Vaatefriikki vaihtaa vaatteitaan

Tämä on varmaan älytön kysymys muotiblogissa: kuinka moni tunnustautuu vaatefriikiksi? Ensimmäisenä minun on itse nostettava käteni ylös. Kauniit vaatteet ovat asia, joka tuo iloa elämään. Niitä on kiva ihailla muotilehdissä, kaupan myyntitangossa, blogeissa, omassa vaatekaapissa. Tykkään istua kahvilassa ja katsella ihmisiä ja heidän vaatteitaan. Kuka pitää millaisestakin. 

Minulla on työkaveri, jonka vaatetyyli on niin samanlainen kuin omanikin, joten meidät on joskus sekoitettu pelkästään vaatteittemme vuoksi. Joka kerran, kun hän tulee minua koulussa vastaan, minun on heti tarkistettava, mitä hänellä on yllään. Vain siksi, että voisin ihailla hänen hauskoja vaatteitaan. 

Tänä koronakeväänä en ole ehtinyt paljon vaatteita miettimään. Saatoin kulkea samoissa pesemättömissä farkuissa viikkokausia (varsinkin siksi, että puhtaina ne alkoivat jo kiristää liikaa). Paidan varmistin kuitenkin, että se oli aina siisti, samoin kuin tukka harjattu ja kulmavärit kohdillaan. Nehän näkyvät kuvaruudussa. 

Kenzon sifonkimekko 

Sen vuoksi nyt keväällä on iskenyt taas hinku kauniisiin kesävaatteisiin. Mutta ennen kuin vaatekaappia voi täyttää, sitä pitää välillä tyhjentää. Niinpä koulujen päättyessä aloitin tyhjennystalkoot, panin korvakuulokkeet korville ja äänikirjan pyörimään ja rankkasin kaapeistamme liian pieneksi jääneitä vaatteita myyntiin. Oli oikeastaan aika vapauttavaa tehdä jotain, jossa ei tarvitse suunnitella tai aivojen kauheasti raksuttaa, saatoin vain keskittyä äänikirjaani. (Tästä syystä moni varmaan rakastaa puutarhanhoitoa.) 

Kun kirpputori aukesi, vein lastenvaatteita myyntiin. Osan vaatteista sekä varsinkin omia vaatteitani ja kenkiä, sekä tyttäreni teinivaatteita lähetin taas Emmyyn. Siellä ne julkaistiin tällä viikolla uutuustuotteissa. 

Pari kertaa käytetyt Lola Ramonat aitoa nahkaa

Sopivien kenkien löytäminen on minulle kaikkein haastavinta. Ensinnäkin niissä pitää olla jokin juju, mitkään mustat perusnahkakengät eivät kelpaa (en omista ainoitakaan sellaisia). Niissä pitää olla vähintään joku leikkaus tai erikoinen pinta, mieluiten väriä ja jos oikein saan valita, niissä pitäisi olla kukkia. Toisekseen niiden pitää olla aitoa nahkaa, sisältä ja ulkoa. Tekstiili tai keinonahka ei kelpaa, revin vaikka kaupassa kengänpohjasta hintalapun irti, jos vuodan ja ruudun kuvat on piilotettu sen alle, toisin sanoen merkit, jotka paljastavat materiaalin. Erityisesti sisäpinnan materiaali on tärkeää, vain aidossa nahassa jalka saa hengittää mukavasti.

Kun sitten löydän mieleiseni kengät ja ne vielä tuntuvat jalkaan sopivilta, menee yleensä kuitenkin pieleen. Jalkani turpoaa hyvin paljon normaalistikin päivän mittaan, helteistä sitten puhumattakaan. Niinpä kaapeissani on paljon kenkiä, joiden toivon sopivan jonain päivänä jalkaani. Sellaista päivää ei vain tule. 

Vein keväällä osan "mahdollisesti sopivista" balleriinoista suutarille venytettäväksi ja yksiin lonksuviin hankin kantalaput. Muutamista kengistä oli kuitenkin pakko hyväksyä, että tuskin ne ikinä tulevat sopimaan. Olin aivan varma, että minulla olisi kuvia niistä jalassani, mutta kävin läpi kauhean määrän vanhoja postauksia sekä valokuviani, en ole onnistunut löytämään kuin tällaisia. Niin harvoin niitä on käytetty...

Eli ylemmän kuvan Lola Ramonan vintagetyyliset kengät olisivat aivan lempparini. Ne ovat niin chic, ja kaiken lisäksi nahkaa sisäpuolta myöten. Lola Ramona nimittäin valmistaa "shoes with an attitude" sekä tavallisesta että vegaaninahasta, mutta nämä ovat nimen omaan aitoa nahkaa. Koekäytin niitä vain pari kertaa. 

Myynnissä on myös kivat Chie Miharan 50-luvun tyyliset nahkakengät, joita käytin kerran yhden pizzeriakäynnin verran. Ne ovat minulle puolestaan liian isot, ovat vain aika kapeaa lestiä ja siksi ostin liian ison koon. Niistä minulla ei ole kuvaa, mutta alemmassa kuvassa on toiset Chie Miharani. Rakastaisin tätä persoonallista laatumerkkiä, mutta valitettavasti suurin osa sen kengistä on minun jalkaani aivan liian kapeita.   
  

  

Yläkuvassa on myös löytöni Emmystä parin kesän takaa. Valkoinen kesähame, josta tuli aivan lempparini. Kuten alussa kerroin, minulla on nyt hinku uusiin kesämekkoihin ja -hameisiin. Olin aivan innoissani Odd Mollyn tämän kesän kukkakuosisesta uutuusmallistosta, mutta sovitettuani vaatteita petyin suuresti. Kaikki vaatteet ovat joko aivan jättisuureksi ylimitoitettua kokoa tai sitten liian pientä (tai olen kasvanut liikaa). Oikeasti, paidat ja mekot ovat kaksi numeroa liian suuria. Kiitos ei, 90-luvulla pukeuduin telttoihin, mutten aio tehdä sitä enää. Pari melko kivaa hametta olisin löytänyt (paksua viskoosia ja vuorittomia), mutta sitten mietin, että miksi ihmeessä ostaisin kalliilla "melko kivan muttei täydellisen", kun saan murto-osalla siitä hinnasta jopa parempia käytettynä. 

Arvatkaa, teinkö sitten siltä istumalta tilauksen Emmystä? Eipä varmaan vaikea arvata. Nyt jännittää, ovatko ne yhtä onnistuneita kuin viimekesäiseni. Täältä löytyvät viimekesäiset vastaavat löytöni, joista osa tuli todella kovaan käyttöön. Näitä hameita tulette varmasti näkemään paljon tulevissa postauksissani. Seuraava postaukseni liittyykin viime kesän lempihameisiini.

Mikäli sinua kiinnostaa, mitä panin myyntiin Emmyyn, löydät tästä linkistä kaikki myyntituotteeni. Naistenvaatteiden lisäksi löytyy myös tytöille ja pienille pojille.         

Lisäys 21.6.: Tänään vielä ehtii Emmyn juhannusaleen mukaan. Bongaa kukka ja saat 15 prossan alennuksen kaikista vaatteista ja asusteista. Voimassa iltaan asti. 

