Sienimetsän satoa

 

 

 

 

 

 

Paras viikonloppu alkaa varmasti hyvästä työviikosta. Hymyilin kun lähdin perjantaina töistä ja olin pilvissä koko illan. Eihän sitä joka päivä saa antaa niin paljon positiivista palautetta oppilaille kuin viime perjantaina sain. Ehkä se johtui siitä, että meillä oli torstaina liikuntapäivä, joka virkisti niin opet kuin oppilaatkin. On se kummallista, miten hirvittävän hyvältä tuntuu itsestäkin, kun saa kehua toista ja nähdä kehujen aiheuttaman mielihyvän. Sen valtavan hymyn, joka leviää lapsen kasvoille. Olin itsekin yhtä hymyä koko perjantai-illan.

 

Viikonloppu menikin sitten isäni luona vierailulla näissä Hobittimaisemissa. Pakkasimme laukut lauantaiaamuna ja ajoimme hänen luokseen kylään, jossa sunnuntaipäiväni kului sienten parissa. Ensin koko perhe marssimme tuntikausia sienimetsässä, jonne suunnistimme torvisienien ja suppilovahveroiden perässä. Alkuun meinasi saaliimme jäädä niukaksi, sillä suppilovahverot ovat vielä kovin alullaan. Mutta sitten löytyi herkkutatteja ja karvalaukkuja, joista pussimme täyttyivät. Uskaltauduimme myös poimimaan lampaankääpiä ja haaparouskuja, vaikka ne ovatkin meille vieraampia. Toivottavasti tunnistimme kuitenkin sienet oikeiksi Googlen avulla…

 

 

 

 

 

Sieniä peratessamme kului sitten minun ja mieheni loppupäivä. Lapset nostivat sillä aikaa perunaa isäni apuna, joten tällä viikolla ei taida kulua kovin paljon rahaa perheemme ruokkimiseen. Vielä samana iltana päätyivät herkkutatit pannulle ja paahtoleipien päälle iltapalaksi. On muuten hyvää. Tänään aikomuksenamme on paistaa lampaankäävät pastakastikkeeksi. Odotan mielenkiinnolla, mitä siitä tulee. Työkaverini ylisti lampaankääpiä maasta taivaaseen, parhaimmillaan ne kuulemma olisivat pihveiksi paistettuna.

 

 

 

 

 

Isäni luona otimme myös asukuvia, jotka näette ensi viikolla. Ne otti tyttäreni lauantaina metsänreunassa, ennen kuin lähdimme piipahtamaan lapsuudenystäväni taidenäyttelyn avajaisiin. Sunnuntaipäivä kun kului aivan toisenlaisessa asussa, paremmin metsään sopivassa :)

Pienenä vinkkinä, että nyt on muuten Emmyssä menossa farkkuale: koodilla FARKKU09 myydään kaikki farkut keskiviikkoiltaan asti.

Hercule Poirot elää edelleen

Vaikka Agatha Christie ei ole enää maailmassa luomassa uusia Hercule Poirot -tarinoita, hänen mestarinuuskijansa elää yhä. Dekkarikirjailija Sophie Hannah on julkaissut kaksi uutta kertomusta, joissa Hercule Poirot selvittää uusia murhatapauksia.

Ensimmäisen osan, The Monogram Murders (suomennettu Nimikirjainmurhat), löysin englanninkielisenä pekingiläiskoulun kirjastosta ja ahmin pari vuotta sitten. Tykkäsin kovasti, niin Agathan hengessä se oli kirjoitettu.

Toisen osan, jo kaksi vuotta sitten julkaistun Closed Casket -kirjan (suomeksi Suljettu arkku) löysin Akateemisesta joululahjaksi. Se on odottanut vuoroaan kirjapaljoudessani jo useiden kuukausien ajan, kunnes viimein kesällä minulla oli aikaa tarttua siihen. Elokuun iltoina ennen nukkumaanmenoa olen rauhoittanut itseni lukemalla kirjaa.

Valitettavasti kirja oli aikamoinen pettymys. Muistan joskus lukeneeni jonkun intialaisen johtajan haastattelun, jossa hän kertoi pystyvänsä useimmiten arvaamaan dekkareiden loppujuonen jo tarinan edetessä. Hän valitteli, kuinka tylsältä tuntuu tällaisten salapoliisitarinoiden lukeminen. Minulle kävi samoin. Toisin kuin Agatha Christien kirjoissa, Sophie Hannah vei tarinaa eteenpäin täysin ennalta arvattavin kääntein. Yllätyksellisyys puuttui täysin, kun suurin osa tarinasta selitettiin samanaikaisesti, kun tapahtumat menivät eteenpäin.

