sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Minun jouluni



Tässä vaiheessa muut bloggaajat kirjoittavat muistojaan menneen vuoden tapahtumista. Taidan olla liian laiska siihen, pysyttelen joulussa. Itse asiassa olen ollut liian laiska ottamaan valokuvia, vaikka viimein sain bloggarikameranikin toimimaan. (Kakkosen rippijuhliin syksyllä latasin kamerani akun ja se on viimeinen havainto laturista. Kerran Saksassa vein kameran liikkeeseen ladattavaksi, sen jälkeen olen odotellut laturia ilmestyväksi. Ei tapahtunut ilmestystä, joten joulun alla tilasin uuden laturin.)

Nämä kuvat ovat siis muistoja viime joulusta, mutta aivan samalta näytti joulumme tänäkin vuonna. Kannatan perinteitä, eivätkään lapsetkaan halua minkään asian muuttuvan. Pöytämme notkui erilaisia graavikaloja ja mätejä, perinteisiäkään joulukaloja unohtamatta. Kinkku, laatikot ja rosolli ovat myös aina osa joulupöytäämme, vaikka kalat ovatkin pääosassa. Esikoinen iloitsi siitä, että lähes kaikki on itsetehtyä. Sienisalaatin sienetkin itse poimittu ja suolattu. Sinapin teki naapuri. Lasimestarinsillin ostan kuitenkin kaupasta valmiina. Itsetehty joulu maistuu parhaalle <3







Joulusuklaiden sijasta meillä syötiin tänä vuonna marsipaania. Saksasta tuotuja herkkuja... Luumutorttua maistoin työpaikalla ja joulun ensimmäistä piparia vasta tänään. En ole kovin niiden perään. Sen sijaan luumukiisseliä keitän joka vuosi aivan liikaa, loppujen lopuksi makeita ei niin tee mieli.

Salapoliisipelejä olemme pelanneet, kuten joka joulu. Tänä jouluna testasimme uutta Black stories -peliä (lahja Kakkoselta Saksasta), kuten myös vanhoja tuttuja. Cluedon kaivamme esiin jokaikinen joulu, pelilauta on jo yli kahdenkymmenen vuoden takaa Singaporesta ja niinpä tunnemme hahmojen nimet Reverant Greeneinä ja Miss Scarletteina, eikä meillä ole hajuakaan niiden suomalaisista vastineista. 

Joululahjaksi en saanut uusia kirjoja, entisiä on iso pino lukematta. Lukemisen ja pelaamisen ohella tärkeä maratoni oli tyttärellä ja minulla: katsoimme Ylpeys ja ennakkoluulon, sen vanhan jossa on iki-ihana Colin Firth. Viime yönä meni lähes kahteen, koska emme malttaneet lopettaa, ennen kuin viimeinen osa oli katsottu.






Joulun olen kulkenut kahdenlaisessa Michael Korsissa: pintaa nuolevassa kiiltomekossa ja väljempää kaivatessani vihreässä samettihameessa. Sen parina olen sitten käyttänyt viimekesäistä Emmy-löytöäni (aivan huippu!) kuten myös Pekingistä ostamiani paljetein koristeltuja merinovillapaitoja (kiinalaisten "aluspaitoja"). Kaikki vaatteeni ovat siis vanhoja, esiintyneet useaan kertaan tässä blogissa. Kuvista huomasin juuri hauskan seikan, nimittäin että jopa kynteni on lakattu aivan samoin kuin viime jouluna. Olen niin perinteiden ihminen.






Kuten tavallista, vietimme myös pari välipäivää appivanhempien luona. Monena jouluna olen ottanut kauniita kuvia heidän perinteisestä joulustaan, tänä vuonna jätin kuvaamisen väliin sielläkin. Kahden vuoden takaisia kuviani löytyy täältä. Luuttua soittava enkeli, joka on kuulunut anoppilan joulupöytään vuosikymmenien ajan, särkyi tänä jouluna. Toivottavasti se saadaan korjattua, jottei yksi perinne katkeaisi.



Glitter dress // Michael Kors

All items in these pictures are old treasures




Kaksi vuotta sitten kuvailin jouluamme näillä sanoilla:

Kaloista ja laatikoista, kinkusta ja sinapista.

Lasten askartelemista koristeista, aattona kuuseen huiskituista.

Tontuista ja enkeleistä, lyhdyistä ja palavista kynttilöistä,

värikkäästä lippunauhasta, vastikään kartanosta löydetystä.

