sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Tavoitteeni tässä kuussa



Niin se pitempikin loma päättyy aikanaan, kaksi viikkoa on mennyt ihan hurahtamalla ja pari päivää olen jo ollut työntouhussa. Viime viikolla sentään yhden päivän, sen aurinkoisen pakkaspäivän, vietin tyttären kanssa kaupungilla. Kävimme yhdessä salaattilounaalla sekä  Helsingin kaupunginmuseossa. Aikomuksemme oli mennä Pelko-näyttelyyn, mutta käännyimme pois ovella. Vastuuvapauslomakkeen täyttäminen enteili jotain henkisesti liian rankkaa. Emme halua ehdoin tahdoin kokea pahimpia pelkojamme. Sen sijaan kiersimme Helsingin valitut palat eli kaupungin muuttumisesta kertovan näyttelyn.

Vuoden ensimmäisen postaukseni päätin ja otsikoin elämäntaparempalla, jonka aloitin keskiviikkona. Mitään ihmeellistä elämäntaparemppaa en tosin ole aloittanut, mutta sen verran hikeennyin viimeisten vuosien aikana ylöspäin hilautuvaan painooni, joka joulun aikana otti vielä jättiharppauksen, että päätin tehdä asialle jotain. Naapurinrouvat ovat kaikki nykyään minua toimeliaampia liikunnallisesti, itse kun olen viimeisen vuoden ajan ollut täysin sohvaperuna. Autolla posotan töihin ja pitkän työpäivän jälkeen ja viikonloppuisinkaan en millään jaksa nousta siitä sohvannurkasta, johon olen itseni parkkeerannut. Tosin täytyy myöntää, että työpäivän aikana saan aika paljon jumppaa heilumalla sinne tänne. Työni on aika fyysistäkin, opettajantuolia en paljonkaan ennätä kuluttamaan.

Mutta pitkän työpäivän aikana tulee nälkä tämän tästä ja olen huono syömään kunnollisia välipaloja. Mikäli opettajainhuoneesta löytyy suklaata tai karkkeja, popsin niitä nälkääni. Normaalisti söisin vain kevyen lounaan, jonkun herkullisen salaatin, mutta sellaiseen ei ole aikaa ja mahdollisuutta koulupäivän aikana. Tehtäviini kuuluu viedä oppilaat syömään ja samalla joudun syömään itse saman tuhdin lounaan kuin oppilaatkin. Pakko on syödäkin tukevasti, muutoin en itsekään jaksaisi opettaa. Näin ovat kiloni kivunneet taas ylöspäin kuin varkain.

Mieheni on liiankin hyvä kokki. Illallakaan en malta olla syömättä tukevasti, koska päivällisemme ovat aivan turhan herkulliset. Välillä pyydän hartaasti, että meillä olisi vain eineksiä arkipäivälliseksi. Sellaisia, joita ei tekisi mieli ahmottaa...
 


 

Mitä isoa ja mullistavaa elämäntaparemonttia en aio tehdä. En aloittaa valtavaa dieettiä, en ruveta vegaaniksi tai karppaajaksi. Kyse on vain yhdestä kuntosalikortista, jonka hankin tällä viikolla. Ja kun se on hankittu, on sitä myös syytä käyttää. Olen sitoutunut maksamaan kortista vähintään seuraavat kaksi kuukautta, ja koska tuskin heti tässä kuussa sitä peruutan, tiedän jo nyt olevani vähintään 100 euroa köyhempi.

Olen luonteeltani täysin on/off-ihminen. Kun johonkin ryhdyn, teen sitä hetken täysillä - yleensä kunnes saavutan tavoitteeni. Tämän jälkeen innostukseni lopahtaa täysin. Liikunta on minulle erittäin vastenmielistä, joten omaa lajiani en ole vielä löytänyt. Kävely ja pyöräily ovat ainoat lajini, koska niitä voi "harrastaa" ilman ajatusta liikunnasta. Kävely- tai pyörälenkille en normaalisti lähde, ellei se suuntaudu määränpäähän. Vaikkapa kaupungille kahvilaan. Ennen kotikulmilla liikuin aina kävellen, kuljetin lapset kerhoihin ja harrastuksiin, hain päiväkodista. Nykyään minulla on valitettavan harvoin asiaa kotikulmille ja siksi tällainen arkiliikunta on jäänyt.

