perjantai 26. helmikuuta 2021

Tammikuun kirjat ja hiihtoloman parhaat

 Viime kuun kirjapäivitys uupuu vielä. Harmillista, sillä kirjojen joukossa on monta erinomaista suositusta niin joulu- kuin hiihtolomallekin. Aloitin joululomalla kasan kirjoja, mutta sain ne luettua vasta tammikuun puolella eivätkä ne siksi päässeet joulukuun listaani, joka jäi todella tyngäksi. 

Lista päivittyy helmikuussa, mutta vilautan siitä listasta ensimmäistä kirjaa jo tässä, koska se oikeastaan kuuluu samaan kategoriaan.








Löysin tänä talvena monta jouluaiheista dekkaria, osa aivan uutuuksia. Viimeisin näistä eli hiihtolomakaverini, jonka sain päätökseen toissapäivänä, on Suomessakin erittäin tunnetun "Murha Sandhamnissa" -kirjailijan Viveca Stenin uutuuskirja Offermakaren, joka saariston sijasta sijoittuu laskettelukeskukseen Åreen. Kirjailijan mukaan romaani on korona-ajan tuote, sillä koronan alkaessa hän jäi jumiin Åreen ja sijoitti tarinansa sinne.     

Ensi vuonna kirjan voi varmaan lukea jo suomeksi, mutta kovin haluttu se on kirjastoista ja hyvin tehnyt kaupaksi kirjakaupoista. Koska olisin saanut sen kirjastosta lainaan vasta kesällä, ostin sen itselleni joululahjaksi ja kuuntelin samalla Storytelistä, jossa samanaikaisesti sitä kuunteli aina yli 60 kuulijaa. Ennätykseni, sillä normaalisti, kun kuuntelen äänikirjaa, olen joko ainoa tai lisäkseni on pari kuuntelijaa.



Offermakaren on taattua Viveca Steniä eli koukuttava. Olen nähnyt kaikki tv-sarjan jaksot pariin kertaan ja kuunnellut suomeksi hänen kirjojaan äänikirjoina, joten se tuntui vähän oudolta, etten tuntenut henkilöhahmoja ennestään. Åre-dekkarissa päähenkilöinä eivät ole Nora ja Thomas vaan Tukholmasta lähtöpassit ja elämänsä umpikujaan ajautunut Hanna sekä Daniel, joka on paennut Åreen oman elämänsä painajaisia. Kummallakin on omat mörkönsä kaapissaan, kun he selvittävät hiihtohissistä löytyneen ruumiin murhaa. Samalla ulkona paukkuu hyytävä pakkanen, mihin on ollut helppo samaistua pakkasen paukkuessa oman ulko-oven takana. 

Samalla dekkari paneutuu myös vahvasti uhrin perheen kuvaamiseen. Kuinka läheiset pystyvät jatkamaan elämäänsä, kun heitä koskettaa tällainen tragedia. Millaiseen umpikujaan heidän elämänsä päätyy ja millaiset seuraukset sillä on eteenpäin. Missä vaiheessa mukaan astuu kosto?

Läheisten kosto oli teemana myös toisessa dekkarissa, jonka luin vastikään helmikuussa. Luin vähän aikaa sitten Håkan Nesserin uutuusdekkarin Den sorgsne busschauffören från Alster, joka myös käsittelee läheisten kostoa, lapsensa menettämistä ja teini-iän haasteita. Talvikirja tavallaan tämäkin, sillä osa tapahtumista tapahtuu talvella. Kirja on vähän synkkä ja sain siitä vähän yksitoikkoisen kuvan, mutta osa synkkyydestä lienee lukijan vaikutusta. Luin ja kuuntelin taas samanaikaisesti ja lukijalla oli todella monotoninen ääni. Ennen puoliväliä olin jo aikeissa luovuttaa moneen kertaan. Loppujen lopuksi lukemistani kolmesta ruotsalaisuutuudesta Nesserin tarina oli loppujen lopuksi kaikkein vähiten synkkä. 