Tänä vuonna sarjaan pitäisi ilmestyä taas uusi osa. Toivottavasti kirjailija on malttanut käyttää enemmän aikaa sen rakenteen hahmottelemiseen.

Farkkutytön romanttinen kukkahame

Olen oman elämäni muotisuunnittelija. Rakastan ideoida uusia vaatteita ja tunnen hyvää mieltä siitä, että voin tehdä sen ekologisesti. On hauskaa kierrellä kirppareilla tai tonkia omasta vaatekaapista hylkäämiäni vaatteita ja nähdä niissä uusi elämä. Vielä hauskempaa on saada yksilöllisiä vaatteita, jollaisia tuskin kaupasta löytäisin. Toisinaan voin näin myös toteuttaa vaatteita, joita en kaupasta ostaisi. Vaikkapa revittyjä tai paikattuja vaatteita en ostaisi uutena, kuten en mitään, mikä uutena näyttää käytetyltä. Mielestäni on järkyttävää, että uudesta materiaalista valmistetaan jotain, joka näyttää kulutetulta. Mitä järkeä siinä on? Maailmahan on täynnä käytettyä tavaraa, jota voi käyttää uusien juttujen valmistamiseen!

Tämä syyshame on alun perin ollut kaksi kirpparituomion saanutta vaatekappaletta. Yläosa oli Hilfigerin farkut, jotka vuosia sitten sain parilla eurolla Jäähallin kirpparilta. Farkkujen polvessa oli reikä ja lahkeet olivat minulle liian lyhyet. Farkuissa oli kuitenkin hauskoja yksityiskohtia, punaista siksakommelta ja harva tikkaus. Mikä tärkeintä, farkut olivat vyötäröstä juuri minulle sopivat.

Alaosa oli puolestaan kaksikerroksinen hame. Jostain kirpparilta löysin senkin ja ihastuin kauniiseen kukkakankaaseen. Sielujeni silmissä näin sen yhdistettynä farkkuun, romanttisesti nauhoilla noin ylös solmittuna, jotta alushamekangas pilkottaa alta. Remaken "tytöt" toteuttivat ideani vuosia sitten.

Ehkä tämän puen ylleni kouluun ensi viikolla, jolloin ympäristöraatilaiset pohtivat kiertotaloutta. Eikö tämä jos mikä ole erinomainen esimerkki kestävän kehityksen mukaisesti toimivasta kiertotaloudesta?

Suunnitteletko ja toteutatko sinä itse omia vaatteitasi?

Skirt: Hilfiger / Remake

T-Shirt: Ted Baker

Cardigan: Laura Ashley

Jeans Jacket: Vingino (for children)

Tässä on muuten seuraava suunnitelmani, minkä vuoksi olen viime päivinä innokkaasti selannut Emmyn farkkuvalikoimia:

Kesä keskellä syksyä

 

 

 

On tämä aika mieletöntä: ollaan melkein syyskuun puolivälissä ja kesä jatkuu edelleen! Mitä kaikkea ennätimmekään tehdä tänä viikonloppuna, kun nautimme kesästä täysin rinnoin.

 

Illan lämmön huomasin jo torstai-iltana kävellessäni tyttären kanssa myöhään kiinantunnilta leppoisassa illassa. Perjantaina oppilaani kyselivät, emmekö menisi ulos pitämään oppitunteja, mutta päädyin pitämään tunnit sisätiloissa, jonne siirryimme parisen viikkoa sitten.

 

Lähdin kotiin heti tunnit pidettyäni enkä jäänyt valmistelemaan ensi viikon tunteja, kuten yleensä perjantaisin. Oli mentävä kotiin siivoamaan, ennen kuin saksalaiset vieraamme saapuisivat. Olenhan kertonut Pekingissä saamastamme ystäväperheestä, joka 20 Aasiassa viettämänsä vuoden jälkeen halusi Eurooppaan - ja päätyi Suomeen! Keväällä ja juhannuksena he kävivät tutustumassa Suomeen, kesäkuussa me olimme mukana heidän läksiäisissään Pekingissä, ja kuukausi sitten he viimein muuttivat Suomeen. Sattuipa sitten sopivasti, että juuri se ilta, jolloin olimme kutsuneet heidät grillaamaan, oli niin ihana. Istuimme iltaa pihalla, lapset riehuivat ja melusivat minkä kerkesivät, ja vieraamme olivat huolissaan naapureittemme puolesta. Meitä nauratti: joka naapuritalossa on lapsia ja meluun on totuttu tässä ympäristössä!