Mutta kun olen saanut lapsia, minusta on kehkeytynyt lähes himourheilija. Tavoitteellista liikuntaa olen harrastanut jokaisen neljän lapseni raskausaikana ja syntymän jälkeen. Heitä odottaessani olen nälissäni kerännyt noin 20 kiloa lisää elopainoa, mutta jumpannut vatsalihaksiani tehokuntoon koko raskauden ajan ja synnytyksen jälkeen. Olen kävellyt rattaita työntäen ja vatsaa sisään vetäen joka päivä kilometrikaupalla yhdeksän kuukauden ajan. Samalla hetkellä, kun puntari ja mittanauha ovat näyttäneet vanhoja lukemiaan, olen tyystin unohtanut urheilun.




Kuvaavaa on, kuinka kouluaikoinani vatsalihakseni olivat hapoilla ennen kuin sain kymmenen vatsalihasliikettä tehtyä, mutta synnytyksen jälkeen olen lukenut kaiken vatsalihasten erkaumasta ja lantionpohjalihasten heikkenemisestä. Olen tarkistanut lihasteni kunnon ja aloittanut varovaisen ohjeiden mukaisen jumpan, jota olen varovasti lisännyt. Sohvaperunasta on kehkeytynyt tiedostava ja asialleen omistautunut himoliikkuja. Ja kun tavoite on saavutettu, kipinä on kadonnut ja himoliikkuja on hautautunut jälleen sohvannurkkaansa. Kun muutama vuosi sitten aloitin arkiliikuntapyöräilyn, kuntoni oli jälleen niin rapautunut, että vanhat papatkin polkivat ohitseni. 

Vielä pari vuotta sitten liikuin kuitenkin päivittäin pyöräilemällä tai kävelemällä useimmat välimatkat. Käydessäni Pekingissä kaupungilla asioilla saatoin painella niin, että kävelin kilometrikaupalla ja lopuksi ajoin vielä metrolla kotiin, jolloin kävelymatkaa jäi vielä puolitoista kilometriä metroasemalta kotiovelle. Siinä missä toiset ekspattirouvat ottivat aina taksin! Suomeen palattuamme ajokorttini pääsi taas käyttöön ja aikaa säästyi (työntekoon), mutta hyötyliikunta jäi.




Tällä viikolla olen käynyt kuntosalilla rehkimässä jo kolme kertaa. Olen pyöräillyt, askeltanut steppilaudalla ja kävellyt, välissä tehnyt muutaman sarjan lihastreeniä. Innostusta olen saanut siitä, että olen samalla katsonut lempisarjojani puhelimestani. Yhdellä kuntosalikäynnillä olen ehtinyt katsomaan 45 minuutin ohjelman. Puolentoista kuukauden kuntosalikortti olen jo naapurinrouvien mielestä tienannut ja lisäksi pudottanut joulukilot (ruokavaliossa olen tosin skarpannut myös). Jos nyt muutaman viikon jaksaisin olla näin aktiivinen ja tehokas, niin mahtuisin ehkä pian taas vanhoihin farkkuihini. Sitten voisin taas peruuttaa korttini...

Mieheni huomasi eilen olevansa naapurustossamme ainoa, jolla ei ole kuntosalikorttia. Paineita, paineita. Tänään muut miehet lähtivät yhdessä kuntosalille, mieheni pelastui lähtemällä pelimatkalle pelaamaan kiekkoa.


 
 
 
 
Muita tavoitteitani tälle kuulle en aio ruveta listaamaan. Ne liittyvät työhöni ja listasta tulisi pitkä, aivan hirmuisen pitkä. Voi olla, että joudun pitämään blogitauon tässä kuussa, ehkä julkaisen vain lupaamani Emmy-vinkit, mutta muutoin keskityn muihin asioihin. Saa nähdä, maltanko :)
 
Mukavaa loppiaista ja paluuta arkeen!

torstai 3. tammikuuta 2019

Emmyssä kenkä- ja toppa-ale

Tunnetko jo Emmyn, merkkivaatteiden ja -asusteiden second hand- liikkeen netissä?
 