Dekkareista ja lautapeleistä, tummanpunaisesta glögistä ja suklaasta suun täydeltä.

Perheestä ja läheisistä, ajasta yhteisestä.


Näistä on minun jouluni tehty.



Wacoalin merinovilla-aluspaita on kuvattu oopperassa 2 vuotta sitten.


Shirt // Wacoal
Skirt // Max Mara, Pampolina, Remake

(kuvat kahden vuoden takaa, jälkimmäinen asu esitelty täällä)



perjantai 27. joulukuuta 2019

Uusia ja vanhoja lahjoja sekä lomaluettavaa





Miehelläni ja minulla ei ole ollut vuosikymmeneen tapana antaa toisillemme lahjoja, vaan kumpikin valitsee itselleen jotain mieluisaa ja yllätys syntyy lahjansaajalle siitä, että toinen paketoi sen. Mieheni saa siten jotain harrastustoimintaansa liittyvää tarpeellista (jota minä en osaisi hänelle hankkia) ja minä puolestani jotain viehättävää, jota olen toivonut (ja jota mieheni ei mitenkään osaisi valita). 

Tänä jouluna mieheni sai sähkökitaran mikrofonin ja minä puolestani avaimenperän, joka on ollut tarvelistallani jo vuosia (Mulberryn nahkainen koteloni on 25 vuotta vanha ja jo vuosia sitten siitä on hajonneet sekä vetoketju että klipsut, joissa avaimet ovat kiinni). Tarpeeni uudelle avaimenperälle oli siis hyvin perusteltu ja olen vuosia etsinyt uutta avaimenperää. Tähän iskin silmäni vuosi sitten, mutta silloin emmin liian pitkään ja se myytiin loppuun. Tänä vuonna iskin kiinni heti, kun se tuli myyntiin.





Me emme siis ole mitään innokkaita lahjojen antajia. Tosin kun lapset olivat pieniä, heidän saamiensa joululahjojen määrä oli ylenpalttinen. Synttärilahjojen lisäksi meillä ei tosin muita lahjoja harratettu. Tuliaisetkin ovat aina rajoittuneet paikallisiim herkkuihin, ei koskaan tavaraa. 

Niinpä hämmästyttää, kuinka taitavia lahjojen hankkijoita heistä on tullut. Pienestä pitäen he ovat omilla rahoillaan hankkineet lahjat koko perheelle ja huolella harkinneet ne saajan kannalta. Tänä vuonna sain lempisuklaatani pienimmiltä, saksalaista marsipaania ja munapunshia isommilta lapsilta. Vanhin poikamme oli juuri ennen joulua palkintomatkalla Saksassa ja toi sieltä minulle, dekkareiden ystävälle, saksalaisen seurapelin Black stories. Pelissä on kortteja, joihin liittyy tarina. Yksi pelaajista  lukee ääneen tarinan alun ja tietää koko juonen. Muiden tehtävänä on esittää hänelle kyllä/ei-kysymyksiä saadakseen selville, mitä on tapahtunut ja miksi. 

Esimerkiksi näin: "Nainen myy miehensä Porschen vaivaisella 500 eurolla." Muiden tehtävänä on selvittää miksi. Pelasimme peliä joulupäivän iltana ja meillä kesti tunnin selvittää tarina. Illan aikana ennätimme selvittää vain kaksi tarinaa, ehkä koska tämäntyyppinen peli oli meille uusi tuttavuus. Lisähaasteena pelasimme peliä saksaksi, kuopus tosin sai kysyä kysymykset englanniksi.

Peli muuten näyttää löytyvän Lautapeli-liikkeestä suomeksi. Saksassa siitä tosin löytyy kymmeniä versioita, kuten tunnettujen dekkarikirjailijoiden Nele Neuhausin ja Sebastian Fitzekin kirjoittamia sekä erilliset versiot jouluun, seksirikoksista, hassuista kuolemista ja verisistä arkuista, osan vain mainitakseni. Riittää siis tällä vauhdilla minulle pelattavaa loppuiäkseni...





