Joululahjoja ja lomapuuhia

 

Loppuvuoden postaukseni oli sen verran synkkä, joten nyt vähän iloisempiin asioihin. Joululahjoihin! Paras lahjani oli tytär, joka tuli kuukaudeksi viettämään joulua Suomeen ja jääkin ehkä vielä vähän pidemmäksi aikaa, hänellä kun opinnot ovat taas etänä. Pelkkä piipahdus Suomessa ei kannata, hänellähän tulo merkitsee kolmen viikon karanteenia, 10 päivää kummassakin päässä. Mutta me perhe olemme saaneet nauttia hänestä karanteenin ajan ja hän on puolestaan nauttinut saadessaan olla lapsi taas.  

Lapseni matkusti Suomeen matkatavarat pienessä repussa, mutta yllättäen sieltä kuoriutui esiin vaikka mitä tuliaisia ja lahjoja. En tiedä, mikä Maija Poppasen taikareppu hänellä oli, sillä ensin sieltä ilmaantui monenlaisia saksalaisia joulukeksejä ja -makeisia ja jopa kakkukin. Olipa hänen vuokraemäntänsäkin lähettänyt meille herkkuja. Lisäksi saimme intialaisia herkkuja useaa sorttia tyttäremme intialaiselta ystävältä. 

Vaan ei siinä kaikki, jouluna hän yllätti meidän tuomilla lahjoillaan. Saimme useamman laatikollisen saksalaisia marsipaaniperunoita, joihin minulla syttyi rakkaus jo kolmisenkymmentä vuotta sitten ja jotka löysin uudestaan vuosi sitten! Me kaikki saimme lahjoja ja arvatkaapa millä hän minut yllätti: Greengaten kukallisella lattemukilla!  

Olin marraskuussa harmitellut vanhan yövesilasini särkymistä. Minulla on nimittäin vuosia ollut Iittalan iso sininen Kartio-lasi. Se oli sellainen erikoinen sekundaerästä löytynyt värinvaihtolasi eli liukuvärjäytynyt. Siksi se oli aivan upea: pohja syvänsininen ja reuna vaalean. Jonka sitten tönäisin alas tyynylläni ja särjin. Sain vielä haavankin palkaksi kömpelyydestäni ja varomattomuudestani jalkapohjaan.      

Tämä sekä rakkauteni Greengateen oli hänellä mielessään, kun hän löysi uuden kotikaupunkinsa putiikista minulle uuden yömukin! En tosin uskalla sitä yöpöydälleni ottaa, minä nimittäin tönäisisin sen heti alkuunsa kumoon. Mutta minähän rakastan lattea, joten mikä olisi parempi minulle kuin lattemuki! Ja näin joulunaikaan se on mitä ihanin glögimuki - olemme nimittäin glögin suurkuluttajia ja  niinpä  Iittalan Toikat ovat aina pesussa :) Puhumattakaan kuinka paljon niitäkin meillä hajoaa (eilen hain Iittalasta pari satsia irtolaseja).

Jotain lukemista pukki toi myös, kaikki olivat tosin itse tontun kyytiin antamiani. Christoffer Holstia en voi vastustaa, vaikka ne ovatkin karmivia. Ne ovat jännäreitä tai romantiikalla höystettyjä pehmodekkareita, mutta jostain kumman syystä ne kirjakaupoissa luokitellaan vain romantiikaksi. Tänään latasin Cilla-sarjan kolmannen osan "Kalla, vita vinternätter" Bookbeatiin, eikä siinä hakusanoissa mainittu  sanallakaan jännitystä. Itse lisäisin selkäpiitä riipivää. Mutta silti, kuvaukset Tukholman upeasta saaristosta ja tunnelmallisesta Södermalmenista vetävät minua puoleensa. Ja se viehättävä mutta ylellinen lomasaaristolaisuus, ruotsalainen eksotiikka, sama jonka vuoksi olen rakastunut Murhiin Sandhamnissa. 

Tukholman saaristo taitaa olla tällä hetkellä out Ruotsin dekkaripiireissä, tai ehkä Holst ja Viveca Sten ovat mielestään kalunneet ne loppuun. Lappi näyttää olevan tällä hetkellä in, sillä kummankin uusin kirja sijoittuu  lumisille tuntureille: Holstin Idreen ja Stenin Åreen.   

