes omaa sanaa. Pehmodekkari?

Okei, onhan meillä Minna Lindgren ja hänen Ehtoolehto-trilogiansa. Minun täytyy sanoa, nähtyäni omien läheisteni sairaala- ja palvelutalovuodet että nämä kirjat liippaavat liian läheltä. Olen lukenut sarjan ensimmäisen osan ja se kosketti enemmän kuin haluan kirjan koskettavan. 

En halua lukea dekkareita, jotta niiden paha olo tarttuisi minuun. Haluan, että dekkari on viihdyttävä ja siitä jää hyvä mieli. Ettei se ole liian totuudenmukainen eikä siihen voi samaistua liikaa. Mieluiten kyseessä on yläluokkainen murha, joka on tehty ahneudesta tai perinnön vuoksi. Sen selvittäminen tapahtuu johtolankoja tutkien ja päätelleen, lasillisen viiniä nautiskellen, ilman kohellusta ja kaahailua. Olen siis täysin feel good -lukija. Mutta en minkä tahansa chick litin. 

Ruotsalaiset pehmodekkarit ovat elämänmakuisia ja -iloisia, niissä pidetään sekä hauskaa että pohditaan elämää, joka ei kuitenkaan ole toivotonta eikä missään nimessä ikävää. Sellaista normaalia elämää, jollaista minäkin elän. Kirjassa siihen vain sattuu liittymään murha. Mutta eipä hätää, joku selvittää murhan - siinä samalla viiniä siemaillessan. Eikä kuulostakin vähän kuin Agatha Christieltä?  

Normaaliin elämään ei liity prostituutiota, pedofiileja, sarjamurhaajia. Toivottavasti ei. Opettajana toki tiedän, että pahaa on toisinaan lähempänä kuin uskoisinkaan, mutta en silti pidä pahuutta normiutena.

Outoa on, kuinka harva näistä ruotsalaisista pehmodekkareista päätyy suomennetuksi. Onko siis ymmärrettävää, ettei Suomessa myy, ellei naisia hakata tohjoksi tai haudata elävältä tai vauvoja räjähtele ilmaan?

Saksalaiset erottuvat ruotsalaisistakin. Heillä näyttää olevan täysin oma genrensä: Krimis mit Witz, suomennettuna humoristiset dekkarit. Vastaavia romaaneja en ole löytänyt muista kielistä, ehkä lähimmäksi osuvat Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarit. Kaikkia löytämiäni saksalaisia humoristisia dekkareita yhdistää samantapainen kuiva huumori ja niin ruumiit kuin niiden tutkijatkaan eivät selviä ilman pientä piikkiä. Lähinnä mieleeni tulevat Jonas Jonassonin ja Arto Paasilinnan kielellä taitavasti leikittelevät veijaritarinat.

Mielenkiintoista on myös saksalaisten kotiseuturakkaus. Saksassa kirjakaupoissa on jopa Regionalkrimis-osastot, millä nimellä myös kustantajat ja Amazon mainostavat paikallisuudella höystettyjä dekkareita. Monet humonistiset dekkarit osuvat myös monesti tähän kategoriaan. Näissä paikallisdekkareissa henkilöiden sanomiset on usein kirjoitettu paikallisella murteella, mikä tekee toisinaan kirjoista hyvin haastavia lukea, etenkin kun lukee niitä vieraalla kielellä. Andreas Föhrin Tote Hand -romaania lukiessani jouduin todella keskittymään repliikkeihin Tegernseen murteella kääntääkseni ne mielessäni Hochdeutschiksi.

