keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Rakkaudella ruotsalaisiin





Olen dekkarifani ja tällä hetkellä fanitan ruotsalaisia kirjailijoita. En mitään annajanssoneita, åsalarssoneita, henningmankelleita tai lizamarklundeja, joita on suomennettu kasapäin. Ei, heidän tuotantoaan en itse asiassa ole koskaan lukenut. Olen ihastunut vähemmän tunnettuihin naisdekkaristeihin, joiden kirjat ovat sattuneet käteeni Akateemisessa kirjakaupassa. Kirjojen kauniit kannet ovat herätelleet minut lukemaan takakannen.

Joulu- tai tammikuun lumipyryjen aikaan aion viimein aloittaa Annette Haalandin uusimman, kolmannen osan Pastor Viveka -sarjasta. Haaland on lempparini kahden ensimmäisen osan perusteella. Ne luin kahden edellisen joulun aikoihin, mutta valitettavasti postaukset jäivät tekemättä. Kolmas osa on odotellut minua jo ilmestymisestään viime helmikuusta alkaen. Otin sen jo kerran kesällä käteeni, mutta kun tajusin tapahtumien sijoittuvan lumipyryn aikaan, en halunnut lukea kirjaa kesähelteillä.

Toinen kirjailija on Marianne Cedervall, jonka sankaritar eläkeläinen Anki seikkailee Gotlannin maalaismaisemissa. Sarjan ensimmäisestä osasta, jossa Anki vasta muuttaa tilalleen Tukholmasta ja perustaa hevostilan, kirjoitin jokin aika sitten täällä.

Toisen osan, Låt det som varit vila, aloitin heti ensimmäisen perään. Tästä kirjasta pidin enemmän kuin ensimmäisestä osasta, koska ensimmäiseen osaan verrattuna tässä kirjassa puhuttiin vähemmän hevosista ja keskityttiin enemmän ihmisiin ja koska murhat olivat vähemmän raakoja kuin ensimmäisessä osassa.

Mikään Agatha Christien veroinen sanaseppo ei Cedervall ole, mutta kerronta on mukavan soljuvaa ja kappaleiden aloituksissa ja lopetuksissa on särmää, joka houkuttelee lukemaan. Odotan iltoja kirjan parissa, ennätän lukea yhden tai kaksi kappaletta, ennen kuin sammutan valot ja kaivauduin tyynyihin ja peittooni.

Agathan neuvokasta lankojen punomista yhteen jään kuitenkin kaipaamaan. Minua ärsyttää vauhdikas loppu, jossa murhaajaa jahdataan ja yritetään estää häntä iskemästä vielä kerran. Tällä kertaa murhaajan viimeinen teko on kaukaa haettu ja tuiki tarpeeton. Varsinkin kun murhaaja on arvattavissa jo monta kappaletta aikaisemmin, niin selvästi häneen viitataan. Pidän enemmän dekkareista, joissa kaikki ovat mahdollisia syyllisiä ja vinkit syyllisen selviämiseen annettu jo aikaisin, mutta siitä huolimatta murhaaja paljastuu vasta viimeisessä kappaleessa, jossa keskitytään täysin hänen paljastamiseensa.

Tästä pettymyksestä huolimatta odotan jo, milloin voisin aloittaa sarjan seuraavan osan, jonka tapahtumat sijoittuvat kesähäihin.

Jonkin verran Cedervallin lukemista ruotsiksi vaikeuttaa se, että hänen kirjoissaan vilisee paljon outoja sanoja, jotka oletettavasti ovat gotlantilaisia murresanoja, jotka ovat yleiskielelle vieraita ja joita joudun etsimään sanakirjasta. Toisen kirjan jälkeen kyllä ne alkavat jo käymään tutuiksi, mutta toivottavasti ne eivät päädy käyttööni, itse kun en sen jälkeen tiedosta, mitkä ovat murresanoja ja mitkä normiruotsia.