Etäopettaja peilaa kevättään

Kaksi viikkoa. Se on aika, jonka on jo vaatinut palautuminen raskaan työputken jälkeen. Sanon työputken, koska sitä se käytännössä minulla aina on. Kesällä yritän aina ottaa täydellisen irtioton töistä, unohtaa työasiat kokonaan ja elää perheelleni ja harrastuksilleni. Kun syksyn tullen koulu alkaa, uppoudun työhöni aina täysillä, niin etten oikeastaan näe, kuule, ymmärrä mistään muusta mitään. Tänä keväänä sen kaiken sai vielä kertoa kahdella. Vaikka etäkoulusta on jo aikaa, halusin kirjoittaa nämä asiat ylös. Tein tämän päivityksen, koska opettajien oma ääni jäi aika kuulumattomiin etäopetuksen aikaan. Niillä, joilla oli rankinta, ei ollut aikaa siitä kirjoittaa.  

Olen huomannut, että harva ulkopuolinen oikeastaan edes tajusi, miten rankka työsarka meillä opettajilla oli. Kuten joku opettaja jossain totesikin: "Sen voi ymmärtää vain opettaja ja opettajan puoliso..."  Vielä aivan viime aikoinakin olen saanut selittää monille ihmisille, mikä oli tilanne etäopiskelun alkaessa. Kouluilla oli vain yksi ainoa päivä aikaa valmistautua ja suunnitella opetus ja siihen käytänteet sekä valmistaa oppilaat tätä varten. Eli siinä vaiheessa kun opettajat eivät itsekään vielä tienneet, kuinka homma hoidetaan, piti jo lähettää oppilaat kotiin ohjeet mukana. Moni koulujen ulkopuolinen vaikuttaa olettavan, että kouluilla oli joku valmis etäopetussuunnitelma, joka otettiin käyttöön, kun koulujen sulkemisesta ilmoitettiin. Jotkut kai jopa kuvittelivat, että opettajien työ päättyi, kun ei pitänyt opettaa luokkahuoneessa. 

Vastaus molempiin kohtiin on ei. Opetuksen suunnitteleminen on osa opettajan jokapäiväistä työtä ja nyt se suunnittelminen muuttui täysin erilaiseksi kuin mihin opettajat ovat tottuneet. On eri asia suunnitella tehtävät, jotka tehdään yhdessä luokassa tai johon voi antaa suulliset ohjeet ja näyttää omalla esimerkillä. Kaikkiin tehtäviin oppilailla ei ole pääsyä, koska luokassa opettaja käyttää opettajan materiaalia (esimerkiksi kielissä kuuntelut, lautapelit). Luokassa tehdään paljon toiminnallisia tehtäviä ryhmissä, nyt niiden tilalle piti keksiä jotain muuta. 

Meillä ei ollut siis minkäänlaisia suunnitemia emmekä olleet harjoitelleet etukäteen. Tämän kaltaisen tilanteeseen ei ollut valmistauduttu millään tavalla. Jokainen meistä varmasti muistaa keväällä Valmiuskeskusta riepotelleen suojavarustekauppojen skandaalin, johon jouduttiin, kun yhtäkkiä huomattiin, ettei Suomella ole riittävästi suojavarusteita varastossaan. Kouluissa tilanne oli tilanne oli yhtä huono kuin suojavarustevarastossa eli valmiutta ei ollut. Erona on toki, ettei koulujen ollut tarvinnut tällaiseen etukäteen varautuakaan. Toisin kuin Kiinassa, jossa etäkoulun vaara on aina olemassa silloin, kun ilmansaasteet kohoavat riittävän korkeiksi. Muista kuinka siellä uhka toteutui ensimmäisen kerran marraskuussa 2015, jolloin koulut todellakin suljettiin ensimmäisen asteen varoituksen vuoksi. Toinen lasteni kouluista ei ollut tähän varautunut eikä sillä ollut suunnitelmaa. Koulut tuolloin olivat kiinni kaksi päivää, lapset loikoilivat kotona ja koulupäivät myöhemmin keväällä korvattiin lauantaikouluna. 

Käytännössä tämä tilanne tuli meillä Suomessa loppujen lopuksi aika lailla puun takaa yllättäen. Toisaalta näin jälkitietämyksen avulla mietin, kuinka olisimme osanneet siihen edes varautua. Emmehän me ole aiemmin etäopettaneet.

Maanantaina 16.3. tuli määräys koulujen sulkemisesta, tiistaina luokanopettajat alkoivat opettamaan omille luokilleen niiden ohjelmien ja alustojen käyttöä, jotka heille itselleen olivat kaikkein tutuimpia. Minulla oli onnekkaasti opetukseton päivä, joten saatoin kierrellä oppilaitteni luokissa ja kertoa omista (häthätää kyhätyistä) suunnitelmistani. Oppilaiden lähdettyä kotiin reput painavina kirjoista kokoonnuimme me opettajat vasta ensi kertaa kokoukseen suunnittelemaan ja kuuntelemaan opetustoimen kiireessä jakamia ohjeita. Ohjeita, jotka tarkentuivat ja muuttuivat sen jälkeen alussa lähes päivittäin. Alussa ohjeena oli lähinnä, että lähettäkää päivittäin tehtävät Wilma-viesteinä ja että tehkää opet yhteistyötä ja jakakaa töitä, jotta huolehditte omasta jaksamisestanne. Tämä kokous oli ensimmäinen kokouksemme Teamsiä käyttäen, joten saimme pienen tuntuman online-kokouksen (live-tunnin) pitämiseen. 

Päivää myöhemmin - vanhemmilta tulleet palauteryöpyn jälkeen ja opetustoimen huolestuttua syrjäytysmisvaarassa olevista lapsista - tarkentuivat ohjeet siten, että kaikkia aineita on opetettava - ops tietenkin huomioiden - ja oppilaiden tekemiä tehtäviä on seurattava. Muutamaa päivää myöhemmin tulivat arviointiohjeet, joiden mukaan voisi kärjistää, ettei etäopetus saanut vaikuttaa mutta silti piti arvioida kuten aikaisemmin lähiopetuksen aikana.  

Ilta ennen etäopetuksen alkamista oli koulussa aikamoinen härdelli. Jokainen opettaja touhusi jotain omalla tahoillaan, kirjoitti varmaan ohjeita oppilailleen, tai luokanopettajat suunnittelivat luokkatasollaan. Itse tein sekä kirjallisia ohjeita että ohjevideoita, jotka jaoin Teamisin kautta. Teamsin valitsin alustakseni, koska tiesin sen olevan tuttu osalle oppilaistani heidän luokanopettajiensa tunneilta ja olin itsekin käyttänyt sitä joidenkin ryhmien kanssa, joten minullakin oli osa ryhmistä jo valmiiksi luotuna. 
      
Olin siis käyttäneet Teamsia jo aikaisemmin pieniin projektitöihin ja niiden palauttamiseen. Nyt se piti valjastaa aivan uudenlaiseen tehtävään, ohjevideoiden jakamiseen ja kotitehtävien palauttamiseen. Videot olisin toki voinut jakaa lataamalla Youtubeen, mutta haasteena oli oppilaiden kotitehtävien palauttaminen. Kielissä ei voi tuosta vain heittää kaikille alakoululaisille jotain projektityötä, vaan opetus on pidettävä hyvin yksinkertaisena ja työskentelytavat tuttuina oppilaiden kannalta. Opetuksessa sallituista alustoista käydään jatkuvaa kädenvääntöä, ja Whatsappin käyttöä rajoittaa sen 13 vuoden ikäraja. Vaikka oppilaat käyttävät sitä jatkuvasti yksityisesti ja olen itsekin kannustanut heitä perustamaan läksyryhmiä, en kuitenkaan opettajana uskaltanut ottaa sitä aktiiviseen käyttöön. Omasta kokemuksestani voin edelleen todeta, että Teams on luotu aikuisten käyttöön, eikä se ole todellakaan helppokäyttöisin ja paras alusta alakoululaisten opetuskäyttöön. Mutta sitä käyttäessämme emme ainakaan olisi vaarallisilla vesillä... 