Samaiselta pojaltani sain myös synttärilahjaksi Maria Langin dekkarin, jonka hän oli löytänyt antikvariaatista muistaessaan minun rakastavan ruotsalaisia dekkareita. Vielä en ole ennättänyt sitä lukea, sillä kirjapinoni on aika korkea. Nuo kaikki tuon pinon kirjat odottavat vielä lukemistani, kaksi päällimmäistä ovat jo puolivälissä ja niihin on kirjastossa jonoa. Mitford murders on vähän tylsä, mutta koska jonotin sitä puoli vuotta kirjastosta, on se pakko saada loppuun. Saksankielinen Föhnlage on puolestaan kirjaston ainoa kappale, ja sekin on jo varattu seuraavalle lukijalle.

Katselin näitä joulun aikaan ottamiani kuvia ja huomasin, että melkein kaikissa on jotain saatua, niin uusia kuin vanhoja lahjoja. Luumukiisselikulho oli häälahjamme sukulaisilta, toivoimme aikoinaan Arabian Irjaa ja toiveemme toteutettiin. Sukulaiset ja ystävät penkoivat antiikkikauppoja ja kirpputoreja etsiessään lahjojamme. Joulupöytäämme katamme aina Irjaa.

Kastehelmi-kipot ja Arabian nelilokeroinen tarjoilulautanen ovat mieheni työpaikan joululahjoja vuosien takaa. Vaikken muuten pidä tuosta lautasesta, on se kuin suunniteltu mädin tarjoiluun.

Soikean pikkulautasen saimme kerran naapurista. Pidämme naapureiden kanssa usein nyyttäreitä ja jotain syötävää tuli sen päällä, tarjoiluastian he halusivat jättää kaupanpäällisiksi, koska heillä on sanojensa mukaan niitä liikaa.

Lasisia kynttilänjalkoja ostin Pekingistä Zaran liikkeestä pari kappaletta. Ystäväni ihastui niihin, osti itselleen samanlaiset, jotka pääsivät kuumenemaan liikaa ja lohkesivat. Muuttaessaan pois Pekingistä haimme hänen luotaan tavaroita, joista hän halusi eroon: kynttilänjalat ja korkeat Ikean viinilasit muuttivat mukanamme Suomeen.

Olkienkelin saimme joskus lahjaksi anopiltani ja se on siitä lähtien koristanut joulupöytäämme.






Ison suklaarasian sain tyttären kaverilta. Vein Fazerin suklaalevyjä hänelle tuliaisiksi, jotta hän jakaisi niitä ystävilleen lahjaksi. Joulupukki toi sitten suureksi hämmästyksekseni tuon valtavan suklaarasian, jonka kortissa luki minulle kiitokset suklaasta ja hyvän uuden vuoden toivotus hindiksi. Intialaista vieraanvaraisuutta... 

Kuusen lasipallo on matkamuisto, jonka ostin St. Paulin katedraalista viime kesänä. Tänä jouluna ostin käsinpuhalletun ja -maalatun lasipallon joulumarkkinoilta Saksasta, kuljetin sen varovasti käsimatkatavarana kotiin ja sitten se katosi. Toivottavasti löytyy vielä joulun jälkeen...

Paras lahjani oli kuitenki se, että sain tyttären kotiin jouluksi!

Rauhoitun taas viettämään joulua lukien, seurapelejä pelaillen, marsipaania mutustellen ja jouluruokien rääppeistä nauttien. Tavoitteenamme on myös katsoa iki-ihana Ylpeys ja ennakkoluulo -sarja loppuun.

Kuinka sinun joulusi on mennyt? Mikä on mieleisin pukin tuoma lahjasi? Mikä rentouttaa sinut jouluna?

tiistai 19. marraskuuta 2019

Mietteitäni vaatteista, hinnasta, laadusta ja polyesterkammosta

  



Kiertelin tänään kaupoissa keskustassa. 

Tunnustan. Etsin itselleni vaatetta. Aivan kuin minulla ei niitä jo ennestään olisi. 

Nahkahametta en nimittäin omista ja olen haaveillut sellaisesta pitkään. Itse asiassa omistin, mutta omani oli liian minimittainen minulle ja lähetin sen myyntiin Emmyyn. Uusi paloista tehty nahkahame on ollut jo vuosia suunniteilla Remakessa, mutta värikkäiden ylijäämä- tai kierrätysnahkapalojen löytäminen on todella kiven takana. Viimein sellaiseen törmäsin tänä syksynä Facebookin kierrätyspalstalla, mutta senkin ennätti mennä. 

Niinpä pidän silmäni auki aina, kun törmään nahkahameeseen. Jos mitta, malli ja ulkonäkö miellyttävät minua, käännän hameen nurinpäin ja tutkin tuoteselosteen. Haluan tietää, mistä materiaalista vuori on valmistettu. 