 

He kertoivat kommelluksistaan ja kokemuksistaan Suomessa. Tähän mennessä säät ovat näyttäneet parhaat puolensa, mutta uuden elämän aloittamiseen on mahtunut vaikeuksia. Ei ihme, jos elämänalku Suomessa on vaikeaa turvapaikanhakijoille ja muille turvattomille, kun se ei ole helppoa heillekään, joilla on turvanaan isot firmat ja työpaikka! Ystäväni kertoi muun muassa, kuinka hän ei ulkomaalaisena saanut kiinteää liittymää puhelimeensa, vaan joutui hankkimaan prepaidin. Jolla hän ei jostain syystä pystynyt soittamaan lapsensa lääkäriasemalle! Kuinka tutulta kuulostaakaan, samanlaiset ongelmat olivat arkipäivääni Kiinassa. Hän totesikin kokeneensa Kiina-oloa jo useaan kertaan tämän kuukauden aikana. Kun asiat eivät suju, kuten odottaisi...

 

 

 

 

Lauantai-iltana menimme Otaniemeen mieheni lätkäkaverin 50-vuotisjuhliin. Ilta oli yhä niin lämmin, että tarkenin topissa pihalla koko illan. Ehkä siitä sunnuntaiaamuna olinkin nuhainen. Tätä kuvaa lukuun ottamatta emme kuvia napsineet, tämänkin vain siksi, että odottelimme porukkaamme kasaan juhlapaikan ulkopuolella.

 

Juhlat olivat riemastuttavat. Porukkaa oli paljon, vieraat koostuivat juhlakalun erinäisistä ystäväpiireistä. Päivänsankari on ahkera muusikko, mistä syystä eri kokoonpanojen esityksiä oli useita ja päivänsankari itse esiintyi mukana kaikissa. Soittoa kuulimme niin Retuperän WPK:lta kuin muistakin iloisista orkestereista, joiden esitykset olivat enemmän tai vähemmän teekkarihenkistä. Myös teekkarilaulut raikasivat osittain kuorojen esityksinä, osittain spontaaneina yhteislauluina. Vaikka itse olen humanisti, teekkarimaailma on ollut minulle tuttua pienestä pitäen. Isäni, entinen teekkari Otaniemestä myöskin, viihdytti meitä pienenä hauskoilla jutuillaan teekkarien edesottamuksista, ja myöhemmin mieheni. Lapsemme ovat laulaneet isänsä perässä teekkarilauluja pienestä pitäen, usein tosin lapsille sopivia versioita, jotka on sensuroinut mieheni isä jo aikoinaan omille lapsilleen.

 

 

 

Tänään teimme pienen pyörälenkin koko perhe. Kerroin kesällä, kuinka lapseni vihaavat pyöräilemistä ja kuinka tänä kesänä otin tavoitteekseni, että he kaikki oppisivat ajamaan kunnolla. Itse kun rakastan fillaroimista ja mikä onkaan nopeampi ja ekologisempi tapa siirtyä paikasta toiseen. Keppiä ja porkkanaa käyttämällä (kahvilaa lupaamalla) sain vihdoin ja viimein kuopuksen opettelemaan ilman apupyöriä ajamisen.

 

Kesti tänään hetken, ennen kuin kaikilla oli pyörät allaan ja niiden lukot saatu tiirikoitua auki, sillä pyörälenkki alkoi kadonneiden avainten etsimisellä. Poljimme lenkin, joka suuntautui kahvilaan. Sen varjolla nimittäin saimme koko porukan houkuteltua mukaan. Kuopukselle jarruttaminen on vielä vaikeaa eikä hän haavereitta selvinnyt, joten ainakin vartti meni odotellessa, että parkuva lapsi nousisi jälleen satulaan. Loppujen lopuksi hän kuitenkin polki koko loppumatkan, vaikkakin suurimman osan matkasta suoraa huutoa huutaen...

