Viimeinen synttäripostaukseni - pohdintoja puoli vuotta myöhemmin. Olen lukenut niin monen bloggaajan postauksia pyöreistä vuosista ja puolen vuosisadan ikäkriisistä, joten pakko on upottaa lusikkani siihenkin soppaan.
Vaikka oikeastaan minulla ei ole asiasta paljoakaan sanottavaa. Kovin pahaa ikäkriisiä en ole huomannut, enkä ole asiaa (mielestäni...) kovin paljon pohtinut. Tai ehkä kuitenkin. Eihän sitä oikeasti pysty täysin sivuuttamaan. Jostain vanheneminen aina pulpahtaa mieleen. Hämmästyn aina uudestaan ja uudestaan, kun tajuan kuinka vanha oikeasti olen. Yhtä paljon hämmästyn siitä, että on olemassa itseäni nuorempia ihmisiä. Ihan oikeasti: mihin nämä vuodet ovat vierineet - oikeammin: miten nämä vuodet ovat näin laukanneet. Nuori sielu vanhenevassa ruumiissa! Mutta eikö sekin ole täysin normaalia? Jokaisen vanhuksen sisällä sykkii nuori mieli, vaikka peilistä katsoo ryppyinen vanhus.
Toisinaan minua pidetään nuorempana kuin olen. Uudet työkaverini yrittivät arastellen selvittää, paljonko oikein täytän. Eräs nuorempi sitten tiedusteli, mahdanko täyttää neljäkymmentä. Ehkä puoli vuosisataa tuntui hänestä niin valtavan vanhalta. Vastasin tulleeni juuri aikuisikään. Ja jos en nyt aikuistu, tuskin milloinkaan.
Lapsilta puolestaan saa kuulla erinäisiä arvioita. Eräs kolmasluokkalainen katsoi minua silmät pyöreinä ja kertoi luulleensa minua seitsenkymppiseksi. Voin lohduttautua sillä, että jokaisen kymmenvuotiaan silmissä parikymppinen on jo vanhus ja siitä eteenpäin kaikilla on toinen jalka haudassa. Kerroin, että seitsenkymppisenä olen tuskin enää töissä. Tai no, mitäs se Bidenin vaimo tekeekään? Hän on 69 ja opettaa edelleen!
Onnekkaasti olen saanut säilyä aika hyvin niin terveenä kuin muiltakin vanhenemisen vaivoilta. Välillä ihmettelen millä keinoin, sillä elintapani ovat tuskin mitkään mallikelpoiset. En toki tupakoi, ei ole ylipainoa, syön melko terveellisesti. Mutta en myöskään urheile tai pidä huolta kunnostani.
Toisaalta kun nyt kolestoritutkimuksessa selvisi, että kolesterolini on hieman yli sallitun rajan ja että minun pitäisi ruokavalion avulla korjata asiaa, en tiedä, kuinka sen tekisin. En käytä kovia rasvoja, kananmunia, maksaa, äyriäisiä ja mätiä syön harvoin, suodattamatonta kahvia juon vain viikonloppuisin. Silloinkin latteni on aina rasvaton. Pitäisikö minun luopua niistä kahdesta siivusta juustoa, jotka syön aamulla sämpylän ja kasvisrasvan kera?
Kasviksia syön paljon, mutta hedelmiä ja marjoja välttelen. Pitäisikö minun opetella syömään niitä. Koska papuja, herneitä ja linssejä suositellaan kolesterolin vähentämiseen, ehdotin miehelleni, että lisäisimme niitä aterioilla. Mieheni silmäili minua yli lasiensa ja totesi meidän syövän niitä jo usein. "Mutta vielä useammin...", yritin ehdottaa.
Työssäni saan paljon arkiliikuntaa, erään askelmittarin mukaan kävelen normaalina työpäivänä viisi kilometriä, kun vain liikun koulurakennuksessa sisällä. Silti minun pitäisi ottaa aikaa ja liikkua töiden jälkeenkin. Pitänee jo kaivaa polkupyörä esiin!
Nuoruuden säilyttämiseen kauneudenhoidon keinoin en ole vielä perehtynyt. Ensimmäiset harmaat hiukset huomasin Pekingissä kolme päivää äitini kuoleman jälkeen. Elämäni oli ollut jo useamman vuoden ajan yhtä stressiä, joten harmaiden ilmaantuminen ei yllättänyt. Yhteensattuma huvitti, sillä isäni sanottiin harmaantuneen minun teinivuosieni aikana. Äitini lähti jättäen jälkensä minuun. Isäni muuttui mustatukkaisesta nopeasti harmaahapseksi, minulle on näitä harmaita ilmestynyt hitaasti neljän vuoden ajan enkä ole vielä pannut tikkua ristiin niiden häivyttämiseksi.
