Kannattaako opettajan sairastaa?

 


Siinä se meni, syysloma! Puolet lomastani meni flunssaa sairastaen ja koska vieläkin olo on särkyinen ja hutera, päätin varmistaa, etten palaa töihin puolikuntoisena. Minulla kun on tapana kerätä jälkitauteina tulehduksia keuhkokuumetta myöten. 

Mutta panee kyllä taas miettimään ja punnitsemaan, missä vaiheessa opettajantyössä kannattaa jäädä sairaslomalle. Toki monessa ammatissa on tehtäviä, jotka pitää saada tehdyksi deadlineen mennessä eikä sairasloma ole pelkkää sairastamista. Näen sen, kun mieheni jää kotiin sairastamaan ja toimisto siirtyy puhelinpalavereineen ja tietokoneen naputtelemisineen. Toisaalta monessa tällaisessa ammatissa palkkaus on toista kuin minun opettajanpalkkani.

 

 
Ennen lomaa olin istunut (jälleen kerran) pitkiä päiviä töissä ja vielä lomaa edeltävänä perjantai-iltana istuin pitkään viimeistellen töitäni ajatuksena, että loman jälkeen on alkuviikon tunnit jo suunniteltu ja saan viettää lomani kaikessa rauhassa murehtimatta ja miettimättä.

Eilen viimeisenä lomapäivänä olin sen päätöksen edessä, että pari sairaslomapäivää on vielä tarpeen. Periaatteessa sijaisen etsiminen ei olisi sairastapauksessa minun kontollani, mutten halunnut säilyttää sitä toisten harteille ja lisäksi sain varmistettua, että sijainen saa ajoissa ohjeet, joiden avulla tunnilla mennään eteenpäin. Sen verran kiiretahtinen on opettajan ja oppilaan kouluvuosi, ettei mihinkään höpölöpöön tai suunnittelemattomaan puuhasteluun ole aikaa, vaan sijaistenkin tunneilla pitää olla opetuksen kannalta järkevää tekemistä.  

 

 

Jouduin soittamaan aika monelle sijaiselle, ennen kuin järjestyi, enkä saanut samaa sijaista kahdeksi päiväksi. Siitä huolimatta tämä soittokierros oli hommistani pienin. Laskin, että kahtena päivänä tein yhteensä 7 tuntia ylimääräistä työtä sijaisten vuoksi. Mihin tämä aika kului?

1. Soittokierros sijaisille (30 min).

2. Suunnittelin jo kertaalleen suunnittelemani oppitunnit uudestaan miettimällä tehtävät uusiksi siten, että sijainenkin pystyy toteuttamaan ne, tai keksimällä tilalle jotain muuta.

3. Kirjasin ohjeet mahdollisimman selkeäsanaisiksi, jotta sijainen löytää kaiken tarvittavan materiaalin ja osaa pitää tunnin puolestani. Varauduin myös yllättäviin tilanteeseen, kuten että kustantajan nettimateriaalit eivät toimi (kuten ne eivät sitten toimineetkaan).

4. Lähetin sijaiselle ohjeet sähköpostitse sekä informoin apulaisrehtoria, joka antaa sijaiselle ohjeet koulussa.

5. Informoin koulussa useita työkavereita tilanteesta ja delegoin heille tehtäviä.

Jossain vaiheessa aina huomaan, että jotain unohtui tekemättä ja ilmoittamatta, kuten yöllä, kun puolilta öin heräsin lähettämään työkaverille viimeistä tiedonantoa Wilma-viestinä.

  

Kun palaan töihin, alkaa uusi sarka siinä, että on selvitettävä, mitä oppilaat loppujen lopuksi tekivät sijaisen kanssa ja paikkailtava tekemättömiä. Lisäksi joudun täyttämään lippuja ja lappuja sairaslomapoissaolostani ja sijaisuudestani, mistä työstä ei yleensä selviä alle tunnissa. Olemme monesti uumoilleet, että niiden täyttäminen on tarkoituksella tehty niin vaikeaksi, jotta opettajat mieluummin raahautuisivat sairaina töihin kuin täyttäisivät niitä...