Tämän proseduurin teen aina jokaiselle vaatteelle, jonka harkitsen ostavani. Tutkin pesulapun huolellisesti. Kuinka paljon päällikankaassa on keinokuituja - ja kuinka paljon keinokuituja on vuorissa, etenkin ihoa vasten? Siinä vaiheessa yleensä hylkään vaatteen.

Muistan muutama vuosi sitten Pekingissä, kuinka masentavaa oli vaateostoksilla, koska lähes kaikki vaatteet olivat polya, polya, polya erimuodoissaan. Siis polyesteriä, polyamidia, polyakryyliä - eli muovia. En pukeudu muovipulloon, en siis myöskään hyväksy sitä vaatteisiini kuin osittain. Yli puolet on vähintään oltava luonnonkuituja. Keinokuidun tuntee jo sormenpäissä - se tuntuu epämiellyttävältä, karhealta ja tarttuu kuiviin sormenpäihin. Toisin kuin puuvilla, silkki, viskoosi, jotka tuntuvat pehmeiltä, sileiltä ja miellyttäviltä.

Pekingissä ihmettelin, miksi ihmeessä kiinalaiset hyväksyvät niin huonolaatuisia materiaaleja vaatteissaan. Ja suostuvat maksamaan luonnonmateriaaleista aivan hirmuisia hintoja. Kun tulin Suomeen, hinnat tuntuivat niin halvoilta.





Sama ilmiö on nyt pari vuotta myöhemmin rantautunut Suomeen. Sifonkipaitoja siellä täällä: 100 % polyesteriä. Nahkatakkeja - vuori puhdasta muovia. On paljon merkkejä, joita ennen rakastin. Ja joita en enää viitsi vilkaistakaan: Ted Baker, Michael Kors, Massimo Dutti. Tiedän vastauksen jo pesulappuun vilkaisematta. Andiatakin on menossa samaa rataa. Olen iloinen, että hankin jo vuosia sitten nahkatakkini, joissa on tyylikkäät puuvillaiset, materiaalien yhtymäkohdista koristenauhalla kantatut vuorit. Vastaavia ei enää löydy. 

Sinänsä hyvä - eipähän tule enää mielitekoja kaupoissakaan. Kun ei mikään houkuttele...





Kerran tänä syksynä seisoin erään luksusliikkeen vaatekopissa, hypistelin sormissani aitoa silkkisifonkipaitaa ja ihailin sen pehmeyttä, miellyttävää oloa päällä. Hetken jo harkitsin käveleväni kassalle maksamaan sen. Kunnes totesin, että tilanne on aivan kuin Kiinassa: onko luonnontuotteesta maksettava aivan järjetön hinta. Onneksi minulla on jo juhlava silkkisifonkipaitani, se jonka löysin kesällä Emmystä (ja joo, joka kai ollut uutena aivan järjettömän hintainen).

Jokin aika sitten näin Marimekon syksyn uuden malliston nahkahameen Termi, joka malliltaan ja väriltään (vihreä!) iski silmiini heti. Parasta oli kuitenkin hameen viskoosivuori. Hinta oli kuitenkin korkea, en jaksanut sovittaa enkä uskaltanut tehdä päätöstä heti. Kun sitten tiesin haluavani hameen, se oli myyty loppuun. Kaikkialta! Ainoastaan Jenkeistä löytyisi yksi kappale, sekin ehkä liian suuri. 

Jatkan secondhand-kauppojen selaamista. Ehkä hameeni ilmestyy sinne vuoden parin päästä! 

Yllä kuvia vaatteista, jotka onneksi tuli joskus ostettua tai joihin pekingiläisessä sovituskopissa hairahduin. Kaikki luonnonmateriaaleja, totta kai.




Tässä vielä morsiuspuku ajalta, jolloin morsiankin pukeutui aitoon silkkiin. 



Ja lopuksi kuvakaappaus hameesta, jota himoitsen. Jos jollakulla sattuisi olemaan kokoa 38 ylimääräinen kaapissa...



sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Varaslähtö pikkujouluihin

 
 
 
 
 
 
 
No oikeastaan oikeastaan kyse ei ollut mistään pikkujouluista, vaan meidät oli kutsuttu viininmaistiaisiin ja viiden ruokalajin illallisella, ja tilaisuus vain sattui sopivasti pikkujoulukauteen.
 