Olen kirjoittanut Emmystä jo pari postausta aiemmin (ne ovat luettavissa täällä ja täällä) ja kertonut kokemuksistani myyjänä ja ostajana. Lisäksi olen esitellyt ostamiani vaatteita useammissa postauksissani. Koska tapanani on joka maanantai ja torstai vilkaista uutuuksia ja tehdä niiden joukosta löytöjä, tuli mieleeni, että voisin tehdä niistä enemmän tai vähemmän säännöllisiä vinkkipostauksia tänne.
 
Tässä siis ensimmäiset vinkkini. Emmyssä on säännöllisesti alennusmyyntejä ja tällä hetkellä ovat kengät, toppavaatteet ja miesten vaatteet alennuksessa loppiaiseen eli 6.1. asti. Vielä siis ennättää säästää näistä 25 prosenttia TALVIALE19-koodia käyttäen! Kaikki tuotteet löytyvät täältä

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Vuosi vaihtui ja elämä meni remonttiin

 
 
 

 
 
 
 
Tässä vielä kuvia vuoden viimeisestä päivästäni, sekä meikittömiä paluu-kuntosalilta-kuvia että asukuvia valmistautumisesta iltaan ja vieraiden tuloon.
 
Onneksi olimme tehneet suurimmat ostokset jo sunnuntaina, mies kun työmatkalla koukkasi kaupan kautta hakemaan viimeisiä ostoksia, oli kaupan parkkipaikkakin ollut aivan tukossa. Ihme ja kumma, aika nopeasti hän silti selvisi kaupasta ja ennätti laittamaan ruokaa.
 
Alkupalaksi oli perinteisesti sipulikeittoa, kuten ainakin viimeiset kymmenen vuotta on uudenvuodenaattona ollut. Mitään perinteistä reseptiä meillä ei ole, joka kerta mies etsii ohjeen netistä. Tällä kertaa ohjeeksi valkkaantui  punaviinipohjainen resepti puhtaasti siitä syystä, että jääkaapissa sattui olemaan avattuja pullonpohjapunaviinejä ja saatoimme käyttää ne pois. 
 
Pääruoaksi mies teki piripirikanaa Jamie Oliverin 30 minuutin ateriat -kirjasta. Loistava ohje, täytyy sanoa. Ehkä tätä syödään meillä tästä lähtien arkiruokanakin, koska ruoka oli paitsi hyvää, myös melko nopea valmistaa. No, noin kolmessakymmenessä minuutissa. Paitsi etteivät nuo aikataulut aivan pidä meillä kutinsa. Minä jos kokkaisin, aikaa saisin varata kolminkertaisesti, mutta mies on meillä se tehokkaampi ja vauhdikkaampi.
 
Ystävämme toivat tullessaan kanalle lisukkeen, texmex-kvinoalaatikkoa, jonka ohje löytyy Hesarin Kasvisruokatorstai-kirjasta. Sekin oli myös aivan mielettömän hyvää ja sopi erinomaisesti piripirikanan kaveriksi. Kaksi miedosti "tulista" yhdessä (oikeasti kumpikaan ei siis ollut tulinen vaan mausteinen). Tämäkin keittokirja löytyy myös meidän hyllystämme, joten sitäkin tulee varmasti tehtyä toistekin.
 
Jälkiruoaksi mieheni teki taas uunijäätelöä, baked alaska, joka on ollut vuoden 2018 suosikkijälkiruokamme. Sellaisia meillä tosin syödään ainoastaan silloin kun on vieraitakin.
 
 
 
 
 


 
 
 
 
Olikohan ylläni jo kolmatta kertaa perätysten tämä sama Michael Korsin kimallemekko uuttavuotta vastaan ottamassa? Sattumalta löysin sen pariksi tuon kaapinpohjalle unohtuneen korun, jonka ostin ennen paluumuuttoamme Pekingistä. Aivan ihana pukukoru, täytyy ottaa se nyt säännölliseen käyttöön. Pekingistä on myös tuo kimalteleva hiuspantani.
 