Näin ollen Teams vaikutti parhaalta vaihtoehdolta: se on luvallinen ja sen avulla pystyy jakamaan videoita, antamaan tehtäviä ja linkittämään tiedostoja. Samoin oppilaat pystyvät lähettämään kirjoihin tekemiensä tehtävien kuvat suoraan puhelimestaan. Vieläpä kaikki kuvat suoraan linkiksi kyseisen päivän tehtävään. Miten helppo opettajan tarkistaa!  Oppilaiden suoritusten seuraaminen sujuisi hups vaan (luulin). Lisäksi opettajien keskuudessa tekemäni kyselykierroksen perusteella näytti siltä, että omien oppilaitteni luokanopettajat aikoivat myös käyttää Teamsia. Yhtenäisten työtapojen avulla oppilaat oppisivat nopeasti ja kaikki menisi kuin Strömssössä.

Näin kuvittelin. Totuus oli sitten hyvin toisenlainen. Ensinnäkin opettajien työtavat eivät ole yhtenäiset, jos ei käytänteistä ole etukäteen pystytty sopimaan yhdessä. Mielikuvituksen avulla jokainen opettaja pystyy kehittämään, vaikka kuinka monta erilaista tapaa. Niin pystyvät myös oppilaat. Seuraus: oppilaat ovat vähintäänkin sekaisin ja niin on myös opettajakin. 

Kuten aiemmin totesin, Teams ei ole helppokäyttöisin alusta alakouluikäisen käsissä. Kuvien lähettämisessä Teams-tehtävään on 12 eri vaihetta! Kuvitelkaa siis kymmenvuotias lapsi, joka on tottunut nopeasti lähettämään "kliks-vaan" kuvia kavereilleen Whatsappissa ja nyt hänen pitäisi keskittyä tekemään 12 eri vaihetta oikeassa järjestyksessä ja vielä päätteeksi odottamaan hetken, jotta kuva varmasti latautuu. Seuraavaksi kuvitelkaa lapsi, joka ei ole tehnyt tätä koskaan ennen ja jonka pitäisi etsiä Teamsistä ohjeet sisältävä tiedosto ja huolellisestiseurata näitä ohjeita. Kolmanneksi kuvitelkaa opettaja, jolla ei edes itsellään ole hajua, kuinka kuvien lähettäminen tapahtuu, hänen oma näyttönsä on nimittäin täysin erinäköinen kuin oppilaan näyttö!

Minun onnekseni it-tuki löytyi omasta kotoni: teinipoika, joka hallitsee hyvin Teamsin ja on muutoinkin työskennellyt koulussaan tietoteknisenä tukioppilaana ja siten tottunut auttamaan oppilaita ja opettajia. Lisäksi - mikä parasta - hänen näytöllään pääsin näkemään Teams-näytön juuri sen näköisenä kuin se on omilla oppilaillani. Lapseni toimi siis minun tukenani ja minä toimin oppilaitteni ja myös työkavereitteni tukena. 

Tilanne oli aika kaoottinen. Oppilaat palauttivat hädissään tehtäviään sinne sun tänne, niitä tuli aivan joka tuutista, mitä kautta ikinä lapset voivat keksiä lähettää. Jopa henkilökohtaiseen puhelinnumerooni! Kun aineenopettajan 100 oppilaasta jokainen lähettää opettajalleen viikossa noin 5 kuvaa, tarkoittaa se 500 valokuvaa. Näitä tulvi minulle joka tuutista, niitä lähetettiin jokaisena päivänä, jokaisena vuorokaudenaikana. Osa etuajassa, osa myöhässä. Ja ne kaikki minun piti tarkistaa ja merkata saaduiksi, jotta pystyisin seuraamaan, kuinka oppilaat pärjäävät ja ketkä eivät ole palauttaneet tehtäviään. 

Puhumattakaan niistä paniikkiviesteistä, joita tulvi aivan yhtä monia reittejä pitkin ja myös jokaisena vuorokaudenaikana. Mitä piti tehdä, milloin piti palauttaa, onko tehtäväni tullut perille? Sama oppilas saattoi panna kysymyksiä aamulla viideltä ja illalla yhdeltätoista, mikä kuvaa hyvin oppilaiden jännitystä ja epätietoisuutta. Tämä oli myös oma työaikani päivittäin, aloitin jo ennen kahdeksaa ja lopetin nukkumaan mennessäni kello 23. Viesteihin vastaaminen, oppilaiden neuvominen ja ohjaaminen sekä palautusten seuraaminen veivät suurimman osan työpäivästäni, vasta myöhään iltapäivällä ennätin suunnittelemaan seuraavan päivän tuntejani ja kirjoittamaan niistä oppilaille selkeät kirjalliset ohjeet. Työllistävän videoiden tekemisen lopetin, koska niistä tuli vain valituksia vanhemmilta. Ei meillä ole aikaa niitä katsoa.              

Viikkoa etäopetuksen alkamisen jälkeen totesin, että on aivan mahdotonta opettaa kymmenvuotiaille kieliä pelkkien kirjallisten ohjeiden tai videoiden avulla (joita he eivät jaksa katsoa, koska ne eivät ole aivan tubettajatasoa, eivätkä he edes löydä niitä sanallisilla ohjeilla: "Avaa Teams-ryhmämme ja sen yläpalkista löytyy linkki, jossa lukee 'tiedosto'. Klikkaa sitä, niin löydät videon." Haastavaa yhtäkkiä selittää kirjallisesti asioita lapsille, jotka ovat tottuneet siihen, että opettaja näyttää. Ja totta puhuen, onhan se haastavaa meille aikuisillekin.

Tässä tilanteessa lähti käyntiin online-opetus livenä. Se ei ollut alussa suunnitelmana, vaan muotoutui käytännönpakosta. Kouluni opettajilla oli siis käytössä Teams, johon kaupunkimme opetustoimi oli ostanut käyttöoikeudet (kaikissa kaupungeissa tuskin oli yhtä hyvät valmiudet, joten siinä mielessä olimme erityisasemassa). Meillä oli myös joku haju Teamsin valmiuksista kokousten eli tuntien pitämiseen livenä, mutta harva meistä osasi sitä itse käyttää, oppilaista puhumattakaan! (Alussa oppilaat eivät löytäneet edes tunneille.) Oma poikani opetti minulle taas, kuinka jaan näyttöä ja kuinka estän oppilaita kiusaamasta toisiaan. Ensimmäisen tuntini pidin tukiopetuksena yhdelle oppilaalle ja sen tunnin aikana tein kaikki mahdolliset mielikuvitukselliset mokat, mitkä kokouksenvetäjä voi tehdä. Paniikissa jouduin huutamaan kesken tunnin poikani apuun, kun sain tietokoneeni ensin huutamaan ja sen jälkeen vielä jumiin (onneksi oppilas ei sentään menettänyt kuuloaan, mutta omani on kyllä jo heikentynyt...). Kun sitten pidin ensimmäisen koko luokan tunnin, tiesin jo vähän, mikä kaikki voi mennä pieleen. Ja pieleenhän kaikki meni. Kun vielä arvelin, että osassa kodeista taatusti myös vanhemmat seurasivat tuntiani, olin ensimmäisillä kerroilla niin paniikissa, aivan kuin olisin pitänyt elämäni ensimmäistä esitelmää ja heti satapäisen yleisön edessä. Luokan edessä puhuminen on eri asia kuin radiossa.     