 

 

 

 

Vikatikkifarkkuostos

 

 

 

 

Valmistelin tämän jutun jo kesällä ja siitä syystä luonto on niin kesäisenä. Sitten tulikin helteet eikä tämä farkkujuttu oikein tuntunut sopivalta. Vieläkään en ole kaivanut farkkuja esiin, mutta kenties jo ensi viikolla on aika?

 

 

 

 

 

 

 

 

Farkkujen ostaminen on aina arpapeliä. On niin monta asiaa, joiden pitää toimia, jotta farkut näyttäisivät hyviltä, ja usein takapuoli on se kriittisin paikka Mitkä sopivat yhdelle, eivät välttämättä näytä hyviltä toisella. Siksi farkkuja on aina voitava sovittaa ja erityisesti vieläpä peilin edessä siten, että pystyy näkemään toisesta myös takapuolen.

Siinä on myös syy, miksi suomalaisfirma NOMO ei menestynyt. Se yritti muutama vuosi valloittaa Suomea konseptilla, jossa farkut tehtiin mittatilauksena asiakkaan skannatuilla mitoilla. Minäkin erehdyin testaamaan firmaa ja jouduin sen jälkeen riitelemään toimitusjohtajan kanssa sekä taistelemaan kuluttaja-asiamiehen kautta rahani takaisin. No, oli siinä paljon muutakin, firma kaiken kaikkiaan mokasi farkkuni, eikä suostunut palauttamaan rahoja ilman virallista tietä. Mutta sen opin kokeilustani myös, että vaikka farkut kuinka valmistettaisiin mittojeni mukaan, ne eivät välttämättä siitä huolimatta ole ne hyvännäköiset päällä. Joku asia voi aina tökkiä, vaikkapa taskujen koko tai asento, joka ei ole ihanteellinen minun takapuolelleni. Siksi pyörin aina sovituskopissa kamera kädessäni ja kuvaan takapuoleni sovittamissani housuissa.

Vaikka takapuoliasia olisikin kunnossa, voi joku muu asia olla pielessä. Farkuissa on aika monta muuttuvaa osaa: malli ja muoto, lahkeen leveys ja pituus, vyötärön korkeus. Vieläpä väri sekä koristeet.

Yritän aina löytää farkut, joissa olisi jotain erikoista. Koristeompeleita, vetoketjuja tai glitteriä. Ei mitään tavallista perusfarkkua. Yleensä farkkujeni pitää myös olla kantapäähän asti ulottuvat, ne vain jostain syystä näyttävät parhailta päälläni. Parhaiten vartalooni sopii bootcut tai ainakin suora lahje, se hoikentaa leveätä yläosaa.

Kaksi vuotta sitten eksyin sovituskoppiin nämä farkut mukanani. Olin kiinnittänyt huomiota näihin kukkakoristeisiin. Yleensä sovittelen kaikessa rauhassa, istuen, kumarrellen ja ties mitä kommervenkkeja tehden nähdäkseni, kuinka farkut toimivat päälläni. Mutta tuolla kertaa minulla oli kiire, olin seuraavana päivänä palaamassa Pekingiin ja laukut olivat pakkaamatta. Jotain asiaa olin toimittamassa kaupungilla, kun sinne sovituskoppiin eksyin. Katselin peileistä ja kuvailin. Aika hyvännäköiset. Kapea lahjekaan ei haitannut tällä kertaa. Löysin mielestäni täydelliset farkut, maksoin ja lähdin kotiin.

Vasta kotona tajusin, kuinka hirvittävän matala vyötärö näissä farkuissa oli. Enää ei ollut aikaa viedä näitä takaisin, joten työnsin ne vaatekomeroni perukoille ja lähdin taas vuodeksi Pekingiin.

Viime kesänä löysin ne sieltä vaatekomerosta ja päätin tehdä asialle jotain. Vein ne Remakeen Pialle, joka leikkasi toisista, Fidalta löytyneistä farkuista vyötärökaistaleen ja rakensi näihin tällaisen kaksoisvyötärön. Lisäsi vielä vähän strasseja ja avot: vikatikkiostoksesta tulikin täydelliset muotifarkut!