Näihin jouluglögin tuoksuisiin uutuuskirjoihin en vielä ehtinyt tarttua, sillä minulla on vielä edellisetkin joulukirjat (viimevuotiset) kesken. Tosin tuo Offermakaren taitaa sopia parhaiten hiihtolomalukemiseksi. Mutta kun listaan vielä lisätään kasa kirjastosta haalimiani dekkareita, lukulomani taitavat olla auttamatta liian lyhyitä...  

Mitä muuta pukki toi? Minulle suklaata lapsilta sekä herttaisen lahjan oppilaaltani. Täydellinen lahja opettajalle tällaisena aikana: saippua ja hoitava käsidesi sekä kierrätyskankainen pussukka saippualle. Lahjapakkauskin oli niin kaunis, että säästin sen avaamattomana kuusen alla jouluaattoon.

Yöpukuja ja pyjamia toi pukki meille kaikille, minulle kauniin kukallisen. Pojilla on niin ilmavat sukat, joten pukki toi juuri oikeaan aikaan uusia. Kuvassa kuopuksen Mikki-aiheisia. Kyllä ruotsalaiset osaavat ottaa sukistakin kaiken irti, onneksi! Kuka kaipaa harmaita sukkia enää (no meidän teinipojat ehkä...)

Kuopuksesta on jo kehittymässä samanlainen dekkarifani kuin äidistä. Toivottavasti. Hän rakastaa Aku Ankkoja, aivopähkinöitä ja Harry Potterin jälkeen Sherlock Holmesia - tehtyään syksyllä esitelmän Baskervillen koirasta. Äiti ei mitenkään vaikuttanut asiaan, paitsi että luimme kirjaa yhdessä ;) Sherlockin seikkailut kokoelmana löysi kirpparitonttu ja vieläpä ihan naapurustostamme. 

Cluedo ja salapoliisipelit liittyvät jokaiseen perhejouluumme, joten tänä vuonna pukki toi meille parikin uutta dekkaripeliä.  Englanninkielisestä Sherlock Holmes, Consulting Detective -pelistä riittää meillä pelattavaa vielä yhdeksään jouluun. Ensimmäinen osa kesti nimittäin kuusi tuntia! Otimme siitä tosin kaiken irti ja kalusimme ekan rikostapauksen turhankin loppuun. Sen ansiosta loppupisteemme jäivät heikoiksi, mutta hauskaa oli. Kuopus jaksoi ensimmäiset neljä tuntia ihailtavasti olla aivan täysillä mukana. "Tässähän tarvitaan sitä aivoa", oli hän todennut aattoiltana loogisia tehtäviä ratkoessaan ja sitä aivoa tarvittiin tässäkin pelissä. 

     Koska peliin on tullut jo ainakin kolme jatko-osaa, kussakin 10 rikostapausta, tällä menolla niissä riitää meille pelattavaa suunnilleen loppuiäksemme.   

Villatumput ovat isomummon kutomat, joululahja parinkymmenen vuoden takaa. Joulusorsa on puolestaan lahja esikoisen kummitädiltä ja tontut Kakkosen kummeilta kauan kauan sitten. Jouluruusun toi Interflora iäkkäältä rouvalta, joka ei päässyt viettämään joulua kanssamme. Kirjaillun mustan villahuivin löysin joskus kirpparilta vuosia sitten. Sen täytyy olla peräisin Intiasta, niin paljon se muistutti pientä ponchoa, jonka toimme lapsellemme Intian-tuliaisena parisen vuosikymmentä sitten. Aikaan, jolloin meillä ei lapsista ollut vielä tietoa <3    

Näillä eväillä taidamme mennä loppiaiseen asti! 

Kuinka sinä aiot viettää uuttavuotta? Perheen kesken vai ystävien kanssa? Juhlavasti vai kotoisasti?

Hyvää uuttavuotta ja parempaa alkavaa vuotta 2021!

Synkeä loppuvuosi 2020

Viimeisen kuukauden aikana on ollut monta pysäyttävää tapahtumaa, jotka lyövät leimansa menneeseen vuoteen. Ensin tapahtui marraskuussa veriteko, jossa päättyi neljän nuoren tulevaisuus. Yhden uhrin ja kolmen veriteon tekijän. Julkisuuteen on annettu ymmärtää sen tapahtuneen merkkitavaroiden tähden. 