Tähän mennessä löytöjäni on ollut erityisesti Rita Falkin peräkammarinpoika-poliisin Franz Eberhoferin edesottamuksista ja murhatutkimuksista kertova sarja, jolle tunnusomaista on, että jokaisen romaanin nimeen liittyy paikallisruoka. Mummonsa ja isänsä kanssa samassa pihapiirissä asuvan ja ikivanhan mummonsa kokkaamilla herkuilla hellittelevän poliisin mokat ovat hauskoja ja samalla puolivakavaan sävyyn kirjoitettuja. Kolme ensimmäistä romaania on filmattu, ja yhtenä yönä Pekingissä katsoin ne saksalaisten ystävieni kanssa putkeen. Eräs heistä on asunut 'Franzin kylässä' useiden vuosien ajan ja koki aikamoisia nostalgiaväreitä leffaa katsoessaan. Kirjoista olen ehtinyt lukea vasta pari ja niitä on minulla vino pino lukematta. Muutamaa lukuunottamatta ne kaikki löytyvät kirjahyllystäni, enimmäkseen lahjoiksi saatuna. Kaikki Falkin kirjat löytyvät myös pääkaupunkiseudun kirjastosta eli Helmetistä.

Toinen suositukseni on Jörg Maurerin komisario Jennerwein. Ei sen enempää tästä sarjasta. Lukekaa bloggaukseni sarjan ensimmäisestä osasta täältä. Siitä on myös tehty elokuva, jonka löytää nimellä Youtubesta. Kaikista Maurerin kirjoista löytyy kappale Helmetistä.

Kolmas ja ehdoton suosikkini on Angelika Buschan Mein Mann, der Liebhaber und der Tote im Garten, josta bloggasin jo pari vuotta sitten täällä. Näissä kirjoissa ei murhata ketään, ihmiset vain sattuvat kuolemaan ja ruumiista on päästävä eroon, mikä johtaa kummallisiin kommelluksiin ja synnyttää uusia ruumiita - joista on taas päästävä eroon. Valitettavasti kirjailijalta on ilmestynyt vain pari muuta teosta eikä yhtään uutta vuosikymmeneen. Lukemani kirja löytyy Helmetistä, kirjailijan muut teokset on hankittava käytettyinä Amazonista.

On todella valitettavaa etteivät kustantajamme Suomessa uskalla julkaista näitä saksalaisia ja ruotsalaisia pehmodekkareita. Kummastakin maasta käännetään vain ne raaimmat ja synkimmät kirjat, aivan kuin suomalaisilla murhaan ei voisi liittyä samanlaista elämäniloa ja kepeää leikintekoa kuin naapureillamme. Slaavilaista dekkarimakua en tunne, mutta mietin, mahtaako meidän ja länsinaapureittemme dekkarijuopa on yhtä leveä kuin joululaulujenkin: meren länsipuolella lauletaan myös duurissa, itäpuolella enimmäkseen vain mollissa.

Muutamaan otteeseen olen hämmästellen lukenut kirjabloggareiden ihmettelyjä, kuinka kukaan haluaa lukea jostain niin kauheasta kuin murhasta. Totta - jos valittavana ovat vain suomenkieliset trillerit. Kuinka heille kertoisin, että dekkareiden kirjo on niin moninainen...

Kaksi virkistävää poikkeusta meiltä kuitenkin löytyy. Alan Bradleyn 11-vuotiaasta kemististä ja salapoliisinerosta kertova Flavia de Luce -sarja. Sekä Agatha Christien kirjat, joista jatkuvasti otetaan uusintapainoksia ja joiden nerokkuutta ja ylivoimaisuutta yksikään nykyaikainen pehmodekkari ei edelleenkään päihitä. 

Kahdesta uutuudesta tulen myös vielä bloggaamaan. Kotimaisesta dekkarikirjailija Terttu Autereesta ja kanadalaisesta Louise Pennystä, joiden kirjat odottavat lukemistaan suomeksi. 

Niin ja kerrottakoon, että luin jouluna myös Jessica Fellowsin kirjan Midford murders, joka on suomeksikin roikkunut bestseller-listoilla. En tykännyt. Todellisuudesta ei saa tehdä fiktiota, jossa murhaajaksi osoittautuu oikea todellisuuden ihminen, jolla tuskin on ollut mitään tekemistä murhan kanssa oikeasti. Vaikka ihminen on kuollut, ei hänen elämäänsä sovi mustamaalata.