Lempparikenkäni ovat korkkarit ja voisin kävellä niissä joka päivä. En siksi, että ne olisivat mukavat jalassa vaan siksi, että niissä tunnen oloni naiselliseksi ja upeaksi. Harmi vain, että työssäni ja autoillessani korkokengät eivät ole sopivimmat kengät, joten aika harvoin pääsen korkkareitani ulkoiluttamaan.
 
Lisäksi jostain jalkojeni koko vaihtelee hyvin paljon, mistä syystä tuollaiset avokasmalliset korkkarit eivät yleensä pysy jalassani vaan lonksuvat liian suurina. Kuvien Loriblut ovat päässeet joulukuussa ulkoilemaan aika monessa tapahtumassa, kuten oopperassa ja koulun joulujuhlassa, ja näissä molemmissa ne ovat olleet aivan liian väljät jalkaani, taapersin kengät kantapäistä lonksuen. Nyt uutenavuotena jalkani olisivat kerrankin olleet juuri sopivasti turvoksissa ja kengät mitä sopivimman kokoiset jalkaani, mutta kuljin vaappuen päkiöilläni, jotta en painaisi koroilla jälkiä vanhoihin lautalattioihimme. Koskaan ei siis ole hyvä...
 
...mutta rakastan noita kenkiä ja kyllä yhdeksän sentin koroissa on aika huimaa hoippua!
 
 
 
 
 
 
 
Ehkä kuvistakin näkyy, kuinka hauskaa meillä oli kuvatessamme noita asukuvia. Yritä siinä vakavoitua poseeraamiseen, kun mieheni vieressä velmuilee omia poseerauksiaan. Kuulemma matkien minua. Kuvaajakin taisi enemmän keskittyä isänsä kuvaamiseen.
 
Ilta jatkui hauskana ystävien kanssa. Pekingin vuosiamme lukuun ottamatta olemme viettäneet heidän kanssaan vaput ja uudetvuodet jo vuosien ajan. Ilta päättyi lauluun, mutta sitä ennen söimme hyvin itsemme ähkyyn, rupattelimme ja nauroimme tuntikausia, otimme vuodenvaihteen pihalla raketteja katsellen. Raketteja näkyi vähän, itsellämme ei ole ollut niitä tapana lähettää eikä niitä tänä vuonna lähettänyt moni naapurikaan.
 
 


 

 
 
 
Uudenvuodenpäivä meni isäni luona kyläillessämme, kuten tapamme on, ja tapaamme siellä myös kaikki tätini ja setäni, kuten joka uusivuosi. Eilen en kameraa esiin kaivanut, mutta kerrottakoon, että asunani oli tämä vintageleninki 70-luvulta. Leninki keräsi ihastelua ja arvelua, että olin tuonut sen Aasiasta. Koko taustaa en paljastanut, en sitä, kuinka leninki on pelastettu päätymästä kaatopaikalle!
 
Uudenvuodenlupauksia en tehnyt, mutta tänään puin taas nuo kuntosalivaatteet ylleni ja vihdoin ja viimein pääsinkin salille. Puolentoista tunnin "rehkimisen" jälkeen (jossa ei edes hiki tullut) tunsin itseni todella aktiiviseksi, suorastaan jopa huippu-urheilijaksi. Mutta nyt kun jäsenkortti ostettu, on sitä myös käytettävä. Olen sitoutunut kahden kuukauden irtisanomisaikaan, mikä tarkoittaa sitä, että nyt siellä salilla on oikeasti käytävä, muutoin tuo yksi kerta tuli minulle kalliiksi...
 
Alimman setin kuvista viimeistä lukuun ottamatta kuuluu kiitokset ystäväperheemme isälle!

 



maanantai 31. joulukuuta 2018

Uudenvuodenpuuhia

 
Tänä aamuna olin ylpeä itsestäni ja aikaansaavuudestani. Sen sijaan, että olisin valvonut ja nukkunut pitkään, no melkein yhdeksään asti, nousin ripeästi ylös ja muutamassa tunnissa olin jo suorinut paikkoja ja levittänyt pyykit narulle. Ja mikä uskomattominta: olin lähdössä kuntosalille!
 