Eilen illalla kävin uuden ruotsalaisen kimppuun. Koska kirja on kirjastosta, en voinut olla turhan tarkka vuodenajasta, tapahtumat nimittäin sijoittuvat loppukesään. Kirja on Marie Bengtsin esikoisteos nimeltään En sax i hjärtat, jonka suomennoksen näin kirjamessuilla ja kiinnostuin sen kauniisti kuvitetusta kannesta. Murha maalaisidyllissä on suomennoksen nimi, ja näin alkumetreillä pidän kumpaakin nimeä takakannen esittelyn perusteella yhtä kuvaavana.

Myös Marianne Cedervallin aiempaa tuotantoa, Mirjam ja Heivor -sarjaa on suomennettu, mutta minulla ne ovat vielä lukematta. Ovatko sinulle tuttuja kirjat Tästä talvesta tulee musta ja Ajattelen sinua kuolemaasi asti ja mitä pidit niistä?

Mikä ruotsalainen on sinun lempidekkarisi?

lauantai 17. marraskuuta 2018

Syystakki ja synttärilahja

 
 

 
 
 
Tänään oli ehkä syksyn viimeinen mahdollisuus käyttää tätä lempparitakkiani. Ensi viikolla kun sää jo ennusteen mukaan viilenee.
 

 
Lempparini tämä takki on raikkaan värinsä puolesta, mutta samalla tämä on myös takeistani kaikkein parhain, joten sateella ja työpäivinä se pysyy tiiviisti kaapissa. Viime viikot ovat olleet niin harmaita ja kosteita, joten käyttömahdollisuudet ovat olleet vähissä. Onneksi keväällä pääsen taas kaivamaan sen esiin, meneehän se iloisen värinsä puolesta myös silloin.
 
Takki on Ted Bakerin syysmallistosta jokusen vuoden takaa, mutta se oli ollut haaveenani jo useamman vuoden ajan, ennen kuin viimein raaskin hankkia sen itselleni. Jotenkin järkevyyden huipussa ajattelin pitkään sen käyttöajan olevan kovin lyhyt, vain syyskauden. Kunnes tajusin, ettei minulla ole kunnollista kevättakkiakaan ja että yksi oikeanvärinen takki menisi keväät syksyt. Hankin tämän sitten viimeisellä hetkellä, sillä seuraavien vuosien mallistoihin fuksianpunainen muuttui murretummaksi, punaviininpunaiseksi.
  


 

 
 
Harvoin esittelen täällä ostoksiani, mutta ehkä nämä ovat sen väärtit.
 
Miehelläni ja minulla ei ole tapana ostella toisillemme lahjoja, koska meillä kummallakin on maku, josta emme tingi. Emme myöskään halua kotiimme mitään turhaa krääsää, mistä syystä haluamme valita tavaramme itse. Näin ollen hankimme omat lahjamme. 
 
Haluan lahjani olevan jotain erityistä, sellaista, jota ei ihan normaaliostokseksi voi ja halua perustella ja jota ei tarvitse ottaa käyttöön ennen kuin lahja on "annettu". Yleensä se on jokin pieni luksustuote - tällä kertaa käsineet. 
  
Reilu kuukausi sitten olin Fab Forty Something -Marjukan järjestämässä Balmuirin lukijaillassa, jossa hairahduin näihin vaaleanpunaisiin mokkanahkaisiin käsineisiin, joissa on kashmirvuori. Nahkakäsineet ovat ainoat rattiin sopivat käsineet ja parikymppisenä hankkimani ruskeat käsineeni ovat jo aika kuluneet. Ensin etsin uusia käsineitä toisen suomalaisen käsinevalmistajan Sauson mallistosta, jolla olisi värikkäitä käsineitä, mutta ainoastaan puuvillaisella vuorilla. Heidän lämpimästi vuoratut käsineensä olivat vain tylsissä perinteisissä väreissä ruskean ja mustan sävyissä.  
 