Kaksi oppituntia samassa työtilassa

Pääsiäisen aikaan olin jo aivan väsynyt sekä fyysisesti että henkisesti. Tuntui siltä, että me opettajat olimme aivan puun ja kuoren välissä sekä ylhäältä että alhaalta tulevien vaatimusten ja valtavien odotusten paineessa. Piti itse opetella käyttämään ohjelmia, seurata ja raportoida eteenpäin "kadonneista" oppilaista (niistä joihin ei saanut yrityksistä huolimatta yhteyttä), samanaikaisesti sekä opettaa että arvioida ilman näyttöjä ja vieläpä olla reaaliajassa niin oppilaiden kuin vanhempien saavutettavissa  (vaikka jonossa oli koko ajan 20 muuta oppilasta). Kun muistutti oppilaita palauttamattomista tehtävistä tai unohtuneista läsnäolotunneista, sai oppilaat paniikkiin ja vanhemmat närkästymään. Edes viikonloppuisin ei ollut aikaa levätä, silloin piti viimeistellä edellisen viikon tekemättömät jutut, valmistella seuraavaa viikkoa sekä vieläpä tarkistaa ja arvioida jopa ennen etäopetusta pidettyjä kokeita ja kirjoitettuja aineita. 

Laskin että viikkojen ajan minulla tuli työtunteja viikossa 95 ja samaa olen kuullut työkavereiltani.  Mitään ylityökorvauksia ei opettajille tietenkään makseta. Elämä oli pelkkää työtä ja stressiä aamusta iltaan (ilman edes ruoka- ja vessataukoja). Sanomattakin selvää, että työt tulivat myös uniin. Tai että yöunia ei ollut.  

Perheessäni oli kuusi etätyöläistä ja mieheni valtasi makuuhuoneemme. Kuten yläkuvasta näkyy, minulle ei riittänyt rauhallista työhuonetta. Milloin pidin tunteja samassa huoneessa kolmen lapsen opiskellessa vieressä, toisinaan (kuten kuvassa) istuin epäergonomisesti pienen kopperon lattialla samassa tilassa, jossa kuopukseni oli työpöydän ääreessä omalla oppitunnillaan. Oppilaitani edelleen naurattaa, kuinka välillä opetin portaikossa istuen. Uusseelantilainen opettajakollegani toivoi minun toteuttavan uhkaukseni ja pitävän tuntia saunassa (ja todistavan sen hänelle valokuvalla).   

Kaikkein pahimman stressin aikaan sain onneksi tukea esimieheltäni, joka neuvoi minua siirtämään töitä huomiseen ja panemaan pisteen työpäivälle. Toki se ei opettajana aivan onnistu, mutta jo se että joku kuunteli ja ymmärsi, loi uskoa ja antoi voimia. 

Mutta niin uskomattomalta kuin se alussa tuntuikin, vähitellen homma lähti skulaamaan. Niin oppilaat kuin minä itsekin opimme käyttämään alustoja ja ohjelmia (pystyin jopa jakamaan taitojani muille), löysin ja tein valtavasti nettipelejä, sain ideoita ja vinkkejä muilta opettajilta, ja vähän ajan päästä huomasin pyörittäväni jopa pienryhmiä, joissa oppilaat turvallisessa ympäristössä uskaltautuivat avaamaan suunsa aivan kuin normaalilla tunnilla lähiopetuksessa konsanaan.

Lähiopetuspäivät olivat uusi rankka rupeama, sillä vaikka lähiopettajien ei ollut tarkoitus opettaa samanaikaisesti myös etänä, ei käytännössä monilla aineenopettajalla ollut muuta vaihtoehtoa kuin hoitaa molemmat yhtä aikaa. Onneksi eräs luokanopettaja auttoi minua, siten että pystyin samalla hoitamaan lähiopetuksen aikana myös muita töitäni. Kun lähiopetusoppilaiden päivä päättyi, jatkoin työpäivää pitämällä live-tunteja ja tukiopetusta netissä. Töitä kasaantui taas viikonloppuun.   

Lähiopettaja etäopettaa, huomaa laitteiden määrä (kaikki olivat tarpeeseen yhden tunnin pitämiseen)

Kannustavinta oli nähdä, kuinka innokkaita ja yritteliäitä oppilaat olivat. Tunnit olivat todella rauhallisia (päinvastoin kuin olin etukäteen pelännyt, sillä olin kuvitellut lasten testaavan kaikki keinot, joilla kiusata opettajaa ja toisiaan). Näin ei käynyt. Oppilailla pysyivät mikit kiinni ja he avasivat ne vain pyydettäessä, joten tunneilla ei ollut muita häiriötekijöitä kuin ne, jotka kuuluivat opettajan selän takaa eli oman perheeni kinastellessa keskenään (oppilaani joutuivat kuuntelemaan monet kerrat kuopukseni kiukunpuuskia). Jälkeenpäin monet oppilaat totesivat itsekin, että oli tosi kiva, kun pystyi kunnolla keskittymään, kun kukaan ei häslännyt vieressä (nekin jotka itse ovat näitä häsläreitä :)). 

Yli 90 prosenttia oppilaistani hoiti koulunsa todella erinomaisesti, ja joukossa oli jopa monia yllätyksiä. Tiukan seurannan vuoksi ja luokan- ja erityisopettajien avustuksella saimme lopulta tuen piiriin kaikki ne oppilaat, joilla oli haasteita koulunkäynnissä. Loppujen lopuksi yksikään oppilaistani ei pudonnut kelkasta tai kadonnut täysin!

Tippa tuli linssiin, kun oppilaat välillä panivat viestiä, että oli tosi kiva tunti, tai vanhemmilta tuli viestiä, että lapsi oli ollut innoissaan jostain tehtävästä. Todella hyvältä tuntui se, että kouluvuoden päätteeksi monilta vanhemmilta tuli kiitosta hyvin hoidetusta etäopetuksesta ja monipuolisista, innostavista opetusmetodeista. Jälkeenpäin olen pohtinut, kuinka valtavan paljon positiivinen palaute kannustaa ja auttaa jaksamaan. Negatiivinen puolestaan kuormittaa ja lannistaa. Positiivista pedagogiikkaa.

Kun tuli tieto paluusta lähiopetukseen, pelotti se jopa paljon enemmän kuin etäopetuksen alkaminen. Opettajina tajusimme, ettei kyse olisi paluusta vanhaan, vaan että kaikki menisi täysin uusiksi: lukujärjestykset, ryhmät, turvavälit ja jatkuva käsienpeseminen. Omalla kohdallani haastavinta oli pysyä kaikkien ryhmieni poikkeavissa lukujärjestyksissä. Yhteisten välineiden käyttäminen oli kiellettyä, joten pelilaudat ja -kortit, ipadit ja kaikki kädestä toiseen kulkevat tai muutoin kosketeltavat esineet olivat poissa käytöstä, koska niitä ei olisi ehdinyt desinfioida välissä. Omaa luokkahuonettani yritin käyttää niin vähän kuin mahdollista, koska pulpettien pinnat olisi pitänyt puhdistaa oppilaiden vaihtuessa. Onneksi oli jo kevät ja lämmintä ulkona, joten vein oppilaat pihalle aina kun oli mahdollista. Säät olivat tosin niin epävakaiset, että jouduin tekemään aina kahdet suunnitelmat siltä varalta, ettei tuntia ollutkaan mahdollista pitää ulkona.     