Koska viimeksi olen käynyt kuntosalilla? Pekingissä kerran taloyhtiön kuntosalilla, jossa en osannut käyttäkään yhtäkään liian teknistä laitetta, kiinankielisistä käyttöohjeista en ymmärtänyt mitään eikä ollut ketään, jolta olisin kehdannut kysyä apua. Poljin sitten kuntopyörällä osaamatta edes säätää sen tehoa tai panna telkkaria päälle viihdykkeekseni.
 
Tänään minulla viimein oli mahdollisuus ja aikaa lähteä kuntosalille naapurinrouvien kanssa. Ystäväni kanssa, joka on perheineen tulossa meille illalla kylään, viestailimme aamulla iltasuunnitelmista. Hän mainitsi olevansa juuri lähdössä kuntosalille ja minä vastasin ylpeänä samalla mitalla: "Niin minäkin!"
 
Puin ylleni jumppavaatteeni, joihin ihme kyllä vielä mahduin, sen verran stretchiä materiaali on. Viimeksi olen käyttänyt niitä Pilateksessa ennen kuopuksen syntymää. Tai ehkä muutaman kerran joogassa ensimmäisenä syksynä Pekingiin muutettuamme. Kunnes totesin, ettei jooga ole minun lajini. Liian hikistä puuhaa.
 
Lapset ihmettelivät, kun äiti hoikistui hetkessä. Omasta mielestäni vatsani muuttui roikkuvaksi.
 
Tukkani vedin ponihännälle. "Äiti, sä et koskaan käytä poninhäntää!" he ihastelivat. En sen jälkeen, kun vuosia sitten eräs pieni tyttö junassa kysyi minulta, miksi naamani on niin pitkä. Siitä lähtien tukkani on saanut aina olla vapaana.
 
Pakkasin kassiini lämmintä vaihtovaatetta, Gantin marjapuuronvärisen perusneuleen, jonka olin meinannut lähettää Emmyyn, se kun ei ole yhtään tyyliäni tänä päivänä. Onneksi en lähettänyt, nyt sillekin tuli tarvetta. 
 
Iloinen, urheilullinen naisporukka lähti kuntosalille. Ovessa luki aukioloajat, jotka eivät vastanneet netissä annettuja. Seuraavan kerran kuntosali olisi auki vasta keskiviikkona, sisään pääsivät vain ne, joilla oli kortti ennestään. Muut naiset menivät salille kuntoilemaan, minä kuntoilin kävelemällä takaisin kotiin.
 
 
 


 
 
Korvaani vihloo ja tunnen kuinka se pulpahtelee. Nappasin tulehduskipulääkkeen, jonka toivon antavan helpotusta illaksi. Valmistaudun illanviettoon käymällä suihkussa ja pukeutumalla kiiltävän mekkoni alle tukea antavaan, joka toivottavasti tasoittaa makkarat ja muhkurat.
 
Uuden joululiinan pesin ja silitin jo aamulla. Harmikseni huomasin, etteivät kaikki rasvatahrat olleet lähteneet normaalipesussa. Jo vuosia olen luottanut kahden kauppaan, aineisiin, jotka Kuluttajalehden testeissä ovat joskus saaneet parhaat arvostelut: Ecoverin pesuaineeseen ja Rainbow'n tahranpoistoon. Jopa Pekingissä juoksin ympäri kaupunkia metsästäen Ecoveria ja maksoin siitä maltaita - pilattuani ensin elastaania sisältävät vaatteet jollain paikallisilla pesuaineilla. Tahranpoistoaineita raahasin matkalaukussa Suomesta purkkikaupalla ja lähtiessäni lahjoitin ylimääräiset ystävilleni. Ja nyt kauhukseni olen saanut huomata, ettei Rainbow'n tahranpoistojauhetta löydy enää Prismoista. Sen avulla olen pelastanut lasteni vaatteet ja pöytäliinat, ne jotka helpoimmin jäävät pesussa tahraisiksi.
 