Vastaava kuin Stenin Offermakaren on Christoffen Holstin uutuus Kalla, vita vinternätter, jonka tapahtumat myös sijoittuvat joulukuuhun 2019 mutta eivät Åreen vaan toiseen ruotsalaiseen hiihtokeskukseen Idreen. Myös Holstin aiemmissa kirjoissa on liikuttu Tukholman saaristossa, mutta tällä kertaa Cilla ja Rosie viettävät joulua Idressä, jossa he löytävät hyvin nuoren miehen ruumiin. Tässäkin kirjassa ulkona paukkuu hyytävä pakkanen, Idre on peittynyt lumeen ja teemana on nuoren mielen haasteet.

Koska olen itse sekä teini-ikäisten että nuoren aikuisen vanhempi, oli minulla haasteita kaikkien näiden kolmen dekkarin lukemisessa. Varsinkin kun tosielämä heittää samanaikaisesti tarua karmeampaa luettavaa sanomalehtiin. Ne panivat minut miettimään ensimmäistä kertaa elämässäni, miksi oikeastaan luen näitä dekkareita, kuinka voin olla kiinnostunut toisten ihmisten kuolemasta - vaikka se onkin fiktiivistä. Sitä olen joutunut myös moneen kertaan itselleni muistuttamaan, nämä tarinat ovat täysin fiktiivisiä, kukaan ei oikeasti tullut murhatuksi tai kuollut, kun aamulla herään kaikki on hyvin. Sen sijaan on tosielämän omaisia kohtaan oikeus ja kohtuus, että edes hetkeksi sisäistän sen, mikä heille on järkyttävää tosielämää loppuelämän ajan. Ehkä edes pikkuriikkisen se auttaa minua ymmärtämään, kuinka heidän tragediansa jatkuu. Lisäksi tämä opettaa minulle itselleni pitkää pinnaa, yritän nyt mahdollisimman vähän ärtyä omalle lapselleni, koska tajuan, miten kauheat muistot riidoistamme jäisi, jos hänelle jotain tapahtuisi.





Neljäs ruotsalainen joulukirjani oli Marianne Cedervallin När sista strofen klingat ut, jossa Anken ja Tryggven tuttava Tomas saapuu Gotlantiin selvittämään vuosikymmeniä aikaisemmin tapahtunutta tätinsä, keski-ikäisen lähetyssaarnaajanaisen katoamista. Mustan joulun sijasta valtava lumipyry pysäyttää seudun (aivan kuin meillä pari viikkoa joulun jälkeen) ja joku haluaa pysäyttää tutkimukset, minkä seurauksena Tomas katoaa. Samanaikaisesti Anken luona asuva teini-ikäinen pojantytär Maja joutuu outoon seuraan. Jälleen kirja teiniangsteista..

Viides joulukirjani ei ollut aivan uusi vaan parin vuoden takaa: saksalaisen Jörg Maurerin Im Schnee wird nur dem Tod nicht kalt. Kuten nimestä voi jo päätellä, valkoinen joulu on kyseessä tässäkin kirjassa. Glühweinia kuluu, kun ylikomisario Jennerwein viettää joulua mökissään kollegoittensa kanssa. Vaan kyykäärme on pesiytynyt joukkoon. Tässäkin kirjassa taustalla on tapahtuma vuosikymmenien takaa. Maurerin tapaan hänen kirjoitustyylinsä ja tapahtumien tuominen lukijan eteen on hyvin erikoinen, mitä olen tainnut jo kuvata aikaisemminkin. Tämä on kolmas lukemani Maurerin dekkari (Jennerwein-sarjan 11. osa) ja olen tehnyt postauksen ainakin sarjan ensimmäisestä osasta. Tämän jälkeen Maurer on keskittynyt ennemmin psykopaattimurhaajiin, joten ne eivät ole enää suosikkidekkareitani, vaikka silti palasin jälleen niiden pariin. Jokin hänen mustassa huumorissaan vetoaa sittenkin...