Paikkana oli Sue Ellenin viinikellari Etelärannassa. Kyseinen Muru-ravintolan pikkusisar sanoo tarjoavansa Yhdysvaltojen etelävaltioiden herkkuja. Aiemmin paikalla sijaitsi vuosikymmeniä legendaarinen ja loistelias G. W. Sundman ja hassua kyllä olen juuri samaisessa viinikellarissa ollut edellisen kerran viininmaistiaisissa reilut 20 vuotta sitten. Se oli ennen kuin aloin odottaa esikoistani (siitä muistan tarkkaan ajankohdan). Silloin eräs ystäväni oli Gloria-lehden klubin jäsen ja sai sitä kautta kutsun tähän tilaisuuteen, jonne hän pyysi minut mukaan kaverikseen. Ensin olimme kokkikurssilla, jossa ravintolan kokki opasti meitä riistalintujen sitomisen maailmaan. Sen jälkeen meillä oli viininmaistelu kellarissa (näissä samaisissa tiloissa) ja lopuksi päivällinen yläkerran ravintolassa. 19 vuotta sitten olimme kerran mieheni kanssa samaisessa ravintolassa viettämässä syntymäpäivääni kahdestaan - ensi kertaa kahdestaan tuoreina vanhempina. Pikkuista vauvaamme tulivat hoitamaan vanhempani koiransa kanssa. Collienarttu otti vauvan niin suojelukseensa, että siitä lähtien hän aina meillä vieraillessaan ei koskaan poistunut vauvan viereltä.
 
Eilinen yksityistilaisuutemme oli täysin kellarissa, joten itse ravintolaa en ole nähnyt kuin kuvissa. Ei taida Sundmanin loistosta olla kuitenkaan enää mitään jäljellä. Viinikellari näytti kuitenkin mielestäni entiseltään, tunnelmalliselta kynttilöineen ja alkuperäisine yli sata vuotta vanhoine tiiliseinineen.
 
Viinit olivat huolella valittuja, ruoat ihan maittavia, tosin joitakin valintoja ihmettelimme. Alkupalamme paistettu luuydin ja salsa tarjoiltiin maissileivän kera, joka antoi aika tunkkaisen maun annokseen. Mutta ehkä se viittasi nimenomaan siihen etelävaltioiden ruokaan. Bataattikeitto sen sijaan oli kermaista ja aivan loistavaa.
 
Ruokalista vilisi kyllä huvittavan paljon yhdyssanavirheitä, mikä häiritsi minun kielisilmääni. Siinä olisi ollut taas Facebookin yhdyssana on yhdyssana -palstalle viihdykettä. 
 
 
 


 
 
 
Meribassi maistui myös, samoin maa-artisokkapyree, vaikka se näyttikin lähinnä sinappikiekuralta. Kolme juustonpalaa karpalohillon kera olivat ehkä yllättävän peruskamaa (esimerkiksi yksi oli cheddar, joka minulle lähinnä tulee mieleen hampurilaisjuustona), mutta ihan kivoja kaverinaan tarjotun portviinin kanssa.
 
Jälkiruoka oli erittäin makea ja rasvainen pekaanipähkinätorttu, herkullista kuitenkin. Minä joka käyn niin harvoin ravintoloissa, totesinkin, että vaikka kotonakin saa herkullista ruokaa, ei meillä sommelier ole ihan yhtä taitava. Ja tuntuuhan se aivan toiselta, kun lähtee ulos ja saa pukeutua juhlatamineisiin. Minä tosin panin ylleni samat kuin viime viikonloppuna, olen niin rakastunut silkkipaitaani ja kenkiin, joten en malttanut etsiä kaapista muita parhaimpia.
 
Joka ruokalajin kanssa tuli pieni tilkka kahta eri viiniä, joiden saloihin saimme sommelierilta erinomaisen ja mielenkiintoisen opastuksen. Vaikka olen jopa aikoinaan opiskellut viineistä (luin joskus ranskaa yliopistolla ja opintoihini kuului jopa ihan viini- ja samppanjatietokursseja), sain paljon tietoa, josta en muista kuulleeni aikaisemmin. Viinimäärä tuntui kyllä alkuun (ja lasien määränkin laskien) aivan hirmuiselta, mutta loppujen lopuksi kutakin viiniä kaadettiin lasiin vain tilkka, joten aika hillitysti me olimme. 
 
Osa porukasta lähti illan päätteeksi jatkoille, mutta me olimme jo ennen kahtatoista kotona nukkumassa, raukeina täysien vatsojemme rinnalla.
 