Ostin siis reilu kuukausi sitten nämä vaaleanpunaiset Balmuirin käsineet itse itselleni synttärilahjaksi.
 
Mikäli Balmuir tai Sauso joskus päättää valmistaa tällaisia käsineitä taivaansinisinä, fuksianpunaisina tai auringonkeltaisina, olen varmasti ensimmäisenä jonossa hankkimassa sellaiset. Lahjaksi itselleni.

 

 
 
 
 
Viimeiset kahdeksantoista vuotta jouluostoksemme on pyhitetty lasten lahjaostoksille. Nyt huomaan uuden lehden alkavan kääntyä ja elämäämme mahtuvan muutakin kuin pukinkontin täytettä. Olen katsellut muiden bloggaajien jouluisia sivuja ja tänä aamuna havahduin, että mehän lähdemme mieheni kanssa kaupungille joulukoristeostoksille. Joulupöytämme on ollut samannäköinen siitä lähtien, kun noin viisitoista vuotta sitten joulunvietto siirtyi meidän kotiimme. Pöytäliinatkin ovat olleet samat Marimekon liinat, sininen ja punainen, jotka ovat palvelleet jo lähes parinkymmenen vuoden ajan ja jotka katetaan pöytään joka joulu, uusi vuosi ja lasten synttärijuhlia viettäessämme.

 

Haahuilimme kaupoissa niin kauan, että loppujen lopuksi emme ennättäneet hoitaa kaikkia ostoksia. Kaupat menivät kiinni ennen kuin saimme hankittua pöytäliinan, mutta kuusenalusmaton ja jopa kaksi Iittalan maljakkoa saimme hankittua. Enää ei tarvitse kukkakimppu kädessä ihmetellä, mistä löytyisi sopiva maljakko. Niitä on nyt kaksin verroin. (Nopeista päätöksistä plussapisteitä meille, kerrankin emme tuhlanneet aikaa jahkailuun!)
 

 
 
 
Nämä viimeiset kuvat ovat siis tältä päivältä. Tänään piti olla vuoden harmain päivä, jota on käytetty mainosvideossakin. Päin vastoin oli pitkästä aikaa aurinkoinen ja ihana päivä. Ala kuvissa siis minä, lempitakkini ja -huivini sekä ihmeiden ihme: aurinko.
 
 
 
 
 

torstai 15. marraskuuta 2018

Sattumien aamu ja Escada-kopio

  


Voi mikä aamu oli tänään(kin). Kun hyppäsin autoon lähteäkseni töihin, ei auto inahtanutkaan. Tunnin päästä oli alkamassa oppilaitteni koe, mutta julkisilla olisin perillä vasta puolentoista tunnin päästä. Minä tilasin taksin, mies jäi soittamaan hinausautoa hakemaan autoamme korjaamoon. Taksikuyti töihin maksoi 53 euroa.

Iltapäivällä huomasin puhelimen muistutuksen liian myöhään: Kolmosen vanhempainvartti alkaisi kolmen vartin päästä. Autolla ehtisin taas, mutten julkisilla. Soitin miehelleni ja totesin, että minun pirssikyytini tulee liian kalliiksi. Hän hyppäsi taksiin ja porhalsi ajoissa varttiin: 13 euroa. 

Ostettuani bussilipun kännykällä huomasin ostaneeni Helsingin sisäisen. Jouduin siis uhraamaan sen 2,20 e ostaakseni saman tien myös seutulipun. Tapasin tyttären ennen kiinantuntiamme ja menimme ulos syömään, kuten aina. Totesin, ettei tässä konkurssissa enää paljon merkkaisi, vaikka menisimme viiden tähden ravintolaan. No, ei sentään. Söimme Hanko Sushissa pokekulhot.

Tähän luksustelupäivään sopii hyvin esiteltäväksi hameeni, joka on melkein luksusta...