Tammikuussa lukemistani kirjoista paras tulee tässä: uutuusdekkaristi Maja Willanderin kirja Kärlek börjar med mord. Willander on aikaisemmin julkaissut rakkausdraamoja, mutta siirtynyt nyt hyvällä menestyksellä sekoittamaan jännitystä mukaan ja tuloksena on herttainen feel-good-deckare, jossa on mukana ystävyyttä, romantiikkaa, luontotunnelmaa ja sopivassa määrin jännitystä. Lisäksi murhattu on juuri sellainen öykkäri, ettei häntä jää kaipaamaan kukaan, ja oikeastaan koko murha tuntuu lukijasta ihan oikeutetulta. Eikä murhaa, uhrin kokemuksia ja mietteitä kuten ei jälkiä ruumiissakaan kuvata mitenkään. Maailma on parempi paikka ilman häntä. Täydellinen fiktiivinen murha. 

Ainoa mikä hämmensi lukunautintoani oli väärä vuodenaika. Kärlek börjar med mord ei tosin ole talvikirja vaan syyskirja. Kirja alkaa sienimetsästä ja sienimetsään tuli minunkin ikäväni. Luku- ja kuuntelukokemusta täydentää kepeä kirjoitustyyli sekä äänikirjan lukijan sympaattinen ääni. Odotan jo innolla seuraavaa osaa Veran ja hänen lapsenlapsensa Sannan tutkimuksista amatöörisalapoliiseina.

  Tässä pätkä kirjan alusta, kohtaus sienimetsästä: 

"Vad har du hittat?" ropade Stig igen, högre den här gången.

Nu ryckte Jan-Åke till och vände sig åt Stigs håll. 

"Corpus  ... sanguineum", svarade han med ostadig röst.

Stig rynkade pannan och började gå i riktning mot sin vän. Den klafsade när han satte sina korta ben i rörelse över den våta mossan, och små kaskader av vatten föll från stövlarnas hälar vid varje steg. 

"Cortinarius sanguineus, blodspindelskivling, menar du väl?" frågade han med ansträngd röst, eftersom det snabba tempot gjort honom andfådd.

Men Jan-Åke skakade på huvudet.

Fåran mellan Stigs ögonbryn djupnade. Nu var han framme vid bergknallen. Med försiktiga steg tog han sig upp till sin vän och grep tag om dennes axel. Medan han hämtade andan flyttade han blicken från Jan-Åke till marken framför den skarpt sluttande stenväggen. 

Som på beställning rev en hård vindstöt med sig en famn gula löv och lämnade ett stort hål i bladverket där solen kunde lysa igenom. Den guldskimrande löven regnade ner över Stig och Jan-Åke, och det skarpa ljuset riktades som en obarmhärtig strålkastare mot Jan-Åkes fynd. 

Jan-Åke hade haft rätt. På mossan invid stenen låg mycket riktigt ett corpus sanguineum.

En blodig människokropp. 

      





            

 Tammikuun luetut: 

ruotsiksi:

Marianne Cedervall: När sista strofen klingat ut (5. osa Anki Karlsson -sarjasta, aiempia osia esitelty mm. täällä, löytyy sidottuna kirjana Helmetistä, äänikirjana Storytelistä ja Bookbeatistä).

Christoffer Holst: Kalla, vita vinternätter (3. osa Cilla Storm -sarjasta, aiempia osia esitelty mm. täällä, löytyy sidottuna kirjana Helmetistä, äänikirjana Storytelistä ja Bookbeatistä).

Maja Willander: Kärlek börjar med mord (1. osa, löytyy sidottuna kirjana Helmetistä, äänikirjana Storytelistä ja Bookbeatistä).


saksaksi: 

Jörg Maurer:  Im Schnee wird nur dem Tod nicht kalt (11. osa Komisarien Jennerwein -sarjasta, löytyy kirjana Helmetistä ja äänikirjana Bookbeatistä sekä lyhennettynä että pitkänä versiona).

Christiane Franke, Cornelia Kuhnert (Henner, Rudi und Rosa -sarjan 4. ja 5. osa): 

1. Mörderjagd mit Inselblick

2. Muscheln, Mord und Meeresrauschen 

(Löytyvät Bookbeatistä äänikirjana).




