Kaupunki peittyy sateenkaareen

Sateenkaari on ollut näkyvästi esillä Helsingissä tällä viikolla. Poikkesin torstaina keskustassa ja panin merkille, että lähes joka kaupan näyteikkunaa koristi sateenkaarilippu isona tai pienenä. Viimeistään eilen varmasti viimeisetkin tietämättömät havahtuivat, kun Helsingin Sanomat julisti Pride-viikkoa ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia koko etusivun kokoisella värikkäällä raidallisella lipullaan, tukenaan useita johtavia suomalaisfirmoja.  

Stockmann on myös ollut erittäin näkyvästi mukana Pride-viikon kampanjoissa järjestäen useita tapahtumia viikon aikana. Torstaina ala-aulan läpi kulkiessani meneillään näytti olevan jokin drag queen -tilaisuus, vaikken ehtinyt jäädä seuraamaan, mistä oli kyse.

Pari vuotta sitten vein esikoiseni katsomaan kulkuetta, hengailimme Senaatintorilla ja katselimme paraatin järjestäytymistä pieniä sateekaarilippuja heiluttaen. Tällä viikolla hän lähti yksin tapahtumiin ja seuraa tälläkin hetkellä kulkuetta kaverinsa kanssa, ellei sitten marssi paraatilaisten mukana.

Itse en jaksanut lähteä tänä vuonna paikan päälle. Eräs lesboystäväni jokin aika sitten pohti, kuinka Pride-kulkue on muuttunut ennemmin karnevaaliksi ja kadottanut alkuperäisen asiansa. Omassa elämässäni ja varmaan monen helsinkiläisen elämässä homous, lesbous ja muut seksuaalivähemmistöt ovat jotain niin tavallista, ettei asia enää mielestäni kaivannut alleviivaamista. Ei kai kenenkään enää tarvitse olla kaapissa?

Tuttavapiiriini kuuluu paljon seksuaalivähemmistöihin kuuluvia, vielä enemmän tasavertaisuuden kannattajia. Facebookini on värjäytynyt sateenkaarenväriseksi, koska moni suomalaisystäväni on liittänyt profiilikuvaansa Priden kannatusmerkin. Naapurissani on asunut vuosia homopareja, lapsillani on ollut luokkatovereita, joilla on kaksi äitiä saman katon alla. Transseksuaalisuus liippaa perhettäni usealta suunnalta: minun vanha koulukaverini, mieheni entisen vaihto-oppilasperheen sisko ja esikoiseni entinen luokkatoveri ovat vaihtaneet sukupuoltaan. Erilaiset seksuaaliset suuntautumiset ovat yhtä tavallista kuin eri ihonvärit ja uskonnot. Olen saanut kasvattaa lapseni näkemään, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Minusta on ollut hienoa kuunnella nuorisomme takapenkillä käymiä keskusteluita, joissa he avoimesti pohtivat omaa seksuaalista suuntautumistaan ja vanhemmat valistavat nuorempia. "Vielä ei tarvitse tietää, onko homo vai hetero..." 

Toista oli vielä pari vuosikymmentä sitten. Kun nuorena tulin Helsinkiin opiskelemaan, en ollut koskaan tavannut ketään homoseksuaalia, muista puhumattakaan. Vähitellen moni opiskelukaverini alkoi tulla ulos kaapista. Kun kerroin eräälle vanhemmalle sukulaiselleni erään homokaverini kutsuneen pikkuveljeäni "söpöksi", tämä kehotti minua pitämään huolta veljestäni, ettei kukaan homoukko vaan pääsisi viekoittelemaan tätä väärille poluille. Pojista pitävistä namusedistä oli hän nuorena kuullut aikuisten kuiskuttavan. Minua nauratti ajatus herttaisesta ja kiltistä, minua nuoremmasta opiskelijapojasta limaisena äijänä, joka viettelisi ymmärtämättömän pikkupojan (yli kaksikymppisen...)

Kerran vierailin ystäväni luona Oulussa. Vietimme hänen tuttaviensa kanssa iltaa pubissa, kun eräs nuori nainen yritti iskeä erästä seurueemme naista. Kyse ei ollut sen kummoisemmasta kuin silmäniskusta vessassa, mutta jo se riitti suistamaan ystäväni ja hänen kaverinsa raiteiltaan. He olivat niin järkyttyneitä asiasta, että puntaroivat sitä koko illan. Hyvä ettei tämä viettely-yrityksen kohteeksi joutunut nainen antanut nyrkistä flirttailijalleen.

Näin viime kesänä Finnairin koneessa Tom of Finlandista kertovan elokuvan, joka kuvasi hyvin sitä, millaista on ollut homon elämä Suomessa muutama vuosikymmen sitten. Elokuva ihastutti ja järkytti, itkin monet kerrat sitä katsoessani. Itkin elokuvassa kuvattujen ihmisten ja heidän kohtalotovereittensa kohtaloita, itkin ihmisten kohtaloa vuosisatojen, vuosituhansien ajan. Itkin myös ilosta omien homotuttujeni vuoksi, koska he saavat elää tänä suvaitsevaisuuden ja "normaaliuden" aikana. Elokuva ihastutti, kun tajusin, että saman aikaan, kun Suomessa homous oli kieroutta ja kauhea synti, josta puhuttiin kuiskaten ja jolloin metsissä tapaavia "hinttareita" metsästettiin ja hakattiin, saivat homot Kaliforniassa elää tavoillaan täysin vapaasti, kenenkään sitä kummeksumatta. Ennen kuin saapui nelikirjaiminen kirosana, joka vei myös Toukon ystävän.   

En siis mennyt tänä vuonna katsomaan sateenkaarikulkuetta, mutta seurasin sitä Helsingin Sanomien suoran lähetyksen kautta. Nähdessäni mustiin pukeutuneet ruumisarkunkantajat teipattuine suineen muistelin, kuinka monessa maassa seksuaalivähemmistöön kuuluminen on syy tulla tapetuksi. Mietin, kuinka olen Suomessakin kuullut pikkupaikkakuntalaisten suusta homokammoisia puheita. Pohdin, kuinka bloggaaja Maiju viime talvena kuvaili luottokampaajansa kokemuksia asiakkaista, joiden tukkaan saa koskea vain hetero. Muistin vasta tällä viikolla kuulleeni kahden maailmankansalaisen puhuvan puppeliparaatista ja naisista hieromassa värkkejään yhteen.

Vielä riittää siis sarkaa niitettäväksi, joten Pride ei ole vain tyhjänpäiväinen karnevaali, kakkosvappu. Siitä huolimatta, että juuri lukemani mukaan paraatiin osallistui 100 000 ihmistä. Kuten eräs Hesarin haastattelemista kulkuelaisista totesi, se on suvaitsevaisuuden, tasavertaisuuden ja kunnioituksen juhla. Olisinpa sittenkin ollut mukana!