 
 

 

Kuvat ovat illan emännältä lainattuja sekä omia otoksiani.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Huippulöytöni juhlakauden avajaisiin ja mietteitä muista kauden avajaisista



Hyvää isäinpäivää! 

Kyllä ovat isäparat saaneet päivänsä vuoden synkimpään ajankohtaan. Toisaalta on ihanaa, että tätä vuoden synkintä ja ankeinta aikaa piristävät juhlat. Maltan tuskin odottaa joulua, jolloin saan monena päivänä peräkkäin pukeutua ihaniin juhlavaatteisiin. Puhumattakaan sitä ennen pikkujouluista, joita minulla onnekseni on tiedossa ainakin yhdet. 

Juhlakauden meillä aloittavat kuitenkin synttärijuhlat ja eilen olivat vuorossa ensimmäiset. Oikeastaan ne olivat vähän varaslähtömme isäinpäivään, jota vietämme tänään rauhallisesti kotosalla ja mieheni kokkailee meille juhla-aterian (kuten tavallista). Lapset ja minä tosin teimme hänelle tänä aamuna aamupalan valmiiksi. Yritin tosin varata meille pöydän Farougesta, mutta se oli täynnä ja ennätämmehän me sinne joskus toisten sunnuntaibrunssille. Oma isäni ei halunnut lähteä kotoaan mihinkään ja appeni viettää omaa juhlapäiväänsä sairaalassa. Tapaamme toivottavasti parin viikon päästä uusien synttärijuhlien merkeissä.


Mutta nyt palaan eilisiin juhliin. Siitä hyvästä syystä, että kyseessä on juhlat, joissa ruoka on erinomaista ja sitä on reilusti, jouduin unohtamaan monituiset ihanat juhlahameeni, jotka ovat minulle nykyään (siis edelleen) vähän turhan tiukat. Puristavassa hameessa on ikävä juhlia. Ei, myönnettävä on, etten enää ole niissä mitoissa kuin pari vuotta sitten. Puhumattakaan viisi vuotta sitten, huoh.

Valitsin siis vähän arkisen mutta mukavan väljän hameen, joka on aika orpo vaate vaatekomerossani. Siitä syystä että se on musta! Hameen pariksi valitsin vieläpä toisen mustan vaatekappaleen, koska hetki oli vain otollinen tälle kauniille silkkiorganzapuserolle, pääsihän se oikeuksiinsa lämpimissä sisätiloissa, joissa kolmekymmentä vierasta lämmitti huonetta eikä minunlaiseni kylmäkallen tarvinnut kääriytyä villaneuleisiin. Anne Fontainen pusero on viimekesäinen löytöni Emmystä ja olen esitellyt sen täällä. Varmuuden vuoksi otin mukaani toisen second hand -löytöni parin vuoden takaa, paljetein koristellun juhlavan villashaalin. Sille kuitenkin oli käyttöä ainoastaan ulkona kaulahuivina.







Päivän harmauteen oli aivan pakko saada lisäväriä ja siksi panostin näyttäviin jalkineisiin. Selaan aina Emmyn uutuustuotteet ja aina silloin tällöin teen samanlaisia löytöjä kuin tuo silkkipuseroni. Näin kävi muutama viikko sitten, jolloin myyntiin tuli yhtäkkiä useammat Minna Parikan nilkkurit ja kengät. Oletettavasti kyse oli jostain näytöskenkäerästä, sillä useimmat kengät olivat uudenveroisessa kunnossa. Iskin silmäni heti näihin kirkkaanpunaisiin nilkkureihin, jotka olivat vieläpä juuri minun kokoani. Mutta kun pari päivää emmin, ne ennättivät jo mennä. Sitten pari viikkoa myöhemmin selasin hakusanalla Parikka, niin eivätkös ne olleetkin taas myynnissä ja silloin iskin kiinni heti. 

Ensireaktioni kenkien saapuessa muovipussissa oli julma tuomio. En ymmärrä, miksi ihmeessä kalliita kenkiä lähetetään ilman laatikkoa. Kuinka kukaan edes säilyttää kenkiä ilman laatikkoa, ei mahdu minun järkeeni. Itse kun hoidan, huollan ja rakastan kenkiäni ja kohtelen niitä melkein paremmin kuin lapsiani, minun on vaikea ymmärtää, ettei joku piittaa vähäänkään kalliistakaan kengistään vaan kohtelee niitä kuin vierasta sikaa. Aivan varmasti Emmyyn jää ylimääräisiä kenkälaatikoita, joita voisi hyödyntää kenkäpareille, joista sellainen puuttuu.