Viimeiseksi viimeiset hiihtoloman parhaat: Yleensä en uusia vaatteitani täällä hehkuta, mutta näistä kolmesta uutuudesta tuli tämän kylmän kauden luottovaatteet, jotka pelastivat niin kotona, töissä kuin lomallakin. Näiden ansiosta selvisin myös ranne murtuneena: alpakkavillainen neuletakki, kashmirvillainen neulemekko sekä merinovillaiset leggarit. Lisäksi minulla on ihanat lampaannahkaiset tossut ja ikivanha untuvatakki, jotka ovat niiiin lämpimät! Nämä eivät petä minua koskaan. Kuinka ihanaa on kääriytyä näihin lukemaan kirjaa, kun ulkona paukkuu pakkanen ja sisälläkin paleltaa. Suosittelen!       

The warmth I trust:
alpaca wool coat // Alpa
cashmere wool dress // Odd Molly
merino wool legging // Ruskovilla
lambskin slippers // Shephard
down coat // Joutsen (not in pics)

torstai 25. helmikuuta 2021

Jääprinsessasta vanhukseksi

Pitkän tauon jälkeen kuulumisiamme. Mursin ranteeni tammikuussa leikkiessäni jääprinsessaa. Vaikken ole paljoakaan luistellut kolmeenkymmeneen vuoteen, ei ongelmana olleet unohtuneet taidot luistelussa vaan kaatumisessa. Viimeisen puolipiruetin tehdessäni menetin tasapainoni, lensin nurin ja otin vastaan kädelläni. Ja siinä nirskahti poikki värttinäluu. Ikäihmisten vamma, eikö olekin?

Siihen päättyi kohdallani niin talviurheilu kuin kaikki vapaa-aikakin. Kipsin kanssa ei saa ajaa autoa, ei saunoa eikä muutoinkaan hikoilla. Murtuneen käden kanssa pitää varoa kaatumista eikä saa kanniskella mitään kahvikuppia painavampaa. 

Työmatkani on pitkä ja työhöni etenkin näin korona-aikaan liittyy valtava kiire, joten elämä muuttui kertaheitolla hyvin haastavaksi. Omalla autolla ajamisen sijasta olen liukastellut jäisillä kaduilla vaihtaessani kulkuvälineistä toisiin ja palellut pysäkeillä vähissä vaatteissa karseissa pakkasissa. Koronariski on tuntunut pienemmältä pelolta, kun olen pelännyt aivan sairaasti liukastumista ja yhdellä kädellä raahannut kasseja, pitänyt kännykkää lämpimänä lapasen suojassa jäätymisen estämiseksi ja kömpelösti kaivanut sen esiin ja sormet kohmeessa näpytellyt tunnuslukua näyttääkseni lippuni kärsimättömälle kuskille, kärsimättömien, palelevien ihmisten jonon kasvaessa takanani. Olen samalla saanut tuta vanhuudesta ja se on tuntunut hyvin epämiellyttävältä. Näin pelottavaako elämä vanhana on? Ei ihme, että meilläkin on iäkkäitä tuttuja, jotka eivät ole koko talvena uskaltautuneet ulos edes kävelylle.      



Tapaturman satuttua lääkäri kysyi sairasloman tarvetta, mutten ottanut sitä vastaan. Ajattelin, että minun olisi helpompi opettaa itse kuin kirjoittaa ohjeet sijaiselle. En vain ottanut huomioon sitä, kuinka hitaasti teen kaiken yksikätisenä ja kuinka rankkaa siitä muodostuu. Aamutoimiin kotona tarvitsen apua ja silti ne sujuvat hitaasti. Minun on lähdettävä kotoa ennen seitsemää, sillä julkisilla työmatkani kestää usein puolitoista tuntia suuntaansa. Illalla taas lähden samoihin aikoihin koululta, pyörähdän siis kotona vain nukkumassa. 