Ei mennyt kuin muutama viikko, kun jo toinen kauhea tapaus tuli tietoisuuteemme. Jälleen neljän nuoren, uhrin ja kolmen tekijän, tulevaisuus oli ohi yhden illan aikana. Illan, jonka piti olla neljän nuoren yhteinen illanvietto. Samalla, kun näiden nuorten elämä tuhoutui, pirstaloitui myös heidän perheittensä elämä. Kumpaankin tapaukseen liittyneet nuoret ovat täsmälleen samanikäisiä kuin omani. Voisiko tällaista sattua minun kohdelleni?

Jälkimmäinen tapaus on etenkin jäänyt kummittelemaan mieleeni. Taustalla oli vuosien kiusaaminen, silti uhri kaveerasi kiusaajiensa kanssa. Nämä pyysivät hänet mukaansa viettämään iltaa, kenties vain toteuttaakseenko tekonsa. Mietin omia lapsuus- ja teinivuosiani, jolloin elin samanlaisessa riippuvuussuhteessa. Fyysistä väkivaltaa en joutunut kokemaan, ehkä siksi että osoitin olevani kuin Anni Polvan Tiina, tyttö joka pärjää tappelussa pojillekin. Minua nujerrettiin kuitenkin henkisellä väkivallalla. Silti roikuin - jouduin roikkumaan heidän kanssaan. Parempi kiusaajat kaverina kuin ei kavereita ollenkaan.

Kyllä nuoruus on raskasta aikaa. Aikuisena on niin helppo löytää ihania herttaisia sydämellisiä ystäviä. Missä he oikein piileskelivät nuoruudessani? Vai johtuuko se siitä, että nuoruuteen liittyvä epävarmuus ohjaa toiset kohottamaan omaa itsevarmuuttaan nostamalla kätensä lyttäämään herkempiä ikätovereitaan, estää toisia puuttumasta näkemiinsä epäkohtiin ja toisia ottamasta kehenkään kontaktia epäonnistumisen pelossa. 

Tänä päivänä onneksi kouluissa suhtautuminen on yleensä toista kuin minun nuoruudessani, jolloin opettajat ja rehtori vain totesivat tylysti "emme me ole huomanneet mitään" huolestuneiden vanhempien soittoon. "Emme ole huomanneet" on helppo tapa lakaista ongelma maton alle. Eivät toki keinot ole järin suuret tänä päivänäkään, mutta ainakin on halua yrittää auttaa - toisin kuin aikoinaan. Toki se voi tänä päivänä näyttää samalta kuin Pekingissä, jossa jouduin kahdessa koulussa olemaan yhteydessä kuraattoriin kiusaamisen vuoksi. Toisessa koulussa lapseni jätettiin kaveripiirin ulkopuolelle ja häntä pilkattiin jalkapallopelissä. Lapseni ratkaisi asian menemällä välitunneiksi kirjastoon. Yhden kerran kuraattori yritti puuttua tilanteeseen, mutta jätti sitten asian sikseen. Liikunnallisesta lapsestani tuli lukutoukka.

Toisessa koulussa olin yhteydessä luokanvalvojaan ja kuraattoriin, koska hänen kaveriaan kiusattiin eivätkä muut luokkatoverit halunneet olla tekemisissä hänen kanssaan. Oma lapseni oli lojaali ystävälleen, mutta joutui siksi myös luokkatoverien eristämäksi. Kävin pitkän neuvottelun kuraattorin kanssa, joka teki hienot suunnitelmat, kuinka jutussa edettäisiin. Järjestettäisiin yhteisiä tapaamisia kiusatun vanhempien kanssa ja ratkottaisiin tilannetta. Kuraattori palaisi asiaan, kun hän olisi ollut yhteydessä kiusatun vanhempiin. Kuraattori pitäisi koko luokalle kiva-koulutunteja, joissa juteltaisiin yleisesti kiusaamisesta. Kuulin jälkeenpäin lapseltani, että oli hän kerran piipahtanut luokassa ja höpötellyt jotain, jonka tarkoituksena oli kai ryhmäyttää. Minuun hän ei ottanut yhteyttä enää koskaan. 