Kosmetologin boostauksia en ota vielä iholleni, normaalin kosteusvoiteen lisäksi riittää päivä- ja yövoide, joiden käytön opin muutama vuosi takaperin. Meikkinä käytän vain kulma- ja ripsiväriä, niin arkena kuin juhlissakin. Kuvissani muokkaan valaistusta ja hieman värisävyä mutten muuta. Silmäpussit näkyvät mutta näkykööt. Onnekkaasti olen pitkäikäisten sukua ja vanhempani ja isovanhempani ovat säilyneet iäkkäinäkin aika rypyttöminä. Isäni on sellainen tarmonpesä, että on vaikea uskoa hänen täyttäneen jo 80!
Olen aina sanonut että pienet lapset pitävät nuorena! Tähän asti se on ollut helppoa pienten lasten äitinä, mutta nyt kun lapset kasvavat, minulla on edelleen onni saadessani työskennellä kymmenvuotiaiden kanssa. Heidän kanssaan ei pääse vanhenemaan :)
Tyttäreni tosin kuivasti välillä toteaa olevansa mieleltään aikuisempi kuin oma äitinsä.
Miten olikaan sen ikäkriisin laita? No, ehkä rriisi on väärä sana, mutta myönnettävä on, että on tämä vanheneminen saanut minut miettimään, mitä tästä seuraa. Viimeistään kolmenkymmenen vuoden päästä olen vanhus. Olen läheisten kautta nähnyt sairastamista ja vanhuudenvaivoja. Jokusen vuoden olen laskenut, kuinka monta vuotta minulla on aikaa käyttää korkokenkiä. Vuosien määrän olen määrännyt sen mukaan, milloin olisin samanikäinen kuin äitini hänen sairastuessaan Parkinsonin tautiin. Aikaisemmin en käyttänyt korkokenkiä, mutta nykyään käytän aina kuin voin. Se tai vuosikenkiä huonoissa sandaaleissa tarpominen alkaa näkyä jo jaloissani, joten voi olla että joudun luopumaan siroista kengistä jo sitä ennen. Tanttakenkiä etsin jo ensi kesäksi.
Vasta viimeisten kuukausien sisällä olen alkanut pohtia vanhenemista ja vanhana olemista. Vanhuus ei ole vain ryppyisempää minää Ensimmäisen vanhuudenoireen koin jo tänä talvena: siis kaatuessa syntyvät murtumat. Heikentääköhän osteoporoosi jo luitani? Pitäisi muistaa syödä d-vitamiinia ja liikkua enemmän!
Liikkuessani vaivalloisesti ja varovasti liukastumista peläten olen kiinnittänyt huomiota kaikkiin mahdollisiin vaikeuksiin ja vaaranpaikkoihin. Niinä hetkinä, kun olen varoen kiirehtinyt ehtiäkseni bussiin (jotta ei tarvitsisi jäätyä pysäkillä seuraavaa odottaen), köpötellyt kumarassa kuin mummo, seissyt jäällä uskaltamatta liikahtaakaan mihinkään suuntaan, tarrannut bussin seinään tukea hakien noustessani sisään tai laskeutuessani tielle, nivelrikon koukistamin ja pakkasen kohmettamin sormin yrittänyt kaivaa puhelimesta lippua esiin. Hääppöistä ei ole tulevaisuus. Kuinka uskallan vanhana astua talvella ulos kotoani?
Kerran jo seisoin metron liukuportaiden yläpäässä paniikissa, koska uskoin menettäväni tasapainoni ja kaatuvani alas pitkät portaat. En nähnyt kunnolla porrasta maskin ja toppatakin helman alta ja tiesin, etten voisi kaatuessani ottaa tukea kaiteesta kipeällä kädelläni. Pelkäsin aivan kauheasti seuraavaa kertaa liukuportaissa.
Nyt kun käsi on parantunut, olen huomannut selvän muutoksen tapahtuvan mielessäni. Pelot haihtuvat ja vanhuuden pelko unohtuu.
Kun muistelen nuoruuttani, en haluaisi elää sitä uudestaan. Tai haluaisin, jos voisin silloin tietää elämästäni sen, minkä tiedän nyt.
Onko ikäni siis vain numero? Riippuu tilanteesta. Kun sain kipsin pois, ajettelin taas, että onpa ihanaa olla aikuinen nainen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ihanaa jos jätät kommentin, asiallisen totta kai :)