Ensi kerralla täytyy muistaa käyttää sappisaippuaa, ekologisempaa ja yhtä tehokasta keinoa, joka tosin vaatii rutkasti enemmän työtä kuin lusikallisen heittämisen pesuainelokeroon.
 


 
 
 
Kuvat kattauksesta on otettu jouluna, mutta samalta näyttää meidän pöytämme tänäkin iltana. Osa uutta, osa vanhaa, osa käsinpestävää...
 
 
Toivon teille lukijoilleni ihanaa iltaa ja hyvää alkavaa vuotta 2019! <3
 
 

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Joululahjani


 
On kiva tirkistellä muiden saamia lahjoja. Kuka saa käyttöesineitä, kuka hempeitä hepeneitä. Romaaneja tai suklaata, kaikki ne kertovat saajastaan ja usein myös siitä, kuinka hän aikoo vapaataan viettää.
 
Meillä ei ole tapana kovin paljon lahjoja jaella. Lapset pukki toki hukuttaa lahjavyöryn alle ja joka vuosi lahjoja on aivan liikaa, mutta onneksi tänä vuonna suurin osa heidänkin saamisistaan olivat suussasulavia.
 
Suvun kanssa olemme vuosia sitten sopineet, ettemme muista toisten perheiden lapsia emmekä aikuisia. Jotain pientä ehkä, kuten tänä vuonna kanssamme joulua viettänyt serkkutyttö sai samanlaisen suklaarasian kuin muutkin lapset. Aikuisille annoin isot Drockilan kynttilät, mutta isäni ja veljeni unohtivat tai lahjoittivat ne meille takaisin. He kun eivät kuulemma kynttilöitä polta (miehet eivät tunnelmoi). Meillä taas niitä palaa joulun alla paljon.  
 
Mieheni kanssa olemme jo vuosia sitten sopineet, ettemme osta toisillemme lahjoja. Totesimme sen turhaksi, sillä kumpikaan meistä ei osaa ostaa toiselle sitä, mitä tämä haluaa. Esikoisen ollessa pieni, yritin hukuttaa mieheni lahjoihin ja kauniisiin (mieleisiini) vaatteisiin. Ostin niin neuleita kuin kalsareitakin. Joulun jälkeen mies palasi töihin ja minä kiikutin rattaiden alla kaikki lahjani takaisin kauppaan. Yksikään valitsemani ei kelvannut miehelleni, meillä kun sattuu olemaan niin täysin erilainen maku!

 


 
 
 
 
Erilaisen maun vuoksi ja turhien tavaroiden välttämiseksi minäkään en anna mieheni valita omia lahjojani. Minä olen hyvin tarkka siitä, että korttikotelon tai avaimenperän pitää olla juuri oikeansävyinen tai oikeanlaisella koristekuviolla somistettu. Mieluummin olen ilman, jos en löydä mieleistäni. Tästä syystä aion mennä taas yhden vuoden eteenpäin yli 20 vuotta vanhalla Mulberryn nahkakoteloavaimenperällä, jonka vetoketju ei mene enää kiinni ja avaimet repsottavat, koska nahkaläpyke, jos avaimet ovat kiinni, on revennyt. Haaveissani on nimittäin glitterein kimalteleva luksusavaimenperä, mutta mieleistäni en löytänyt. En "sitä oikeaa", siksi tuo avaimenperä saa odottaa seuraavaan jouluun. Onneksi kyse on vain avaimenperästä, "SEN OIKEAN" löysin sentään jo 24 vuotta sitten... :)
 
 
 
  
 
Hakusessani on jo jonkin aikaa ollut alushame tai pari. Pikkujoulujen aikaan harmittelin, että minulta puuttuu sellainen tukea-antava alusmekko, jotta voisin käyttää vartalonmyötäistä kimalleneulepukuani ilman, että jenkkakahvat ja muut ylimääräiset muotoni pursuavat puvun yksityiskohdiksi. Koska myös sukkahousuvarastoni kaipasi samalla täydennystä ja minulla on vain yksi luottosukkahousumerkki, tein kerralla isot ostokset kyseisen merkin corner shopissa Stockmannilla. Sain siitä kaupanpäällisiksi käsivoiteen.
 