Mitä sinä olet tehnyt vikatikkiostoksille? Oletko saanut niistä tuunattua jotain vai joutunut heittämään pois?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lukemisen merkityksestä

Ainoa kirja, jota lapsena suostuin kuuntelemaan ääneen, oli Seitsemän veljestä. Mutta kun opin lukemaan, aloin suorastaan ahmia luettavaa. Perjantai-iltapäivisin ajoimme äidin kanssa kirjastoon. Äidin etsiessä luettavaa itselleen ja pikkuveljelleni valitsin minä omani. Iso Marimekon ostoskassi täyttyi kirjoista ja normimäärä, jonka yhtenä sunnuntaipäivänä luin, oli seitsemän kirjaa. Kerran tuttu kirjastovirkailija tivasi minulta ankaraan sävyyn, miksi lainaan kerralla niin paljon ja palautan seuraavalla viikolla. Millään hän ei uskonut selitystäni, että ennätin lukea kaikki kirjat viikossa.

Samanaikaisesti itse sepitin satuja. Joskus kirjoitin tarinoita myös veljeni tai ystävien puolesta, mikäli heidän runosuonensa oli ehtynyt ja heidän läksynään ollut tarina meinasi jäädä keksimättä. Kokonaisen kirjan kirjoitin yläasteella, vaikken toki tohtinut lähettää sitä minnekään. Pöytälaatikkoon se jäi, vaikka jopa jatko-osa siihen oli tekeillä.

Uudelleen rakastuin lukemiseen asuessani kaukana kotoa ja kulkiessani viikonloppuisin pitkiä matkoja junilla. Koko viikon odotin junamatkaa, sainhan silloin rauhassa keskittyä kirjaani. Luin kaikki agatha christiet ja dorothy l. sayersit. Olin aivan dekkarifani.

Lasten syntymän jälkeen väheni omaksi nautinnokseni lukemiseni. Monet dekkarit tuntuivat liian raaoilta eikä aikaa enää ollut. Ainakaan mielestäni. Lapsilleni sen sijaan luin ääneen todella paljon. Kirjastokorttiemme rajat paukkuivat, kun kirjastosta raahasin kirjoja rattaiden alla, ja maksoin järkyttävät summat myöhästymismaksuina. Sen ansiosta kuitenkin kaikki lapseni rakastuivat tarinoihin ja heistäkin tuli lukijoita. Esikoinen oli vasta neljä oppiessaan itse lukemaan. Viisivuotissyntymäpäivänään hän sai lahjaksi Astrid Lindgrenin paksun Marikki-kirjan, istuutui portaille ja alkoi lukea. Muutamassa päivässä hän ahmi koko järkäleen.

  

Lukemisesta on paljon hyötyä ja vain vähän haittaa. Itse asiassa ainoat haitat, jotka keksin, liittyvät lukemiseen uppoutumiseen. Minullakin lapsena läksyt jäivät tekemättä, kun lukeminen kiinnosti enemmän. Välillä valvoin salaa yömyöhään, koska en malttanut panna kirjaa kiinni. Korvani eivät kuulleet äidin ohjeita, koska olin uppoutunut kirjan maailmaan. Tuttuja asioita myös tämän päivän vanhemmille vaikkakin toisenlaisesta asiayhteydestä, eikö totta? 

Tutkimusten mukaan hyötyä lukemisesta on vaikka kuinka paljon: Se laajentaa sanavarastoa ja opettaa kieltä, kehittää mielikuvitusta ja antaa tietoa. Se sanoittaa tunteita ja opettaa ajattelunkeinoja ja empatiakykyä. Se viihdyttää, rentouttaa ja rauhoittaa.
   
Lukemisella on merkitystä myös vieraiden kielten taidon karttumiseen. Vuosia sitten selvitin aineenopettajaopintojen lopputyössäni lukemista osana vieraiden kielten opintoja ja tuolloin kiinnostuin erityisesti amerikkalaisen kielitieteilijän ja pedagogin Stephen Krashenin tutkimuksista. Hän on todennut, että vapaaehtoinen lukeminen on ainoa keino kielitaidon korkeimman tason saavuttamiseen. Pekingissä asuessamme minulla oli onni saada kuulla tämän karismaattisen emeritusprofessorin esiintyvän ja olin todella vaikuttunut. Silti vielä enemmän olen vakuuttunut hänen puhumastaan asiasta seuratessani sekä omia lapsiani että oppilaitani ja heidän kielitaidon kehittymistään.

Kun esikoiseni luki ensimmäistä vuotta englantia, hän tarttui Rick Riordanin uusimpaan, paksuun romaaniin ja alkoi suomentaa sitä sanakirjan avulla. Kakkosella englanninopinnot eivät olleet vielä edes alkaneet, kun hän tutki aikuisille suunnattuja strategiapelikirjojen ohjeita englanniksi. 