Joten kun avasin pussin ja näin ruttuun lyttääntyneet nilkkurit, meinasin lähettää ne takaisin saman tien. Mutta sitten vedin ne jalkaani ja totesin, että kengät ovat juuri minulle sopivat ja jalassa mukavat. Ehkä sittenkin saan myös ruttaantuneen nahan suoristumaan lestien ja hoitoaineiden avulla. Ja toisaalta, kaipa sekin oli kuntoon laskettu: kengät nimittäin myytiin "tyydyttävässä" kunnossa, vaikka niillä on kävelty ehkä kerran ja pussiin survomisesta aiheutuneen lyttääntymisen lisäksi niissä oli vain pieni käytönjälki: pikkuiset naarmut korkojen palloissa! Loppujen lopuksi onnittelin siis itseäni huimasti, kun sain satojen eurojen nilkkurit sopuhintaan. Mikä löytö!

Aika paljon huomiota sekä puseroni että nilkkurini keräsivätkin juhlissa. Naisten keskuudessa siis. 
Miehet lähinnä pyörittelivät silmiään, että mikä Parikka... :)

Oli minulla toisetkin korkkarit (niiden kuva täällä) vaihtokengiksi sisälle. Niitä kannan kuvien pienessä mustassa pussukassa, sen ostin noin 25 vuotta sitten juhlakengäpussiksi nuoruuden menoihini.






Juhlakauden avajaisissa tuli puhetta myös toisenlaisista avajaisista. Viime aikoina pääkaupunkiseudun uutisissa on näkyvästi esillä ollut kahdet avajaiset. Ensin syyslomalla uutisoitiin kauppakeskus Triplan avautuminen ja sen ämpärijonot. Toissapäivänä Kamppiin avattiin kokonaisella kerroksellaan Euroopan suurimmaksi yltävä Mujin liike ja uutisissa kerrottiin, kuinka se veti tuvan täyteen väkeä. 

Eilisten juhliemme vieraiden joukossa oli useita pitkämatkalaisia, jotka olivat saapuneet jo aikaisin aamulla junalla Helsinkiin ja viettäneet ylimääräistä aikaansa tutustumalla näihin kahteen nähtävyyteen. Päivän puhutuimmaksi aiheeksi nousikin: "Joko olet käynyt Triplassa?" 

Pakko tunnustaa: en ole käynyt! Eräs vieraista kehui kauppakeskusta sanoen, että se on ainoa kauppakeskus, jossa hän voisi kuvitella viihtyvänsä. Minun on kyllä vaikea uskoa sen erinomaisuuteen, ennen kuin itse näen. Kauppakeskus, joka näyttävästi erottuu muista ketjuliikkeistään vain sillä, että sinne ovat rantautunut Suomen ensimmäiset vielä halvemmat halpisketjuliikkeet, ei kuulosta minusta kovin houkuttelevalta. Olen nähnyt muotisuunnittelijaksi opiskelevan Inca Paatelan videot kohumuotiliikkeiden vaateläjistä, jotka näyttävät täsmälleen yhtä puoleensavetäviltä kuin roskavaateläjät Napolin kaduilla. Ehkä minun kuitenkin pitäisi käydä omin silmin katsomassa, jotta puhuisin omista havainnoistani enkä toisen käden tiedosta.

Vertailuksi, että Redissä olen pari kertaa piipahtanut. Käynyt syömässä Food Marketin Bali Bruchissa rendangin ja todennut että ihan ok, vaikkei toki vedä vertoja aidolle indonesialaiselle beef rendangille. Muuta syytä mennä Rediin en keksi.

Muji sai vierailta kehuja myös. Minulle liike on ennestään tuttu Pekingistä, siellä tämä japanilainen liike erottui eleettömyytensä, simppeliytensä sekä luonnonkuitujen käytön ja maanläheisten värien ansioista. Laadukkaanoloisia tuotteita, paljon luonnonmateriaaleja, kutsuisin sitä "artektyyliksi", joka on varmasti skandinaavien ja japanilaisten mieleen. Perusbalmuiria halvemmilla hinnoilla. Ei siis lainkaan minun juttuni. Vaatekaapissani ei ole mujivärejä eli valkoista, harmaata, beigeä ja mustaa. Jos ostan vihon, en osta ruskeakartonkista perusvihkoa, sillä "koulutyyliä" saan koulussa riittämiin. Haluan värejä, kuvionteja ja kimalletta. En tarvitse uusia läpinäkyviä muovipulloja matkalle mukaan, säästän hotellien pikkupullot ja täytän niitä uudestaan. On minulla vielä vanhoja filmipurkkejakin tallessa matkasampoota varten! 