Nyt kun sijaisuus on hoidossa, alan suunnitella tulevia tunteja. Mikä on hankalaa, koska materiaalit kuten kopiokoneet ja laminointivälineet ovat koulussa. Keskiviikkona pitäisi pitää koe, joten töihin paluu alkaa hyvin varhain kopiokoneen äärestä. On siis varauduttava yllätykseen, ettei kone toimi ja koe täytyy pitää jollain muulla tavalla...

Mutta mitä valittamista minulla oikeasti on. Nautin työstäni enkä ole kuin pienessä flunssassa. Luin tänään Opettaja-lehdestä minua hyvin paljon nuoremmasta naisesta, joka sairastaa parantumatonta syöpää ja hoidoistaan ja sairauden etenemisestä huolimatta jatkaa työssään erityisluokan opettajana yläasteella. Mietin, kuinka rankkaa on sekä hänen työnsä että hänen koko elämänsä. Silti työ on hänelle lanka, joka pitää kiinni elämässä.

On muuten kaunis syyspäivä ulkona! Ihailen sitä taas ikkunan läpi ja katsellen näitä valokuvia, jotka otin viikko sitten kiertäessäni Töölönlahtea.

Hyvää alkanutta työviikkoa kaikille ja pitäkäähän itsenne lämpöisinä!

Reissuasuni Tallinnassa ja mietteitä shoppailusta

 

 

Mieluiten tietysti olisin ollut yhtä kauniina kuin tämä kultasepänliikkeen ikkunassa patsastellut posliinikissa.

 

Koska sää ei kuitenkaan ihan näin kevyttä asua sallinut, enkä olisi myöskään noin siroilla koroilla jaksanut keikkua koko päivää mukulakaduilla, oli pukeutumiseni asteen verran vähemmän näyttävää.

  

 

 

 

 

 

Massimo Duttin ruskea nahkatakkini muutaman vuoden takaa sekä Repeatin vaaleanpunainen pashminani sekä Fornarinan farkut ovat kuuluneet vakioasuuni töissä ja kaupungilla koko tämän syksyn ja monta syksyä aikaisemmin. Hyvin ne toimivat myös kaupunkilomalla Tallinnassa. 

 

Repeatin huivi on kulkenut kanssani jo pitkän taipaleen. Lähes yhtä kauan ja melkein yhtä erottamattomana kuin esikoiseni, siis 18 vuotta. Tyttäreni oli pieni vauva, kun lempivärini hennon vaaleanpunainen ja -sininen tulivat ilokseni muotiin. Kokonaisen vuosikymmenen harmauden jälkeen. Paitsi että halusin haalia näitä vauvavärejä pienelle tyttövauvalleni, hankin myös itselleni joitakin hempeitä neuleita ja paitoja. Neuleet minulla on yhä jäljellä, paidat taisin kuluttaa puhki jo vuosia sitten. Tuo vaaleanpunainen on pysynyt vaatekaappissani vuodesta 2000 lähtien ja yhä lisääntynyt.

 

Erään kerran tuona talvena kuljin Nectarinen ohitse ja poikkesin sisään. Olin jo pitkään haaveillut aidosta pashminasta, ja kun näin siellä tämän Repeatin pehmeän huivin, en voinut vastustaa kiusausta. Siitä lähtien pashminani on ollut läheinen ystäväni, jonka olen pakannut mukaani aina, kun olen halunnut varautua pysymään lämpimänä. Se on lämmittänyt minua pitkillä lennoilla, iltamenoissa viileinä kesäöinä ja talvipakkasilla, tanssiaisissa iltapuvun paljastamien olkapäiden suojana sekä Olavinlinnan kylmien kiviseinien sisällä oopperasta nauttiessani. Koko tämän syksyn ajan se on lämmittänyt minua nahka- tai villakangastakin parina. Vain yhden kerran olen pesettänyt sen pesulassa, muutoin sille on riittänyt pelkkä tuuletus.