Mutta vaikka meillä on kuinka kiva-koulut, versot, Arvokkaat, liikennevalot ja ties mitä metodeja kiusaamisen lopettamiseksi, ei ole olemassa sellaista taikasanaa, joka lopettaisi kiusaamisen tuosta vain. Jo kehiteltyjen keinojen lukuisuus osoittaa sen, kuinka vaikean asian kanssa painitaan. Mikä olisikaan toimivin keino kiusaamisen kitkemiseksi? Kiusaajan omien vanhempien tehokas puuttuminen asiaan? Poliisin?

Entä mitä keinoja on opettajalla vaikuttaa, jos huolissaan? Jos näkee oppilaan liukuvan vaaralliselle polulle? Ei mitään. Jos aihetta on, voivat koulut heittää pallon lastensuojeluun. Se ei välttämättä johda mihinkään. Mutta jos mitään ei ole VIELÄ tapahtunut, on vain pelko pahimmasta. Silloin ei voi kuin toivoa, että Herran haltuun. Tällaisia tapauksia osuu jokaisen opettajan kohdalle. Onneksi suurin osa niistä ei johda ainakaan pahimpien pelkojen toteutumiseen. Näiden kahdeksan nuoren kohdalla se on johtanut! En haluaisi olla näiden opettajien housuissa.    

Jotta koronavuoden loppu ei olisi ollut jo näilläkin eväillä riittävän surullinen, saimme jouluna suru-uutisen. Katsoin tilastoja: 1,79 miljoonaa ihmistä on tähän mennessä on tauti vienyt maailmalla, Suomessa 556. Jokaisen tapauksen takana on elävä tarina. Yritetään siis pysyä terveinä, jottei vahingoiteta hauraita ja haavoittuvaisia ympärillämme!  

Jotain iloakin on meille koronasta ollut. Perheeseemme on nimittäin saanut kaksi uutta tärkeää ihmistä. Toinen tuli tyttäremme kautta: iäkäs riskiryhmäläinen, jonka kauppa-asioita alkoi esikoisemme hoidella keväällä ja josta hän sai uuden mummon. Toinen on yksinäinen nuorimies, jolla ei ole omaa perhettä. Kuin neljäs poika poikavoittoiseen perheeseemme. Heistä kumpaakaan emme valitettavasti uskaltaneet kuitenkaan jouluna tavata - koska korona! 

Onhan tähän loppuvuoteen kuulunut muitakin merkittäviä asioita. Täytin syksyllä pyöreitä (sitä muisti terveydenhuoltokin kutsumalla ilmaiseen mammografiaan =D). Seuraavaksi isäni täyttää myöskin pyöreitä ja aikomuksemme on metsäillä taas hänen kanssaan, mikäli säät sallivat!   

Parempi olla katsomatta taaksepäin vaan eteenpäin. Toivotaan, että seuraavasta tulisi koronanjälkeinen vuosi 2021!

 

Meidän perheen joulu

Vieläkö teillä syödään jouluruokia? Me emme niihin hevin kyllästy (no mieheni on tässä poikkeus), joten varaudumme aina syömään niitä melkein koko viikon, ainakin melkein. Kaloja varsinkin meille hamstrataan koko viikon tarpeiksi, tänään hain jo niille kaupasta täydennystä.  

Joulupöydässä raa'at kalat ovat meidän koko perheen suosikkeja ja eihän niihin ihan hevin kyllästy. Tytär totesi, että jos hänen pitäisi syödä viittä eri ruokaa loppuelämänsä, yksi niistä olisi graavilohi ja keitetyt perunat (toinen olisi varmaan sushi 😀). Kuopus vieraili eilen kaverillaan, jossa hän ahtoi masuunsa kaksi hampurilaista. Illalla oman perheen päivällispöydässä kalat maistuivat taas. 