Matkalla sovituskoppiin näin tuon kukallisen alusmekon. Oikeastaan se on yöpaita, mutten voi kuvitellakaan tarkenevani noin hepeneissä yöllä. Minulla kun pitäisi melkein ennemmin olla paksu flanellipyjama paksun untuvapeitteen alla lämmikkeenä. Nappasin yöhempeneen sovitukseen ja totesin sen täydelliseksi alusmekoksi hameiden alle. Tuo kaula-aukon pitsi vielä kruunaa mekon, sillä minullahan on tapana käyttää pitsisiä aluspaitoja jättisuurten kaula-aukkojen täytteenä.
 
Vein lahjani paketointipalveluun ja sujautin pakettiin mukaan saamani käsirasvan. Yllätystä on kerrakseen, kun joku toinen on paketoinut saamani lahjan =D
 
 
 
 
Lapsilta sain herkkuja. Sain tarkkaan harkittuja lemppareitani eli yhdeltä lakuja, yhdeltä käsintehtyä suklaata ja kahdelta valkosuklaata. Oli ihanaa myös nähdä, mitä he antoivat toisilleen. Jokainen heistä oli tarkkaan miettinyt, mistä kukin pitää, ja ostanut ne vähäisillä ja vaivalla siivoamalla ansaitsemillaan rahoillaan. Voi miten ihania ovat nuo lapset <3 
 
Aattoiltana odotti tyynyni sisällä vielä yllätys. Kun painoin pääni tyynyyn, sen sisällä oli jotain kovaa, rapisevaa. Vedin paperin esiin ja tuijottelin sitä epäuskoisena. Kuvassa oli timanttisormus. Se oli mieheni yllätys, hän lupasi ostaa minulle haluamani sormuksen. Olin kai jossain vaiheessa sellaisen perään haikaillut ja sormukset ovat ainoita aitoja koruja, joita käytän.
 
Voi olla, että jätän tämän lupauksen kuitenkin tällä kertaa lunastamatta. Timantit ja kulta ovat verirahoja, niiden tuottaminen on lisännyt verenvuodatusta ja sotia ja niiden louhiminen ja jalostaminen tuhoaa ympäristöä. Tästä syystä minusta on käsittämätöntä, että aitoja kultahippuja käytetään luksusvaikutelman lisäämiseen kasvo-voiteisiin ja jopa kuohuviiniin. Se tuntuu jotenkin niin first world -luksuksesta, 80-luvun juppeilulta, jossa vain omilla hedonistisilla nautinnoilla on väliä.
 
Mutta... olenhan nainen ja edellisessä elämässäni ehkä harakka, joten rakastan kaikkea mikä kiiltää. Ehkä pyydän, että saisin sen sormuksen lahjaksi sitten, jos joskus saan vakituisen viran. Silloin se oikeasti tuntuisi ansaitulta. Ja siihen asti mieheni selviää halvoilla joululahjoilla, kun hän voi luvata sen sormuksen minulle ihan jok'ikinen vuosi... =D 
 
Siihen asti riittänee kaksi sormusta. Niihin liittyy tarinoita, joista kerron joku toinen kerta.
 
 
 
 
Mukavaa uudenvuodenaattoa <3

Välipäivien puuhia ja kinkunsulattelua museossa

 
 
 
 
 
Tämmöisiä ovat olleet joulu- ja välipäivien puuhamme. Lautapelejä, kirjoja, jonkin verran somea. Paljon, paljon hyvää jouluruokaa, saahan sitä vain muutaman päivän ajan vuodessa. Farkut jo kiristävät niin, ettei niihin ole tehnyt mieli pukeutua. Yhtenä päivänä sovittelin kaikki löytämäni farkut. Yhdet olivat liian kesäiset, parhaat olivat pesussa. Muut auttamatta liian pieniä, tuskin sain ne edes kiskottua reittä pitkin ylös. Onneksi löytyi sitten yhdet, ne luottofarkkuni, jotka venyvät aina mittoihini kuin mittoihini. Ne sitten sain jalkaani siten, että saatoin lähteä kävelylenkille sulattelemaan kinkunrasvoja.
 