 

 

 

 

Ensimmäisenä päivänä pukeuduin ohueen Gantin puuvillasifonkipaitaan, samaan jonka olen esitellyt täällä aikaisemminkin. Harvinaista, että kaapistani löytyy jotain niinkin yksitoikkoista kuin musta-valkoinen pusero, mutta kukkakuviollinen kuosi vei minut mukanaan ja yhä edelleen, noin kymmenen vuoden jälkeen, rakastan tätä puseroa. Puseron alla, kuten tavallista, Rosemunden pitsihelmainen toppi, yllä Odd Mollyn pitsineule. 

 

Kuten eräästä yläkuvasta näkyy, äidillä ja pojalla oli yhtenäinen leopardityyli jalassa.

 

 

 

Sunnuntaina asuni oli muutoin sama, vain puserot vaihtuivat. Silkkipusero on sekin parin vuoden takaa, tällä kertaa Massimo Duttilta, ja sen alla on Rosemunden pitsihelmainen toppi, sävynä prikulleen sama vanha roosa. (Molemmat on kuvattu täällä). Välissä on jälleen pitsineuletakki Odd Mollylta.

 

Lauantai-iltana vaihdoin ravintolaan toisen asun, mutta siitä ainoan kuvan säästän ravintolapostaukseeni. 

 

 

 

 

 

Tässä myös välähdys Tallinnan shoppailuelämään. Ostoksilla emme käyneet (ellei marsipaania ja juustoa oteta lukuun). Erään kaupan kohdalla jouduin kyllä nykimään itse itseäni hihasta ja pitämään itseni aisoissa ja pysyttelemään kävelykadulla, sen sijaan etten poikennut liikkeeseen. Siinä putiikissa myytiin ihania koristeellisia sateenvarjoja sekä tuota glitterein koristeltua toppatakkia. Onneksi meillä oli jo sen verran kiire lautalle, kun viimein huomasin tuon liikkeen, vaikka olimme kävelleet sen ohitse jo useampaan otteeseen. Onneksi, sillä takkeja minulla on jo ennestään riittämiin eikä pitkävartiselle sateenvarjolle ole käyttöä.

 

Viru Keskuksessa piipahdimme matkalla KGB-museoon (jonne emme kuitenkaan päässeet). Panin mielenkiinnolla merkille, että kaikki ostoskeskuksen katutason sekä seuraavan kerroksen liikkeet olivat merkkiliikkeitä, aivan kuten paremmissa ostoskeskuksissa Pekingissä. Näihin kerroksiin ei H&M:llä  tai edes Gapillä usein ole asiaa, vaan halvemmat liikkeet löytyvät ylemmistä kerroksista tai katutason alapuolelta. Erona vain, että Pekingissä liikkeet ovat Pradaa, Chanelia, Fendiä tai Armania, kun taas Viru Keskuksessa merkit ovat paremmin tavalliselle kukkarolle sopivia: Hilfiger, Karen Miller, Michael Kors. Vertailin paikkaa mielessäni suomalaisiin ostoskeskuksiin, eikä mieleeni tullut yhtäkään, josta ei tärkeimmissä kerroksissa ensimmäisenä tulijaa tervehtisi Lindex, Kappahl tai H&M.

 

Jäin miettimään, keitä tämä ostoskeskus palvelee? Vaikea kuvitella, että tämä olisi pystytetty suomalaisia turisteja varten, kotimaisten ostariemme perusteella mehän olemme ennemmin henkkamaukkakansaa. Mahtaako tavallisella tallinnalaisella olla varaa shoppailla näissä kaupoissa, ottaen huomioon, että palkat eivät tietääkseni ole Suomen tasolla. Liikkeiden hintoja en tosin katsonut, mutta samaa ihmettelin myös Vanhankaupungin ravintoloista: hinnat ovat yhtä korkeat kuin Suomessa, kuinka paikallisilla on siihen varaa?

 

Ehkä paikalliset valitsevat ravintolansa Vanhankaupungin ulkopuolelta. Sieltä, minne turistina en halua mennä, joutuisinhan lähtemään muurien ulkopuolelle. 

 

Ketkä ovat siis siinä tapauksessa Viru Keskuksen kohderyhmää? Venäläiset kukaties. 

 

Mitä muuten me ostimme Virosta. Marsipaania ja juustoa. Edellinen oli huippuherkullista.