Töissä aikaa kuluu paljon enemmän kuin normaalisti ja silti monet asiat jäävät puolitiehen. Juuri ja juuri saan nostettua esiin kansion mutten saa sitä enää takaisin paikoillen. Pöytien desinfiointi vie paljon enemmän aikaa yhdellä kädellä kuin kahdella. Koska en jaksa kerralla raahata kaikkia tavaroita luokkaan yhdellä kädellä, teen useamman hakukierroksen. Myöhästyn aina ulkovalvonnoista, koska erinäisiin lämpökerroksiin pukeutuminen kestää kauan ja joudun pyytämään siihenkin apua. Pihalla pelkään liukasta pihaa ja törmäileviä oppilaita. Onneksi koulussani ei sentään ole pelkoa kiinnipitotilanteisiin joutumisesta - monessa koulussa sekin on opettajan arkipäivää. 

Ensimmäisellä tapaturman jälkeisellä viikolla lähdin töistä usein takki auki kymmenen asteen pakkaseen, koska olin ainoa ihminen talossa seitsemän aikaan illalla. En siis voinut pyytää apua keneltäkään vetoketjun vetämiseen. Kunnes keksin, että voin levittää takin lattialle, auttaa kipeällä kädellä vetoketjun liikkeelle ja sen jälkeen pujottautua takin sisään. Joutsenen untuvatakki on muuten ainoa talvitakki, jossa on riittävän iso hihansuu että kipsi mahtuu läpi eikä resori purista kipsiä. Samoin opin, että paras (ainoa) vaate pakkasilla on lämmin villahame, koska sen alle saa kerättyä lämpökerroksia tarpeen mukaan ja selviää myös hikoilematta kulkuvälineissä ja luokan edessä. Mikäli vain on aikaa välillä pukea ja riisua... 

Opettajana joutuu myös kirjoittamaan erittäin paljon, niin käsin kuin koneella. Niin merkintöjä taululle kuin vastauksia vanhempien Wilma-viesteihin, korjaamaan kokeita ja aineita. Yllättävän taitavaksi osoittauduin kirjoittamaan väärällä kädellä taululle, mutta paperille kirjoittaminen on edelleen haastavaa. Korjattuani 70 koetta ja yhtä monta ainetta viikon sisällä rukoilin murtuman kontrollikäynnillä lääkäriä kirjoittamaan minulle sairaslomaa siltä varalta, että voimani loppuvat. 



Sen sijaan että lääkäri olisi kuulostellut potilaan henkistä vointia, hän kyllä kirjoitti minulle sairaslomaa hiihtoloman alkuun asti, mutta samalla piti saarnaa siitä, kuinka koneella kirjoittaminen on hyvää jumppaa murtuneelle kädelle ja ihmetteli, eivätkö alakoululaiset tee vielä sähköisiä kokeita. Pidin suuni kiinni puhtaasti siitä syystä, että jos rupeaisin kovin ärhäkäksi, hän saattaisi perua sairaslomani. Vaikka olin järkyttynyt siitä, kuinka yliolkaista hänen käytöksensä oli ja millaisena opettajan työn asiantuntijana hän esiintyi, en valistanut häntä opettajan työn todellisesta arjesta. Puhumattakaan siitä, kuinka vähän alakouluissa vielä on koneita oppilaiden käyttöön, kuinka haasteellista monille kolmasluokkalaisille on välillä pelkästään kirjautuminen omalle koneelleen, kuinka kaikissa oppimateriaaleissa ei ole edelleenkään edes nettikokeita opettajan muokattavaksi (sakset ja liima ovat edelleen opettajan koemateriaalia). 

Itsekseni ihmettelin myös, kuinka lääkäri kuvitteli minun raahaavan yhdellä kädellä koneet 23 oppilaalle. Kerran kyllä syksyllä raahasin koneet kaikille oppilaille yhden oppitunnin ajaksi siten, että kuljetin ne autolla viereiseen rakennukseen. Kuljettaminen yhteen suuntaan kesti tunnin, joten kuljetin ne koulupäivän päätyttyä: varasin Chromebookit koko päiväksi, vein ne edellisenä iltana ja palautin seuraavana iltana. Tämä siis silloin, kun minulla oli vielä kaksi kättä käytössäni...