Mikäli tuotteet kuitenkin ovat laadukkaita ja pitkäikäisiä, olen iloinen siitä, että saimme laatukaupan skandinaavis-japanilaisen tyylin ystäville! Jokainen tuote, joka kestää, jota arvostetaan ja josta huolehditaan niin, että se saa elää elinkaarensa loppuun asti, vähentää uusien tuotteiden valmistusta ja toivon, että tämä on myös Mujin asikkaiden missio. 




Coat // Desigual
Lyocell linen skirt // Massimo Dutti
Silk organza blouse // Anne Fontaine
Ankle boots // Minna Parikka
Wollen shawl // Frangi
Tights // Wolford
Bag // handmade in Indonesia 25 years ago
Tote bag for evening shoes // bought in Stockmann 25 years ago

All these items are old treasures from my wardrobe or a second-hand catch.




Mitä mieltä sinä olet näistä uutuuskaupoista? Tarvitaanko niitä sinun mielestäsi? Entä kuinka teillä vietetään isäinpäivää? 

Mukavaa ja leppoisaa sateista isäinpäivää!






Syksyn väri on violetti



En ole tehnyt asupostauksia pitkään, pitkään aikaan. Syksyn kylmyys ja märkyys eivät vain houkuttele kuvaamaan, eikä minulla ole siihen ollut paljon aikaakaan. Nyt kuitenkin teki mieleni tehdä arkivaatepostaus.

Violetti on yksi lempiväreistäni, silti osaan käyttää sitä vain syksyisin. Lokakuussa kaivan violetit vaatteet esiin, joulun lähestyessä pakkaan ne jo pois. Sen käyttöaika on siis parisen kuukautta, toisin kuin lempivärieni vaaleanpunaisen ja -sinisen, joita käytän lähes ympäri vuoden. Sääli.

Siksi en ole kauhean moniin violetteihin vaatteisiin panostanut, vaikka toisaalta - eihän niitä helposti kaupoista löydykään. Violetti on muotiväri joka tulee ja menee, muutaman vuoden sykleissä.





Oranssista tykkään, vaikkei se minulle värinä sovikaan. Tätä puseroa en voisi siksi ikinä käyttää yksistään. Violetin neuleen alla se menee, eihän se ole niin oranssi, eihän?

Vuosia sitten tutustuin asiakkaana erääseen lastenvaatemyyjään, jolla oli oma liike Turun seudulla ja lisäksi nettikauppa. Pari kertaa tapasimmekin hänen käydessään Helsingissä, mutta monenmonituiset kerran soittelimme ja viestailimme. Häneltä ostin tämän tämän ranskalaisen neuleen tyttärelleni. Tykästyin noihin lasihelmiin taskuissa, ja koska se ei kelvannut tyttärelleni, pidin sen itse. Vaikka se on lastenvaatemallistoa, menee se minullekin. 

Peter Kaiserin maailman parhaat nilkkurit ovat täydellinen piste i:n päälle tähän violettiin väriskaalaan. Nämä vaatteet ovat olleet syksyllä usein päälläni töissä, tosin vähän matalampikorkoisten nilkkurien parina. Ala-asteella kun tuollaiset korkonilkkurit eivät valitettavasti ole kaikkein käytännöllisimmät kengät - eivät, vaikka nämä ovatkin mielettömän hyvät kävellä. Vuosi sitten kiersin Töölönlahtea nämä jalassa, kun sattui kaunis päivä ja teki mieli kävellä... Siitä tuli 7 kilometrin kävelylenkki korkokengissä...

Fornarinan farkkuja minulla on useammat, siksi minulla on melkein aina sellaiset jalassani. Ne kun vain ovat minulle niin hyvin istuvat. En tiedä, mitä teen, kun jonain päivänä olen kuluttanut ne kaikki puhki.




Cardigan // Lili Gaufrette
Shirt // Resumé
Jeans // Fornarina
Ankle boots // Peter Kaiser
All these pieces are old treasures from my wardrobe