 

Nyt kerron vielä lopuksi sen toisen muistikuvani Virosta vuodelta 1994. Tämä tapahtui Viru Keskuksen Kaubamajassa. Olin naistenvessassa pesemässä käsiäni, juuri astunut ulos kopista, joka oli niin iljettävän likainen, että minua iljetti. Olin yrittänyt sinnitellä pöntön yläpuolella talvitakissani ja laukkuani kanniskellen, jotta en vahingossakaan koskisi mihinkään, en vessan likaisiin seiniin tai pönttöön.

 

Silloin vessaan käveli tyylikäs virolaisnainen, huiman korkeissa koroissaan ja pitkässä liehuvassa villakangastakissaan ja asteli koppiin vähääkään piittaamatta siitä, mihin takin helma osui, ja heitti vieläpä laukkunsa vessan lattialle. Minä tuijotin ihmeissäni.

 

Kiinassa asuessamme totuin kyykkimään talvitamineissa sottaisissa vessoissa varoen eritteiden tahrimia tai muuten vaan likaisia seiniä, ovia ja lattioita. Siihen tottuu ja jossain vaiheessa sitä lakkaa kummeksumasta. (Vaikka jälkeenpäin joka kerta tuntuu aivan ihanalta asioida puhtaassa suomalaisessa yleisessä vessassa.)

 

Silti kuva tuosta tyylikkäästä naisesta likaisessa vessassa on piirtynyt sarveiskalvoilleni. 

 

 

 

Syysflunssaan helpotusvinkki

Sain syyslomalla kunnon flunssan. Tiedäthän kuinka hirveä olo on, kun nenä vuotaa koko ajan ja niistät kymmeniä nenäliinoja läpimäräksi. Seuraavana aamuna nenäsi on tukossa etkä voi hengittää. Tiedät, miltä tuntuu kun tukehduttaa.

Eilen vain niistin ja niistin, samalla kun kävin läpi valokuvia ja naputtelin postauksia. Tänään olen kahlannut läpi kymmeniä blogipostauksia ja kommentoinut, samalla kun tuntikausia olen yrittänyt höyryttää nenääni auki.

Olin jo aivan epätoivoinen, väsytti mutten pystynyt nukkumaan, heti kun oikaisin itseni pitkäksi, oli heti lähdettävä höyryttämään. Sitten sain idean. Joka-aamuinen chilileipä oli tuonut hetken helpotuksen olooni. Kirvelevää chiliä en halunnut limakalvojen luo tuoda, mutta toimisiko valkosipuli?

Murskasin kynttä hieman veitsenterän lapapuolella, jotta eteeriset öljyt pääsevät ulos. Halkaisin kynnen ja työnsin sieraimeen. Se tepsi! Koko nenä pysyi auki toisessa sieraimessa roikkuvan valkosipulin ansiosta. Kuvaa en näytä, saatte itse kuvitella :)

Nyt aion syventyä kirjaani, kun olo viimein antaa myöten. Seuraavina päivinä jatkan Tallinna-aiheisilla postauksillani. Lupaan ilmoitella auttoiko valkosipuli myös lyhentämään flunssaa!

Missä piilee Tallinnan vetovoima?

 

 

 

 

Tervitused Tallinnast!

 

Tai oikeastaan taas jo koti-Suomesta. Vietimme Tallinnassa viikonlopun heti syysloman alkuun ja palasimme kotiin myöhään sunnuntai-iltana. Ja nyt - tunnollisen opettajan tapaan - sairastan kotona flunssaa. Kuka nyt työaikana sairastaisi, onhan se niin hankalaa, kun pitää suunnitella tunnit sijaista varten ja sitten töihin palattua käydä samat asiat läpi uudestaan. Samasta syystä ei kannata ylimääräisiä lomia koulun loma-ajan ulkopuolella opettajana viettää. Juuri tätä pohdimme perjantai-iltana työkaverin kanssa, kun tekemistä riitti muutoinkin ja kiirettä piti saada hommat loppuun ja ehtiä kotiin pakkaamaan.