Nyt päätän tästä aiheesta. Olen työstänyt kirjoitustani monen päivän ajan ja sinä aikana olen huomannut stressin hiipineen takaisin yöuniini. Asiat tapahtuivat ja muuttuivat niin vauhdilla, että alan itsekin jo unohtaa. Jos etäopiskelu alkaa syksyllä uudestaan, tämä kirjoitus auttaa minua pitämään tapahtuneet mielessä ja kehittämään etäopetustani edelleen. Ettei tarvitsisi toistaa virheitä ja keksiä pyörää taas uudestaan.

Mutta nyt on aika lomailla, levätä ja kerätä voimia tulevaan.

        

Ankeilua dekkariosastolla

Kiertelin joululomalla kirjakauppoja ja tutkin dekkarivalikoimia. Tutkin kansikuvia ja kurkistelin takalehtiä. Hämmästelin, kuinka samantyyppisiä kaikki suomeksi ilmestyneet uudet dekkarit ovat. Kirjat pursuavat kadonneita tyttöjä ja murhattuja lapsia, pedofiilejä pyörii joka nurkan takana ja verkossa vaanii vaara. 

Eikö muistutakin paljon telkkarin dekkareita? Eilen katsoin pätkän kotimaista rikossarjaa ja meinasin oksentaa. Vaikka kyseinen sarja on myyty 180 maahan, minä en halunnut katsoa sitä äklötystä loppuun. Mikä ihme riivaa 

Meillä on omasta takaa loistavia lastenkirjailijoita, joihin hukutin omat lapseni pieninä ja joiden teoksia peukutan ulkomaalaisille. Vieläkin kuuntelen mielelläni automatkoilla, kuinka Parvela lukee lakoniseen sävyynsä tarinoita Ella-kirjojen koulumaailmasta (alakoulun opettajien lempikirjoja). Värikylläiset ja ruusuisia yksityiskohtia pursuavat Onneli ja Anneli -tarinat osaisin yhä edelleen kertoa ulkoa. Vuosia luin ääneen ja rakastutin lapsiani suomalaisiin lastenkirjoihin. Nämä kirjat painivat minkä tahansa maailman lastenkirjojen kanssa samalla tasolla, korkeammallakin.

Mutta entä suomalaiset dekkaristit? Ne, jotka näyttävät pärjänneen maailmalla, ovat punoneet uskomattomia salaliittoteorioita ja kirjoittaneet paksuja toimintajärkäleitä. Tai kuvanneet suomalaisen kolkkoa sielunmaisemaa Fargo-tyyliin. Minun on kyllä tunnustettava, että suomalaisia dekkaristeja tunnen harvoja, nuorena luin Mauri Sariolan Susikoski-kirjoja ja Matti Yrjänä Joensuun Harjunpäitä. Pari Ata Hautamäen teosta olen lukenut myös sekä kuunnellut äänikirjoina muutaman Leena Lehtolaisen. Toinen Hautamäen teoksista on minulle aivan liian raaka, Lehtolainen puolestaan tylsä. 

Virpi Hämeen-Anttilalta jaksoin lukea ensimmäisen Björk-teoksen loppuun asti, kaksi odottaa vielä kirjahyllyssäni. Uusimmissa Hämeen-Anttilankin teoksissa mässäillään liikaa nuorten tyttöjen verellä. Yhtä Harri Nykäsen kirjaa luin kerran pätkän, mutta pakko se oli jättää kesken. Yäk.

Nuorena lukemani Waltarin Komisario Palmut taitavat olla ainoat kotimaiset, joista olen nauttinut. Enemmän tosin niistäkin pidin elokuvina (ne kaikki löytyvät dvd-hyllystäni).

Kuva lainattu täältä.

Entä käännöskirjallisuutemme? Kirjakaupat pursuavat trillereitä, joiden kansikuvissa on zombielapsia. Nuorena minäkin ahmin Patricia Cornwellin patologikirjoja ja muistan niistä kammottavia kohtia edelleen. Sen jälkeen niitä on ilmestynyt suomeksi muiden sielunelämää tuhoamaan kymmeniä lisää. 

Viimeksi tänään eräs ystäväni totesi mielipiteenään, että ruotsalaiset dekkarit ovat kaikkein kauheimpia. Varmaan, mikäli vertailussa ovat Stieg Larsson tai Henning Mankell (en ole lukenut). Åsa Larssonin Sudentaival-kirjan kuuntelin äänikirjana, ja se oli samaa luokkaa kuin Leena Lehtolainen: pettymykseen johtavia ihmissuhteita, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, raakuudella mässäilyä, jopa ympäristöaktivismi vedettynä mukaan psykologiseen keitokseen. Kaikki kyhättynä kokoon tylsän kuivaksi esitykseksi, joka kuulostaa siltä kuin lukija lukisi päivän uutisia.

Entä saksalainen dekkarikirjallisuus Suomessa? Suoralta kädeltä pystyn mainitsemaan yhden suomennetun kirjailijan: Volker Kutscherin Babylon Berlin. Sarjan nähneille tuskin tarvitsee enemmän kuvata, mikäli kirjassa ilmestyy paljon kuoliaaksi kidutettuja ja päähenkilöiden elämä samanlaista kärsimystä kuin tv-sarjassa, tuskin tarvitsee kirjaa sen enempää kuvailla. 

Mutta palatakseni siihen, miksi suomenkielisissä nykydekkareissa pursuaa veri, ruumiita syntyy liukuhihnalta ja lapsia katoaa jatkuvaan tahtiin? Sitäkö suomalaiset haluavat? Vain tällaiset murhatko keräävät lukijoita riittävästi, eikö muita kannata suomentaa?

Meiltä näyttää puuttuvan täysin genret, joita lähimaissamme arvostetaan. Meillä ei tunneta sitä lajia, jota anglosaksit kutsuvat nimellä cozy crime tai feel good mystery ja naapurimme nimillä mysdeckare, mjukdeckare, feelgooddeckare tai trivseldeckare. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, Ruotsissa nimittäin tämän lajin kirjailijoita on useita. Sen sijaan meillä sitä kuvaamaan on tuskin keksitty edes omaa sanaa. Pehmodekkari?

Okei, onhan meillä Minna Lindgren ja hänen Ehtoolehto-trilogiansa. Minun täytyy sanoa, nähtyäni omien läheisteni sairaala- ja palvelutalovuodet että nämä kirjat liippaavat liian läheltä. Olen lukenut sarjan ensimmäisen osan ja se kosketti enemmän kuin haluan kirjan koskettavan. 

En halua lukea dekkareita, jotta niiden paha olo tarttuisi minuun. Haluan, että dekkari on viihdyttävä ja siitä jää hyvä mieli. Ettei se ole liian totuudenmukainen eikä siihen voi samaistua liikaa. Mieluiten kyseessä on yläluokkainen murha, joka on tehty ahneudesta tai perinnön vuoksi. Sen selvittäminen tapahtuu johtolankoja tutkien ja päätelleen, lasillisen viiniä nautiskellen, ilman kohellusta ja kaahailua. Olen siis täysin feel good -lukija. Mutta en minkä tahansa chick litin. 