Jotta Kolmoseni oppisi nopeasti englantia kansainvälisessä koulussaan Pekingissä, yritin houkutella häntä tarttumaan englanninkielisiin kirjoihin ja pyysin opettajia avukseni. Viimein sattuma tuli avukseni: Suomi-koulun kirjastosta hän löysi Riordanin Salamavaras-kirjan ja hurahti siihen. Koska sarjan muita osia ei ollut saatavilla suomeksi, hän alkoi lukea niitä englanniksi. Ja kielitaito karttui kohisten. Eikö kuulostakin tutulta: vuosia sitten tapahtui samanlainen ilmiö uusien Harry Pottereiden ilmestyttyä kauppoihin. Innokkaimmat ostajat olivat tavallisia suomalaislapsia.




Lukemisen merkityksestä on puhuttu vuosia, mutta silti asia on ajankohtaisempi kuin koskaan ennen. Vasta heinäkuussa Yle uutisoi, kuinka moni yläkoululainen ei ymmärrä lukemansa tekstin sisältöä. Siis suomeksi.

Tämä vuosi on Espoon kouluissa lukemisen vuosi ja me opettajat pohdimme, kuinka kannustaisimme ja innostaisimme lapsia lukemaan. Samantapaisissa työryhmissä olen ollut useaan kertaan: milloin ideoimassa lukuhetkivalokuvakilpailua ja -näyttelyä Suomi-kouluun, milloin välittämässä lukukisavinkkejä opettajille ja vanhemmille.

Kieltenopettajana keskityn enimmäkseen vieraisiin kieliin ja jälleen kerran kirjastokorttien rajoja paukkuu, kun lainaan vieraskielisiä kirjoja kouluuni ja välitän niitä oppilailleni pulpettikirjoiksi. Ajatukseni on, että kynnys kirjaan tarttumiseen madaltuu, kun kirja löytyy omasta pulpetista. En tarkista lukevatko oppilaat näitä kirjoja, mutta yllättävän monen kädessä olen lainaamani kirjan nähnyt. Joukossa on useita, jotka tämän tästä tulevat pyytämään minulta uutta. Ja kyllä, aivan tavalliset neljäsluokkalaisetkin pystyvät jo lukemaan paksuja englanninkielisiä kirjoja sanakirjan avulla. Mikäli heillä riittää motivaatiota. Kuten eräällä lukemisen haasteista kärsivällä pojalla, joka lainasi vaikean strategiapelikirjan ja seuraavalle tunnille kantoi sen kainalossaan riemuiten, että se on paras kirja, jonka hän on ikinä lukenut! 

Vanhemmat,  asia koskee myös teitä. Jos siis haluatte lapsistanne fiksuja, opettakaa heidät lukemaan kirjoja. Jos haluatte heistä kielitaitoisia, kannustakaa heitä lukemaan vierailla kielillä. Tehkää heille tämä palvelus elämää varten!

Opettajan ja äidin vinkkinä seikkailukirjojen ystäville vihjaisen, että Rick Riordanilla on paljon suomentamattomia kirjoja ja uusia ilmestyy pari kertaa vuodessa. Luettavasta ei ihan heti tule pulaa...

 

Entä kuinka jatkuu tarina minun lukemisestani? Synnytyslaitoksella kuopuksen syntyessä tartuin taas kirjaan. Ensimmäiseksi luin Agatha Christien tuotannon uudestaan, seuraavaksi P.D. Jamesin.


 Muutaman vuoden ajan olen kohottanut kielitaitoani ja pitänyt sitä yllä lukemalla kaikki kirjat alkuperäiskielellään. Luen vuoroin kaikilla osaamillani kielilläni - paitsi kiinaksi. Mukanani kulkee aina kirja käsilaukussani, jonka kaivan esiin bussissa ja jonottaessani. Iltaisin pyrin sänkyyn yhdeksältä, jotta ehtisin tunnin rauhoittua dekkarin parissa. 

Viime keväänä tajusin, että automatkoillani voisin radion sijasta kuunnella äänikirjoja. Liikenteeseen keskittyessäni on riittävästi haastetta jo kuuntelemisessa suomeksi, joten uusin tuttavuuteni dekkarimaailmassa on Leena Lehtolainen. Nykyään tunti päivässä työmatkallani kuluu rattoisasti komisario Maria Kallion kaverina Espoon poliisipiiriin tutustuen. Suosittelen.

P.S. Yläkuvassa uusimmat lukuvinkkini!