Lisäksi tämän hetken tilannettani eivät sähköiset kokeet muuttaisi mitenkään. Edelleenkin minulla oli paperikokeet korjattavana ja muut työt tehtävänä. 



Lääkäri siis jäi edelleen alkuperäiseen käsitykseensä opettajan työstä ja tietämättömäksi siitä, kuinka kauhean kiukkuisena lähdin kotiin ja kuinka kiukkuinen olen asiasta edelleen. Kai minun olisi pitänyt esittää kauhean kipeätä, tullakseni kuulluksi. Minun olisi pitänyt valittaa kauheaa särkyä ja kipua kädessä, sen sijaan että tunnustin ettei kättä ole särkenyt ja etten ole tarvinnut särkylääkkeitä tapaturmapäivän jälkeen. Lääkäri vaikutti suorastaan hämmästyneeltä, kun kerroin ettei särkyä ole. Kädessä oleva kipu olisi varmaan ollut oikeutus sairastamiseen mutta henkinen kipu ei.   

Kuinka episodi päättyikään? Jätin käyttämättä sairaslomani! Koin jänistämiseksi ja työn pakoiluksi, jos jäisin kotiin sairastamaan edes yhdeksikin päiväksi. Raahauduin töihin ja hoidin työni tunnollisesti hiihtolomaan asti sekä jatkoin työntekoa vielä puoliväliin hiihtolomaani saadakseni kaiken tehdyksi ja alta pois. Hammasta purren, niin kuin suomalainen opettaja tekee. Suomalainen opettaja on tunnollinen. Tosiasia on kuitenkin, että aika moni opettaja uupuu työssään ylitunnollisuutensa vuoksi: hän suorittaa ja suorittaa, kunnes romahtaa kertaheitolla. Viimeksi eilen kuulin eräästä tällaisesta opettajasta, joka antoi kaikkensa, kunnes lopulta joutui lopulta täysin vaihtamaan ammattiaan. 

Onneksi hiihtoloma keskeytti kolmen viikon rankan työrupeaman käsi paketissa, sillä en oikeasti olisi jaksanut enää päivääkään. Aika näyttää, minkälaista pysyvää vahinkoa tämä on jo tehnyt. Niin henkisesti kuin fyysisesti. Jaksanko koko kevään normaalisti vai iskeekö uupumus uudestaan? Jos sairastun koronaan, heikentääkö väsymys vastustuskykyäni. Entä palautuuko käteni entiselleen? Väkisinkin olen joutunut auttamaan kipeällä kädelläni ja kannattalemaan tavaroita, jotka ovat olleet paljon raskaampia kuin sallittu "kahvikupin paino". Jumppaa käteni on kyllä saanut riittävästi, mutta entäpä jos värttinäluuni onkin luutunut väärään asentoon.

Halusin kirjoittaa tämän itselleni muistoksi ja muistutukseksi, sillä kun saan kipsin pois, osaan arvostaa taas normaalia arkea. Silti toivoisin tämän päätyvän myös monen lääkärin luettavaksi. Muistutukseksi potilaan kuuntelemisen tärkeydestä sekä esimerkiksi siitä, että potilas on kuitenkin itse oman työnsä asiantuntija.




Yllä kuvallinen ohje muistutukseksi opettelemastamme säännöstä. Luova opettaja piirtää vaikka vasemmalla kädellä :) 


Lisätty 27.2.2021: "Takana on pian vuosi korona-arkea, joka on lisännyt valtavasti opettajien, rehtorien, päiväkodinjohtajien ja muiden alan esihenkilöiden työkuormaa. Koko Suomen kannalta on tärkeää, että he eivät uuvu. Päättäjiltä, työnantajilta ja koko kansalta tarvitaan nyt selkeää tukea heidän työlleen. On syytä viestiä myös siitä, että on oikein koronan aikana madaltaa rimaa tekemisessä ja keskittyä oleellisimpaan, kirjoittaa OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen" blogikirjoituksessaan täällä.