Ruotsalaiset pehmodekkarit ovat elämänmakuisia ja -iloisia, niissä pidetään sekä hauskaa että pohditaan elämää, joka ei kuitenkaan ole toivotonta eikä missään nimessä ikävää. Sellaista normaalia elämää, jollaista minäkin elän. Kirjassa siihen vain sattuu liittymään murha. Mutta eipä hätää, joku selvittää murhan - siinä samalla viiniä siemaillessan. Eikä kuulostakin vähän kuin Agatha Christieltä?  

Normaaliin elämään ei liity prostituutiota, pedofiileja, sarjamurhaajia. Toivottavasti ei. Opettajana toki tiedän, että pahaa on toisinaan lähempänä kuin uskoisinkaan, mutta en silti pidä pahuutta normiutena.

Outoa on, kuinka harva näistä ruotsalaisista pehmodekkareista päätyy suomennetuksi. Onko siis ymmärrettävää, ettei Suomessa myy, ellei naisia hakata tohjoksi tai haudata elävältä tai vauvoja räjähtele ilmaan?

Saksalaiset erottuvat ruotsalaisistakin. Heillä näyttää olevan täysin oma genrensä: Krimis mit Witz, suomennettuna humoristiset dekkarit. Vastaavia romaaneja en ole löytänyt muista kielistä, ehkä lähimmäksi osuvat Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarit. Kaikkia löytämiäni saksalaisia humoristisia dekkareita yhdistää samantapainen kuiva huumori ja niin ruumiit kuin niiden tutkijatkaan eivät selviä ilman pientä piikkiä. Lähinnä mieleeni tulevat Jonas Jonassonin ja Arto Paasilinnan kielellä taitavasti leikittelevät veijaritarinat.

Mielenkiintoista on myös saksalaisten kotiseuturakkaus. Saksassa kirjakaupoissa on jopa Regionalkrimis-osastot, millä nimellä myös kustantajat ja Amazon mainostavat paikallisuudella höystettyjä dekkareita. Monet humonistiset dekkarit osuvat myös monesti tähän kategoriaan. Näissä paikallisdekkareissa henkilöiden sanomiset on usein kirjoitettu paikallisella murteella, mikä tekee toisinaan kirjoista hyvin haastavia lukea, etenkin kun lukee niitä vieraalla kielellä. Andreas Föhrin Tote Hand -romaania lukiessani jouduin todella keskittymään repliikkeihin Tegernseen murteella kääntääkseni ne mielessäni Hochdeutschiksi.

Tähän mennessä löytöjäni on ollut erityisesti Rita Falkin peräkammarinpoika-poliisin Franz Eberhoferin edesottamuksista ja murhatutkimuksista kertova sarja, jolle tunnusomaista on, että jokaisen romaanin nimeen liittyy paikallisruoka. Mummonsa ja isänsä kanssa samassa pihapiirissä asuvan ja ikivanhan mummonsa kokkaamilla herkuilla hellittelevän poliisin mokat ovat hauskoja ja samalla puolivakavaan sävyyn kirjoitettuja. Kolme ensimmäistä romaania on filmattu, ja yhtenä yönä Pekingissä katsoin ne saksalaisten ystävieni kanssa putkeen. Eräs heistä on asunut 'Franzin kylässä' useiden vuosien ajan ja koki aikamoisia nostalgiaväreitä leffaa katsoessaan. Kirjoista olen ehtinyt lukea vasta pari ja niitä on minulla vino pino lukematta. Muutamaa lukuunottamatta ne kaikki löytyvät kirjahyllystäni, enimmäkseen lahjoiksi saatuna. Kaikki Falkin kirjat löytyvät myös pääkaupunkiseudun kirjastosta eli Helmetistä.

Toinen suositukseni on Jörg Maurerin komisario Jennerwein. Ei sen enempää tästä sarjasta. Lukekaa bloggaukseni sarjan ensimmäisestä osasta täältä. Siitä on myös tehty elokuva, jonka löytää nimellä Youtubesta. Kaikista Maurerin kirjoista löytyy kappale Helmetistä.

Kolmas ja ehdoton suosikkini on Angelika Buschan Mein Mann, der Liebhaber und der Tote im Garten, josta bloggasin jo pari vuotta sitten täällä. Näissä kirjoissa ei murhata ketään, ihmiset vain sattuvat kuolemaan ja ruumiista on päästävä eroon, mikä johtaa kummallisiin kommelluksiin ja synnyttää uusia ruumiita - joista on taas päästävä eroon. Valitettavasti kirjailijalta on ilmestynyt vain pari muuta teosta eikä yhtään uutta vuosikymmeneen. Lukemani kirja löytyy Helmetistä, kirjailijan muut teokset on hankittava käytettyinä Amazonista.

On todella valitettavaa etteivät kustantajamme Suomessa uskalla julkaista näitä saksalaisia ja ruotsalaisia pehmodekkareita. Kummastakin maasta käännetään vain ne raaimmat ja synkimmät kirjat, aivan kuin suomalaisilla murhaan ei voisi liittyä samanlaista elämäniloa ja kepeää leikintekoa kuin naapureillamme. Slaavilaista dekkarimakua en tunne, mutta mietin, mahtaako meidän ja länsinaapureittemme dekkarijuopa on yhtä leveä kuin joululaulujenkin: meren länsipuolella lauletaan myös duurissa, itäpuolella enimmäkseen vain mollissa.

Muutamaan otteeseen olen hämmästellen lukenut kirjabloggareiden ihmettelyjä, kuinka kukaan haluaa lukea jostain niin kauheasta kuin murhasta. Totta - jos valittavana ovat vain suomenkieliset trillerit. Kuinka heille kertoisin, että dekkareiden kirjo on niin moninainen...

Kaksi virkistävää poikkeusta meiltä kuitenkin löytyy. Alan Bradleyn 11-vuotiaasta kemististä ja salapoliisinerosta kertova Flavia de Luce -sarja. Sekä Agatha Christien kirjat, joista jatkuvasti otetaan uusintapainoksia ja joiden nerokkuutta ja ylivoimaisuutta yksikään nykyaikainen pehmodekkari ei edelleenkään päihitä. 

Kahdesta uutuudesta tulen myös vielä bloggaamaan. Kotimaisesta dekkarikirjailija Terttu Autereesta ja kanadalaisesta Louise Pennystä, joiden kirjat odottavat lukemistaan suomeksi. 

Niin ja kerrottakoon, että luin jouluna myös Jessica Fellowsin kirjan Midford murders, joka on suomeksikin roikkunut bestseller-listoilla. En tykännyt. Todellisuudesta ei saa tehdä fiktiota, jossa murhaajaksi osoittautuu oikea todellisuuden ihminen, jolla tuskin on ollut mitään tekemistä murhan kanssa oikeasti. Vaikka ihminen on kuollut, ei hänen elämäänsä sovi mustamaalata. 

Mistä fööni puhaltaa - murhia ja mustaa huumoria alppimaisemissa

Föhntuuli on lämmin ja kuiva tuuli, joka syntyy kostean ilmavirtauksen ylitettyä vuoriston ja menetettyä kosteutensa. Sana tulee saksan kielestä, sikäli yleinen ilmiö on Alpeilla.