Taisin löytää samanlaiset vielä yhden nettikaupan ylijäämävarastoista pilkkahintaan. On kai pakko tilata uudet, nämä vanhat kun voivat vetää viimeisen vetonsa hetkenä minä hyvänsä...
 
Vääntäydyimme siis mukavasta kodinlämmöstä ja lähdimme pitkälle kävelylenkille. Jalat luistivat liukkailla, pää oli märkä vesisateessa. Kunnon etelärannikon pääkallokeli, kun me tepastelimme päättäväisesti kohti harmaata keskustaa. Lopulta oli kyllä pakko ottaa julkinen kulkuneuvo, muutoin emme olisi ennättäneet määränpäähämme.
 





 
Määränpäämme oli tämä 1800-luvun pikkuporvariston koti, kaupungin vanhin puutalo, joka sijaitsee Kristianinkadulla Kruununhaassa, korkeiden kivikerrostalojen katveessa. Tämä Ruiskumestarin talo on todellakin niin katveessa, että sattumalta sinne tuskin löytää perille. Itsekin olen opiskellut siinä vieressä vuoden ajan, enkä ollut tietoinen tästä pienestä rakennuksesta. Tai olin kyllä tietoinen, olin vuosia lukenut siitä ja sen jouluasusta, mutten ollut koskaan "eksynyt" perille Kristianinkadulle. Jotenkin olin kuvitelmissani sijoittanut sen aivan toiselle puolelle Unioninkatua, Pitkäsillan luo rantaan. Sinne olisimme menneet, ellen olisi Google mapsin avulla suunnistaneet ja löytäneet Meritullinkadun kautta perille. Jälkeenpäin selvisi, että Meritullinkadun opiskelijakoti, jonka aikaisista ajoista äitini aina kertoi, sijaitsi aivan Ruiskumestarin talon lähistöllä. Ehkä hän tiesi talon olemassaolosta, vaan ei koskaan tainnut siitä mainita. Ikävää, etten voi häneltä tästäkään asiasta kysyä.
 
Ruiskumestarin taloon on aina vapaa pääsy ja jouluasussa siihen voi tutustua vielä loppiaiseen asti. Varoituksen sanana, että piha on jäinen, kuten kuvistanikin näkyy, ja todella kalteva. Kaidetta pitkin vääntäydyimme ylös, suosittelen siis liukuesteitä kengänpohjiin ja kenties sauvat käsiin.  
 
Erittäin viehättävää on mielestäni se, että Ruiskumestarin talon piha toimii arkisin päiväkodin leikkipaikkana. Voin vain kuvitella, kuinka mielikuvitus lähtee liitoon tällaisessa ympäristössä.
 


 

Kuopus on hurahtanut lautapeleihin ja etenkin tuohon muutaman vuoden takaiseen Scotland Yard -peliimme siinä määrin, että hän tekee nyt omaa vastaavaa peliään kotikulmiltamme. Kuten kuvasta näkyy, pelaamisemme on jo kehittynyt hyvin strategiseen suuntaan, napeilla on tässä erittäin tärkeä tehtävä. 
 
Jouluruoat taitavat olla jo lähestulkoon lopuillaan. Viime päivinä rupesin jo säännöstelemään niitä, perunoitakin otin lautaselleni vähemmän (vain neljä..), jottei tulisi popsittua kalapöytää tyhjäksi. No, enemmän kyllä ajattelin jo mahtumista työfarkkuihin viikon päästä. Tänään olisin jo intoa puhkuen ollut valmis lähtemään kuntosalille (kerrankin) ja pettymykseni oli suuri, kun minulle selvisi ettei sinne noin vain kävellä sisään, jos ei ole klubikorttia ennestään. Mutta huomenna uusi yritys!
 
Mutta nyt on aika lähteä ruokakauppaan varustautumaan huomiseen juhlintaan ja tämäniltaiseen paluu tavallisuuteen -päivälliseen. Sekä hakemaan rasvatonta maitoa, lattemaitoni kun on loppunut pahasti kesken.
 
Mukavaa uudenvuoden aatonaattoa <3