Lohta en tainnut tänä vuonna edes maistaa, sillä jätän sen lapsille, koska oma herkkuni on graavisiika. Ilman graavisiikaa joulu ei olisi joulu. Vuosikaudet jonotin aina aatonaattona Stockan herkussa sen loistavasti graavattua siikaa. Siihen liittyy hauska muisto. Olikohan se jouluna 2003 vai 2009, kun raahasin valtavaa vatsaani tungoksessa. Edelläni jonossa kalatiskille oli ainakin sata asiakasta ja päätin mennä väljemmille vesille kerrosta alemmaksi. Muistan kuinka Herkku oli vastikään laajentunut toiseen kerrokseen. Kiertelin siellä kaikessa rauhassa aikani ja piipahdin välillä yläkerrassa kurkistamassa vuorotilannetta. Kunnes huomasin, että vuoroni olisikin pian, mutta kalatiskin ja minun oli valtava ihmismuuri. Vedin talvipomppani auki, paljastin valtavan vatsani ja kovaäänisesti anteeksipyyntöjä kailottaen raivasin tietäni tiskiä kohti. Aivan sen ääreen en päässyt, mutta onneksi minulla on kuuluva opettajaääni. Kailotin tilaukseni ihmismuurin yli myyjälle ja paketoidut tuotteeni kulkivat kädestä toiseen perille luokseni. Tilaukseni jatkui ja jatkui ja jossain vaiheessa ihmisiä alkoi naurattaa. Kerroin kuuluvasti, että on meillä iso perhekin... 

Rakastin sitä fiilistä joulutungoksessa Stockalla, jollain tavalla se oli erityinen. Tungos oli niin tuskastuttava ja pelottavakin, talvitamineissa tuli kuuma, mutta silti ihmiset olivat yllättävän rauhallisia. Kaikki tiesivät tungoksen kuuluvan asiaan. Mutta jossain vaiheessa ei vain ollut enää aikaa tuntikausien kalanhakureissuun päivää ennen joulua, jolloin kiireitä on muitakin. Jonain jouluna mieheni vihjasi, että hankkisimme joulukalat naapurikauppamme notkuvasta kalatiskistä. Ne eivät maistuneet samoilta, mutta mieheni yllyttämänä ryhdyin graavaamaan itse. Loppujen lopuksi saan yhtä hyvänmakuista kalaa kuin Stockalta ja varmasti turvallista. Siihen on nimittäin jujuna, että pakastan kalan vuorokaudeksi. Näin ollen kala pitää maustaa kaksi päivää aikaisemmin ja ottaa sulamaan jääkaappiin vuorokautta aiemmin. Samalla kun mahdolliset loiset kuolevat, kala maustuu nopeammin. 

Graavaan kalan näin: Tarvitaan kaksi kalafilettä tai samankokoista kalapalaa, sokeria, karkeaa merisuolaa, rouhittua rosepippuria ja silputtua tilliä. Sirottelen fileen päälle hieman sokeria ja fileen paksuuden mukaan ohuemman tai reilumman kerroksen suolaa. Lopuksi hieman rosepippuria ja paksu kerros tilliä. Panen fileet tai kalapalat vastakkain siten, että ohut muovikelmu tulee väliin (näin fileet on helpompi erotella toisistaan jäisinä). Käärin fileet takaisin paperiinsa ja vien pakkaseen. Seuraavana päivänä otan ensimmäisen fileen jääkaappiin sulamaan. Ennen kuin kala siivutetaan, pyyhin mausteet pois. Lopuksi ripottelen valmiiden kalasiivujen päälle hieman rouhittua roseepippuria sekä silputtua tilliä. 

Jotkut graavaavat kalat valmiina siivuina. Itse kokeilin sitä tänä vuonna ensimmäisen kerran, kun graavasin pienen erän iäkkäälle naapurille. En tosin tiedä, tuliko siitä mitään.         

Kahden sortin graavikalan lisäksi meillä on aina kolmea erilaista mätiä: kirjolohta, siikaa ja muikkua. Lisäksi ostan valmiina lasimestarinsilliä (äidiltä oppimani must), mustaherukkasilliä sekä katajanmarjasilakkaa. Sienisalaatin teemme anopin reseptin mukaan, jossa joukkoon sekoitetaan hieman keitettyä perunaa. Ennen sienet olivat anopin suolaamia, mutta nykyään omiamme. Sienisalaattimme valitettavasti loppui kesken, koska suolasienemme olivat viimevuotisia, rouksuja emme löytäneet tänä syksynä. 