Kuvan mukaisesti alkaa Föhnlage, saksalaisen dekkaristin ja musiikkikabareetaiteilija Jörg Maurerin esikoisteos, jossa urheilijanuorukainen vie deittinsä pianokonserttiin mutta päätyykin katosta putoavan miehen alle. Vaikka konserttisali on täpötäynnä musiikinhimoisia lääkäreitä, ei kummankaan uhrin henkeä saada pelastetuksi, vaan konsertti päättyy silkkaan kaaokseen ja ensiapu hoitamaan kaaoksessa syntyneitä pikkuhaavereita. Tapahtumien tutkintaa johtaa paikkakunnan uusi tulokas komisario Jennerwein. Oliko kyseessä onnettomuus, itsemurha - vai murha? Kuinka kukaan paikallaolijoista ei nähnyt mitään ja mihin katosi deitti, nuori keltatakkinen nainen?

Samanaikaisesti rikosetsivien työn edistyessä lukija seuraa myös toisen, omalaatuisemman seurueen puuhia. Mitä kummaa touhuaa kylän hautausurakoitsijapariskunta, joka on sekaantunut Italian mafian hämäriin puuhiin ja hautaa salaa näiden uhreja Alppimaisemiin, iäkkäiden, luonnollisen kuoleman kohdanneiden kyläläisten hautoihin. Miten he liittyvät konserttisalin tärkeilevän lipuntarkastajan ja epäonnisen konserttivieraan kuolemaan? Koko kirjan läpi mukana juonessa kulkee föhntuuli, joka aiheuttaa epämukavuustilan, Föhnlagen, jonka avulla selittyy ikäviä tapahtumia ja joka vaikuttaa moneen kohtaloon.

Jörg Maurer on uusi tuttavuuteni. Ostin kaksi hänen uusinta teostaan Saksasta, mutta päätin sittenkin aloittaa alusta eli kymmenen vuoden ja kahdentoista dekkarin takaa lainaamalla Helmet-kirjastosta sen ainoan kappaleen. Joku muukin innostui yhtäkkiä lukemaan tämän kirjan, sillä en hämmästyksekseni päässytkään enää uusimaan teosta, sillä joku oli varannut sen. Siksi minulla oli kiire saada se luetuksi joululomalla.

Rakastan tätä dekkarilajia, jossa kuolemantapauksia kuvataan kuivalla mustalla huumorilla. Murhan ei tarvitse olla raaka ja kauhea, dekkarin ei täydy olla lähes tieteellinen patologian alan kuvaus - eikä murhaajan pervo pedofiili. Dekkari saa ja sen kuuluukin mielestäni olla kevyt luettava ja humoristinen. Sellainen, josta ei jää paha ja kalvava olo ja joka ei vaikuta liian todelliselta. Maurer kuvaa järkyttävän tapahtuman kliinisesti ja päättää kuvauksen (ja luvun) tyylilleen ominaiseen kuivaan toteamukseen:

Ingo Stoffregen bückte sich, um den Sitz nach unten zu klappen, da bohrte sich ein bestialischer Schmerz in seinen Rücken. Er hatte keine Zeit mehr, zu überlegen, woher der Schmerz kam. Er taumelte, und schon im Fallen war er aus medizinischer Sicht nicht mehr zu retten. Was von Ingo Stoffregen übrig blieb, war ein gut durchtrainierter Körper mit gebrochenem Rückgrat und ein reservierter Tisch für zwei Personen im Pinocchio.

Föhnlagen jokainen luku alkaa kuvauksella asiantilasta tai tapahtumista ja useimmiten kuvauksen yhteys tarinan juoneen selviää lukijalle vasta pidemmällä luvussa, toisinaan jopa vasta aivan luvun viimeisessä lauseessa! Huutomerkkejä kirjailija rakastaa tyylikeinona, niitä suorastaan vilisee kuvauksissa, silloinkin kun ne eivät olisi välttämättömiä.

Kuiva huumori syntyy nimenomaan sanavalintojen ja lauserakenteiden tuloksena. Maurer rakastaa naivistisia appositioita, lisämääritteitä, joilla hän kuvailee asioita ja henkilöitä kertoen heistä toistuvasti samat asiat mutta eri sanoin. Siten henkilöhahmot saavat huvittavia piirteitä ja porautuvat lukijan mieleen. Tyylikeinona se myös vahvistaa sadunomaisuutta, mihin kirjailija pyrkii myös viittauksillaan ja metaforillaan.

Rosa Lehner, die Dachdeckermeisterwitwe, die falsche Witwe mit dem Märchenhaus im Wald, war schon wieder einmal beim Rechnen. Hundert Prozent, siebzig Prozent, fünfundzwanzig Prozent. (... .)  Rosa Lehner wollte jetzt endlich heiraten und nicht mehr rechnen müssen, ob sie jetzt Anspruch auf eine Kleine oder Groβe Witwenrente hatte. Der ältere Mann, der alte Mann, der uralte Mann, den sie heiraten wollte, warf zweihundertdreiβig Prozent ab. Wenn der starb, dann hätte sie ausgesorgt, aber sie musste zuerst Max loswerden, den fiktiven Max, den Max auf dem Papier, den Max mit monatlichen Überweisung der Rentenkasse. Max musste endgültig sterben. 

Kuten yllämainitussa katkemassa, esiintyy kirjassa paljon viittauksia Hannu ja Kerttu -satuun. Oletettavasti kirjassa esiintyy paljonkin saksalaisille tuttuja kulttuurisidonnaisia viittauksia, jotka minulta valitettavasti menevät ohitse. Siksi olisi mielenkiintoista lukea tämä kirja taitavan kääntäjän suomennoksena ja nähdä, mitä hän saisi siitä irti. Tai katsoa elokuva yhdessä saksalaisen ystäväni kanssa, jolloin hän voisi selittää minulle kontekstia tarkemmin (kirja on filmatisoitu ja katsottavissa kokonaan myös Youtubessa, huonolaatuisena tosin).

Jörg Maurerin tekstissä on tyylillisesti paljon samaa kuin Jonas Jonassonin Satavuotiaassa, jossa myös taituroidaan monimutkaisilla lauserakenteilla ja satiirisella otteella. Maurer leikkii myös paljon metaforien avulla ja hämää tarinan juonta käyttämällä henkilöistäkin kiertoilmauksia, joiden - ja saksan kielen monimutkaisen kieliopin - ansiosta ei nopealla lukemisella voi olla edes varma henkilön sukupuolesta. Vertauksena todettakoon että suomen kielellä vastaava leikittely on huomattavasti helpompaa, sukupuolettoman hän-sanamme ansiosta. Toisaalta eri muotojen puuttumisen vuoksi suomen kielestä on moinen kielellä leikittely puolestaan vaikeampaa meidän kielellämme. 

Mitään helppoa luettavaa ei teksti siis ole vieraalla kielellä, mutta sen ymmärtäminen on sitäkin palkitsevampaa. Suosittelen. 

Alakuvassa kaikki joululomaa varten varaamani kirjat (joista ennätin lukea kaksi). Joulukuusi on jo viety pois ja joulusta monta viikkoa aikaa, mutta moni näistä kirjoista vielä odottaa lukemistaan... 

Saksalaisilla joulumarkkinoilla

Tänä vuonna en ole ollut kovin ylpeä itsestäni. Lentomaileja on tullut hankittua aivan liikaa, kun nyt syksylläkään en osannut rauhoittua, vaan ikävä kalvoi niin, että heti kun minun oli mahdollista pitää muutama päivä lomaa, matkustin ulkomailla asuvaa tytärtämme katsomaan. Luulin tosin lennelleeni ilmastoystävällisemmillä potkurikoneilla, kunnes minulle vasta viikko sitten selvisi, että ne olivatkin suihkukoneita...