Olen ehdottomasti hameihminen. Lämpimällä säällä se on aina vakiovaatetukseni, tuolloin kun tarkenee ilman sukkahousuja. Lämmin syksy on ollut kuitenkin hankala hameen kannalta, sillä pariin kuukauteen ei ole enää tarjennut jalat paljaina, mutta paksut sukkahousut ovat olleet töissä liikaa. Vasta viime aikoina olen voinut taas kaivaa esiin pehmeät kymmenien denierien sukkikset ja farkkuhameet niiden pariksi. Tämänhetkisen lempihameeni näette kuvissa.




Tämän hameen mallin, kuvan Escadan hameesta, löysin muutama vuosi sitten netistä (ensimmäinen kuva alla). Kiikutin kuvan Remakeen, jossa hame toteutettiin minulle vanhoista farkuista kokoamalla. Aika makea, eikö olekin. Ja kierrätystä parhaimmillaan: osoitus siitä, kuinka vanhoista rikkinäisistä farkuista saa koottua jotain aivan uutta. Ja samalla sillä on työllistävä vaikutus.






Neuletakki on Ted Bakerin muutaman vuoden takaa, paita puolestaan Armani ja esitelty jo viime keväänä (löytö omasta kaapista). 







Vaihtuuko sinulla lempivaatteet kausittain? Oletko ennemmin hame- vai housuihminen?


keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Synttärijuhlien kuvat

 
 
 


Ihanaa, viikko on jo puolivälissä ja pian alkaa taas viikonloppu. Erityisen iloinen olen siitä, ettei ensi viikonlopuksi ole tiedossa muuta kuin lakanoidenvaihtoa sekä paketin pakkaamista lähetettäväksi Emmyyn. Muutoin on ihan rauhallista kotoilua, ja kotikin vielä siisti edellisen viikonlopun juhlien jäljiltä. Tosin helposti siinä saattaakin käydä niin, että siisti koti houkuttelee kutsumaan (pitkästä aikaa) naapurit kylään!

Tällä hetkellä nautin kuitenkin rauhallisen viikonlopun ja koti-iltojen ajatuksesta ja toivun vilinäviikonlopusta. Tähän saumaan on sopiva hetki julkaista kuvat itse synttärijuhlista.    
 

 
 
 
 
 

 


 
 
Ruoka onnistui loistavasti ja sitä oli riittävästi, vaikka paikalla oli 17 syöjää, näistä neljä teini-ikäistä poikaa, joihin uppoaa valtava määrä ruokaa. Siksi emme uskaltaneet lähteä sienirisotto- tai keittolinjalle, kuten ristiäisissämme ja joissakin synttärijuhlissamme. Possu oli mehevää ja kuskusissa riittävästi makua ja sattumia. Kurpitsansiemenet ja kastikkeen hunaja maustoivat mukavasti muutoin aika perussalaattia.

 
 
 

 
Mies teki kaksi mokkamoussekakkua, toisen Kolmoselle ja toisen minulle, onhan meillä kummallakin synttärit näihin aikoihin. Ruokapöydästä hankitusta ähkystä huolimatta molemmat kakutkin tekivät kauppansa, kun taas kuivaneesta pullasta on paistettu ritareita tällä viikolla. Pari päivää selvisimme myös ilman ruoanlaittoa syömällä lauantain jämiä.
 
Pellavaliina tarjoilupöydässä on muuten koottu kahdesta pellavaisesta pyyhkeestä. Ne ovat olleet häälahjamme ja jostain kumman syystä jääneet käyttämättömiksi kaappiimme. Olen varmaan luullut niitä pöytäliinaksi, joita saimme häälahjaksi useammankin kappaleen ja joita olen säästellyt ja varjellut siten, etten ole aikaisemmin raaskinut ottaa käyttöön.
 