Tähän muistojen hameeseen mahduin tänä syksynä ensimmäistä kertaa vuosiin, mutta aattoillan jälkeen sekin on muisto vain. Aattona aterian jälkeen vyötärö alkoi jo puristaa ja oli vaihdettava väljempään vaatteeseen. Tämä hame on muuten muisto tyttäreni lapsuudesta. Tilasin hänelle aikoinaan Saksasta paljetein koristeltuja Pampolinan samettihousuja. Kymmenvuotiaana hänellä oli mustat sammarit. Kun ne hajosivat, vein sammarit ja käyttämättömiksi jääneet MaxMaran villakangashousuni Pian muokattaviksi. Niistä kehkeytyi paloista koottu juhlahame, joka on esitelty paremmin täällä. Seuraavat projektini voisivat olla sininen tai punainen samettihame, sillä parit rikkinäiset housut odottavat muokkaamistaan.   

Mieheni aina virnuilee, että parhaat lahjat ovat lasten itsensä tekemiä. Tänä vuonna emme saaneet lapsityövoimallamme tuotettuja lahjoja, mutta kuustamme koristivat vanhat esikoisemme pienin sormin näpertämät tontut. Esikoisen kanssa jaksoin aikoinaan näpertää kaikenlaista. Hän yhä muistaa, kuinka yhdessä väänsimme noita rautalankatonttuja ja annoimme niitä kai lahjoiksikin kaikille mummeille ja kummeille. Tämä tapahtui jouluna 2003, jolloin hän oli kolme, vielä ainokaisemme, ja odotimme toista lasta syntyväksi pian. Sinä jouluna väänsimme paitsi koristeita, myös isoja sydänpipareita puolelle sukua. 

Tänä jouluna lahjani eivät olleet lasten itsensä tekemiä, mutta silti ajatuksella ja rakkaudella valittuja.

Lepo tuli tarpeeseen. Viime syksy töissä oli tosi pitkä ja väsyttävä. Koronarajoitukset ovat lisänneet työmäärää koulussa todella paljon. Tauoille ei aikaa jää, ei aina edes vessakäynneille. Suu kuivaa maskin alla, mutten uskalla siksi edes juoda. Kokeiden korjaaminen ja arvioinnit veivät viimeisetkin mehut joulukuussa. Vielä aatonaattona, rosollin pilkkomisen lomassa, kirjoitin ylös tammikuun arviointikeskusteluja varten sanallisia arviointeja, jotta en unohtaisi niitä loman aikana. 

Onneksi viimeiset koulupäivät olivat suunnittelun puolesta helppoja, sillä menin lähes samoilla joulumateriaaleilla kuin joka vuosi. Pääkaupunkiseudulla olisi kyllä voitu toimia samalla tavalla kuin muutamassa muussa kaupungissa ja siirtää viimeiset koulupäivät etäpäiviksi myös alemmilla kouluasteilla. Kaksi päivää ei olisi opetuksen kannalta tuntunut missään, mutta se olisi mahdollistanut monille perheille, niin opettajien kuin oppilaiden, turvallisen sukulaisten tapaamisen joulun aikaan. Lukuun ottamatta syksyisiä metsätapaamisia iäkkään isäni kanssa emme ole tavanneet ketään lähisukulaisiamme sitten viime kesän. Jos olisimme ennättäneet olla karanteenissa pidempään, olisimme voineet tavata läheisiä sekä kutsua luoksemme joulunviettoon, yksinäisen iäkkään tuttavan. Tässä tilanteessa ei hän kuten isänikään uskaltanut tulla meille. Ja ehkä parempi että eivät. Jos he olisivat saaneet meiltä koronan, emme olisi ikinä antaneet sitä itsellemme anteeksi.      

Viiden päivän lepo on tehnyt tehtävänsä. Olen lukenut jouluksi varaamiani kirjoja, tuijottanut tyttären kanssa Mr Darcyn ja Elizabeth Bennetin hitaasti syttyvää romanssia ja pelannut tuntikausia salapoliisipelejä perheen kanssa. Sekä juonut litroittain kuumaa glögiä. Päälle vielä popsinut muutaman saksalaisen joulumarsipaanin. Syksyn aikana menetetyt kilot ovat tulleet takaisin ja vaatteet kiristävät. Onneksi lomakaan ei ole vielä edes puolivälissä!

Nyt täytyy lopettaa, sillä kuopus näki taas minut koneella ja komensi panemaan koneen pois. Sanoen: "Mä en halua että sä teet töitä lomalla!" Pikkumies, joka pitää huolta äidistä <3