 

Nyt olen linnoittautunut kotona sohvannurkkaan teemukin ja kasan nenäliinoja kanssa ja käyn läpi kuvia Tallinnasta. Niin paljon olin suunnitellut tekemistä kotiin loman ajaksi, joten tämä flunssa tuli kyllä todella huonoon aikaan - kuten aina. Onneksi se ei kuitenkaan iskenyt kesken lomareissun, pienen irtiottomme arjesta aikana.

 

Ja onneksi sain viettää vielä kenties syksyn upeimmat päivät terveenä. Vähemmän harmittaa sairastaa näin harmaana päivänä. Tallinnassa oli lämmintä 18 astetta, lauantai tosin oli hieman tuulisempi, mutta sunnuntain sää oli mitä parhain.

 

 

 

 

 

 

  

 

 

 

Mikä minuun vetoaa Tallinnassa? Siitä kertonevat tämän postauksen kuvat. Kaksi päivää enimmäkseen vain kuljimme pitkin Tallinnan Vanhankaupungin katuja ja ihastelimme kauniita taloja ja niiden värikylläisyyttä. Kuvasin varmaan satoja yksityiskohtia ja annoin mielikuvitukseni laukata, kun ajattelin, keitä ovien ja ikkunoiden takana on asustanut satoja vuosia sitten. Minkälaiset ihmiset ovat liikkuneet samoilla kaduilla vuosisatojen aikana, millaisia elämänkohtaloita heillä on ollut.

 

Viimeisen sadan vuoden ajalle en ajatuksiani suotta uhrannut, en ennen kuin tapasimme sunnuntaina tutun perheen. Perheenisä kertoi minulle olleensa nuorena 80-luvulla jossain vaihto-ohjelmassa ja asuneensa hetken aikaa tallinnalaisessa perheessä. Mitä hän muisteli Tallinnaa siltä ajalta ja pian itsenäistymisen jälkeen, on kaupunki nykyään tyystin erilainen kuin tuolloin. Hän muisti, kuinka harmaita kaikki talot olivat, kaupunki oli täysin väritön. Itse olen ensimmäisen kerran käynyt Tallinnassa 90-luvun alussa ja hassua on, kuinka vähän muistan itse kaupungista. 

 

 

  

 

 

  

 

 

 Ensimmäinen muistikuvani 90-luvun Tallinnasta liittyy kielen puhumiseen. Olin ollut vuoden yliopistolla eestin kurssilla aikomuksenani lähteä yliopistovaihtoon Tarttoon. Osasin jo puhua eesti keelt verran, että pystyin hoitamaan turistiasiat sujuvasti kielellä. Siitä huolimatta sain kaikki vastaukset suomen kielellä. Se tyrehdytti minulta innon muuttaa maahan opiskelemaan ja siihen jäi myös eestin kielen opiskeluni.

 

Toinen syy muuttohaluttomuuden katoamiseen oli uusi poikaystäväni, joka astui kuvioihin seuraavana syksynä ja jonka perässä lähdin myöhemmin Singaporeen. Tartto siis vaihtui Singaporeksi (ja poikaystävästä tuli myöhemmin mieheni ja lasteni isä).

 

Toisesta muistikuvastani kerron myöhemmin toisessa postauksessani. Se liittyy Kaubamajan vessaan :)

 

 

 

 

 

 

Facebookin perusteella aika moni tuttavani matkusti syyslomansa alkuun Tallinnaan. Ja sen kyllä Tallinnassa huomasi, enemmän Vanhankaupungin kaduilla kuuli suomea kuin eestiä. Turisteja parveili joka paikassa.

 

Miksi Tallinna vetoaa turisteihin? Joko takana ovat ajat, jolloin suomalaiset matkustivat Tallinnaan halvan viinan perässä. Ainakaan paluulaivalla en nähnyt kuin yhden vetokärryn, ja sitä vetivät teini-ikäiset pojat. Kärry oli lastattu täyteen limsatölkkejä!

 

Osa turisteista tulee ehkä kulttuurin perässä. Minäkö keski-ikäinen -blogin Tiia kirjoitti juuri cabaret-matkastaan Tallinnaan. 