Joulusta on jo pari viikkoa, mutta tekee mieli vielä julkaista nämä valokuvat saksalaisista joulumarkkinoista. Kuukausi sitten itsenäisyyspäivän tienoilla olin lähes viikon tyttäreni luona Saksassa ja kiersimme kahden kaupungin perinteiset jouluiset markkinat. Edellisen kerran olen ollut joulumarkkinoilla Saksassa 27 vuotta sitten, sinä vuonna jolloin asuin siellä. Silloin piipahdin markkinoilla i päivä, matkalla yliopistolta kotiin. Niin tein nytkin, tyttäreni ollessa yliopistolla...

Harhailin markkinoilla tuntikausia. Jo ensimmäisenä iltana, kun saavuin bussilla kaupunkiin ja tytär oli katsastamassa erästä asuntoa, kiersin kirpeässä pikkupakkasessa vanhankaupungin joulumarkkinoita ristiin rastiin lentolaukku mukulakivikaduilla kolisten.

Bongaatteko suomenkieliset tekstit näyteikkunassa :o

Schupfnudeln - Sauerkraut mit Spätzle

Itsenäisyyspäivän vietimme teatterissa katsomassa musikaalia The Ghost. Sitä jonka leffaversiosta Patrick Swayze edelleen muistetaan.

Eräänä iltana kävimme leffassakin. Katsomassa uuden saksalaisen komediaelokuvan Das perfekte Geheimnis. Se oli hauska, toimintaa oli vähemmän, puhetta sitäkin enemmän. Elokuvan juonena on kuinka harmiton salaisuuksienpaljastuspeli ystävien kesken illanvietossa voi saada ihmissuhteet sekaisin (ja mitä kaikkea ihmiset kännykkäviestien kautta puuhaavatkaan). 

Tämän blogitekstin lopusta löytyy traileri kaikille saksan kielen ystäville. 

Edelleen minua harmittaa, että edellisellä käynnilläni jäi näkemättä syksyn toinen saksalainen uutuuskomedia Ich war noch niemals in New York. Se ei enää pyörinyt tyttäreni kotikaupungin leffateattereissa.

Tässä vielä kuvia tyttäreni kotikaupungista. Sää oli alkuviikosta kirpeää pikkupakkasta ja sen myötä myös aurinkoista. Vähän niinkuin meillä tänään Suomessa. Tytär ja minä haikaillen muistelimme aikaa Pekingissä ja totesimme, että nämä Keski-Euroopan talvipäivät niin tuovat mieleemme Pekingin talven. Kun on pieni pakkanen, ei lunta maassa ja kaikki on ympärillä kuollutta ja puut ja maa harmaita, mutta silti aurinko kirkastaa päivän. Sitä on niin ikävä... <3 

No, saimme sitten tihkusadettakin niskaamme ja silloin olikin jo aivan kuin Suomessa. Tyttärelle puolestaan oli järkytys tulla jouluksi kotiin ja todeta, kuinka ankea ja harmaa Suomi on talvella. Hän oli odottanut näkevänsä lunta :)

Kuvasarjan alin kuva on tyttäreni huoneesta väliaikaisasunnossaan kimppakämpässä. Enää hän ei siellä asu, muutti pois nyt joulun jälkeen. Asunnon löytäminen on todella kiven alla. Osa syy matkaani oli tulla auttamaan asunnonetsinnässä. Tytär oli jo parin kuukauden ajan etsinyt uutta kämppää, koska ensimmäinen asunto oli alivuokralaissuhteessa vain kolmeksi kuukaudeksi. Itku hänellä oli jo päässyt marraskuussa, koska hän oli hakenut jo montaa huonetta eikä ollut saanut mitään. 

Saksassa on tapana, että opiskelijat vuokraavat kimpassa huoneiston ja etsivät itse huoneisiin vuokralaiset. Tyttären kaupungissa asunnonhakijoita on paljon, joten kämppiksillä on mistä valita mieleisensä. Huoneen löytäminen on kuin työnhakuprosessi, mutta voittaja ei ole se asunnonomistajan kannalta luotettavin vuokralainen vaan kämppisten mielestä sopivin naapuri. Haussa on siis yhteisöön parhaiten sopiva tyyppi. Hiljainen ja ujo ulkomaalainen ei aina ole se suosikki, varsinkin kun on hakijoita joista valita...

Jotenkin äidin saapuminen paikalle toi onnea ja yhtäkkiä hänellä olikin nollan sijasta kolme huonetta, joista valita. Yksi oli tajuttoman kallis mutta syrjässä ja kaiken lisäksi vain osa-aikainen (siksi siihen ei ollut hakijoita).

Toinen olisi ollut pitkäaikainen vuokra-asunto. Mutta se oli kaukana kaupungin ulkopuolella ja melkoisen kallis sekin. Lisäksi siinä oli jotain outoa. Asunnossa oli asunut nuori intialaisnainen, joka etsi asuntoon uutta vuokralaista. Hän ei osannut saksaa ja ehkä siitä syystä hän ei ollut ymmärtänyt, että huonekalu olisivat kuuluneet asunnon vuokraan. Hän oli itse ostanut kaikki huonekalut uusina ja halusi nyt Intiaan palatessaan myydä ne seuraavalle vuokralaiselle. Asunnon omisti välitysfirma, joka sitten kutsui tyttäreni firman tiloihin "tutustumiskäynnille". Menin mukaan, selvitimme yhdessä kaikki käytännönasiat ja annoin myös firmalle oikeuden tarkistaa "vakuuteni luottokelpoisuudestani" vuokralaisen vanhempana. 

Tytär ilmoitti sitten tälle intialaistytölle, että hän olisi kyllä kiinnostunut huoneesta, muttei halua ostaa huonekaluja. Lopputulos oli sitten vähän sekava vyyhti.

Kävi nimittäin niin, että tyttäreni ennätti saada ihanan pikkuhuoneen ja vieläpä tosi halvalla aivan vanhankaupungin laitamilta (alakuvat ovat hänen uusilta kotihuudeiltaan) ja tehdä siitä vuokrasopimuksen. Asunto on tosin jälleen vain lyhytaikainen kolmen kuukauden alivuokralaiskämppä, joten uusi raskas hakuprosessi alkaa taas samantien. 

Pian tämän jälkeen toisen kämpän välitysfirmasta soitettiin, että hän voisi tulla tekemään vuokrasopimuksen. No tytär ihmetteli, että hän luuli intialaistytön haluavan jonkun toisen (ehkei ketään toista halukasta sitten ollutkaan, kun kaikki pelästyivät huonekalujen ostamista). Tytär sitten koki, että tästä sekaannuksesta taisi seurata huonot välit välitysfirmankin suhteen. Itse puolestaan jännittyneenä odottelen, mitä tästä vakuusjutusta vielä seuraa. No, olin kyllä tarkkana, etten varmasti sitoutuisi vielä mihinkään maksuihin allekirjoituksellani. Mielenkiintoista prosessissa oli taas nähdä, kuinka erilaiset ovat käytänteet eri maiden välillä - jopa Euroopan sisällä. Ja kuinka tärkeää on osata hyvin maan kieltä.  

Traileri uutuuselokuvasta Das perfekte Geheimnis kaikille saksalaisen komedian ystäville