Tämän jälkeen, kun nämä pyyheliinat ovat palvelleet ensimmäisen käyttökertansa juhlapöytäliinana, päätyvät ne varmastikin oikeaan käyttötarkoitukseensa kesäpyyhkeiksi. Mikään froteepyyhe ei tavoita pellavapyyhkeen ilmavuutta ja miellyttävää viileyttä, kun saunan jälkeen jälkihiki pukkaa iholle.  
 
 
 
 
Muutama kuukausi on taas aikaa seuraavaan koitokseen eli lasten synttärijuhliin. Ja siinä välissä on vielä joulu!

maanantai 12. marraskuuta 2018

Valmistautumista juhlaan











Isolle porukalle kun järjestää ruokajuhlat, isäntäväen toiveissa on aterioida vieraiden kanssa ja keittiökin on tavallinen lapsiperheen keittiö eikä suurtalouskäyttöön suunniteltu, juhlien järjestämisessä on haasteensa. Vedän vieläpä sanoja takaisin, keittiön on suunnitellut poikamies omiin tarpeisiinsa lähtökohtanaan sisustaminen eikä lapsiperheen tarpeet, mistä syystä minä koen kokkaamisen tuossa keittiössä erittäin haasteelliseksi. Kaikelle ei ole omaa paikkaansa tai laskutilaa ja jotkut tuon suunnitelman osaset ovat kerta kaikkiaan kummallisia naisen näkökulmasta. Tästä syystä ruoanlaitto jääkin yleensä miehelleni.
Mutta tosiaankin, meistä on ihanaa tavata ihmisiä ja juhlissa pitää mielestämme olla ruokaa. Etenkin, koska leipominen ei ole meidän mielipuuhaamme. Siinä mielessä olemme näkemyksiltämme aika kiinalaisia. Lisäksi suku saapuu juhliin melko kaukaa ja olisi noloa lähettää heidät ABC:lle täyttämään vatsansa.
Oman haasteensa asettaa vielä siivoaminen, joka yleensä päättyy viimeisellä minuutilla vieraiden saapuessa (jää siis aina vähän kesken). Niinpä ruoanlaiton on oltava äärettömän helppoa ja mahdollisimman vähän sotkevaa, jottei vieraiden tarvitsisi kauhistella sotkuista keittiötä jonottaessaan keittiöön noutopöytään.







Yleensä tarjoamme lihan tai kalan pariksi kuskusia, joka valmistuu helposti ja vaivatta ja josta saa todella maukkaan lisäkkeen maustamalla sen valkosipulilla, raastetulla sitruunankuorella ja -mehulla sekä yrttien, kapriksenhedelmien ja pilkottujen tomaattien avulla. Vaihtelua tuovat myös fetapalat, oliivit ja aurinkokuivattu tomaatti.

Lämpimän sään vuoksi harkitsimme savustimen kaivamista esiin ja lohen savustamista, mutta sateen uhatessa päädyimme toiseen helppoon vaihtoehtoon eli persikalla täytettyyn possurullaan. Minun osuuteni eli salaatti oli tällä kertaa erittäin yksinkertainen: erilaisten esipestyjen salaattilaatujen sekaan kurkkua, tomaattia ja kurpitsansiemeniä. Peruskastikkeen sekoitin oliiviöljystä, sitruunamehusta ja hunajasta, maustaen tietysti suolalla ja pippurilla.





Koska kyseessä on lapsen juhla, koristelukin on lapsen toiveiden mukainen eli Halloween-aiheinen. Olimme Halloweeniksi kaivaneet esiin noita-akan, jolla pelottelimme ja riemastutimme ovelle kolkuttavia "Trick and Treat" -kiertäjiä. Korkean äänen tai kosketuksen vaikutuksesta noita riehaantuu täysin ja on todellakin aika kammottava. Esittelin sen vieraille kauan kadoksissa olleena kaksoissisarenani, jonka olemme tunnistaneet yhdennäköisyytemme perusteella. Perheeni tosin totesi tähän, että kauneuskisoissa tulisin kyllä kakkoseksi.





Itse juhlista lisää seuraavassa postauksessa.