 

Moni on myös nähnyt jo Suomen kansallisoopperan ja teatterien tarjonnan ja kaipaa jotain uutta. Muutama vuosi sitten itsekin tutkiskelin netistä Viron kansallisoopperan ohjelmistoa ja suunnittelin sukuni naisten oopperaretkeä Tallinnaan. Retki jäi järjestämättä äitini sairastuessa, mutta tänä syksynä lauttalippuja tilatessani totesin, että nykyään oopperalippujenkin ostaminen järjestyisi helposti samalla kerralla.

 

 

 

 

 

  

 

 

Osa matkailijoista etsii ehkä uusia gourmet-elämyksiä. Ennen matkaamme googletin Tallinnan ravintoloita ja löysin paljon aihetta käsitteleviä blogikirjoituksia. Moni keskituloinen on kenties jo kahlannut pääkaupunkiseudun trendiravintolat ja haluaa nyt merta edemmäksi maistamaan kalaa. Mustekala näytti muuten olevan silmämääräisesti trendikkäin ruoka tällä hetkellä tallinnalaisravintoloissa.

 

Meidän ravintolakokemuksista on aikomukseni tehdä oma postaus. Ruokailu on ehdottomasti tärkein elämys matkoillani ja moni suunnittelemamme matkakohde (kuten Kroatia ja Kuuba) ovat vaihtuneet toisiin sen jälkeen, kun olemme lukeneet haukkuja kyseisten maiden ruokakulttuurista. Tällä matkallamme ruokailu ei kuitenkaan ollut pääaiheemme, vaikka kerrankin päätin olla piittaamatta meluavista lapsistamme ja uskaltautua heidän kanssaan jonnekin "aikuisten paikkaan".

  

 

 

 

 

  

 

 

 

Luultavasti hyvin moni turisti on samaa mieltä kanssani, että Tallinnan vetovoima perustuu kauniiseen "vanhaan". Keskiaikaisiin rapautuviin kivimuureihin ja mukulakivikatuihin, satoja vuosia vanhoihin rakennuksiin koristeellisine ikkunoineen, ovineen ja pienine yksityiskohtineen. Kaikkeen siihen, mikä on valmistettu käsityönä ja vaatinut tunteja tuntien perään. Taitoon, jota ei enää ole ja johon kenelläkään ei enää ole varaa.

 

Aina jaksan ihmetellä sitä, mitä liikkuu niiden ihmisten päässä, jotka Suomessa ovat tuhonneet ja sallineet tuhota vanhaa. Ja vieläpä jatkavat sitä edelleen. Kuinka vaikeaa on tajuta sitä, ettei tuhottua voi palauttaa eikä purettua saa rakennettua uudestaan. Eihän Kämppikään ole enää se sama loistelias Kämp, joka se oli 100 vuotta sitten. Nykyään se on vain vanhaa jäljittelevä, rekonstruoitu julkisivu.

 

Pakko on siis lähteä merta edemmäksi, jos haluaa päästä historialliseen atmosfääriin.

  

 

 

 

 

 

  

 

 

 

Varmasti koko Tallinnassa olisi paljonkin nähtävää, mutta minulle riittää ihan Vanhakaupunki. Keskiaikainen hotellimme oli muurin ulkopuolella, mutta muutoin meille riitti se, mitä löytyy muurien sisäpuolelta.

 

Koko viikonlopun aikana emme poistuneet Vanhastakaupungista kuin kerran, jolloin käväisimme Viru hotellissa yrittämässä KGB-museoon. Kierrokset olivat kuitenkin loppuunmyydyt, joten saman tien palasimme takaisin turvallisesti muurien sisäpuolelle. Se valtakunta kiehtoi meitä paljon enemmän kuin moderni Tallinna.

 

Olen muutaman kerran käynyt elämäni aikana Tallinnassa. Pari näistä reissuista on ollut opintoretkiä, joissa on tutustuttu Tallinnan yliopistoon. Loput matkoistani ovat suuntautuneet yksinomaan Vanhaankaupunkiin, jossa olen ruokaillut, yöpynyt ja tehnyt ostokset. Matkailualan kautta tärkeimmät eli kuluttamani rahat olen käyttänyt Vanhassakaupungissa.

 

 

 

 

 

Mikä sinuun vetoaa eniten Tallinnassa?