Esikoinen toivoi synttärilahjakseen seikkailuretkeä johonkin historialliseen kaupunkiin. Koska hän on jo pidempään muistellut ja haikaillut viimekesäistä reissuamme Porvooseen, päätimme eilen uudistaa retken kahdestaan.
Viime vuonna käyntimme osui lauantaille, mikä varmaan sattui kävijämäärän piikkiin, ja parkkipaikan löytäminen vanhastakaupungista oli hankalaa. Varmuuden vuoksi jätimme siis tällä kertaa auton suosiolla kotiin ja lähdimme bussilla matkaan. Mieluummin toki aina matkustan ennemmin bussilla, saanhan silloin lukea aivan rauhassa.
Ensimmäiseksi suuntasimme Runebergin kotiin, josta esikoinen oli lukenut ja jossa tuskin itsekään olen aiemmin vieraillut. Toki Johan Ludvigin ja Fredrikan koti on tuttu kaikille, jotka ovat lukeneet Mauri Kunnaksen kirjan Koiramäen Martta ja Runeberg.
Tytär ja minä olemme aina olleet yhtä kiinnostuneita museoista ja vanhoista esineistä. Paljon kertoo se, että Berliinissä Saksan historiallisessa museossa vietimme puoli päivää ja ennätimme koluta vasta ylimmän kerroksen, joka ulottui ajallisesti vielä monen sadan vuoden päähän nykyajasta. Ja tuolloin tytär oli vasta 10-vuotias! Ihana hellepäivä kuitenkin verotti eilen innokkuuttamme tutkia jokaista Runebergien asuinhuonetta ja esinettä sentti sentiltä, eihän näin mahtavia kelejä malta sisällä viettää. Erityisen suurella innolla tutkimme kuitenkin kirjahyllyjä, joissa oli sekä opintojeni ajalta paljon tuttua kirjallisuutta sekä samoja kirjoja, joita olen nuorena kesätyöläisenä itse luetteloinut erään merkkimiehen kirjastossa. Tunsin oloni niin kotoisaksi, pystyin suorastaan tuntemaan kirjat kädessäni ja näkemään niiden kansien sisään.
Puutarhassa tutustuimme Fredrikan kasveihin ja nyt tiedän, miltä näyttää huippumyrkyllinen ukonhattu (ylimmistä kuvista alin), jota käytettiin murha-aseena eräässä lukemassani ruotsalaisdekkarissa, Anette Haalandin kirjassa nimeltä Pastor Viveka och tanterna. Koko kirja käsitteli ukonhattuja, eikä minulla ollut aavistustakaan, millaisesta kasvista oli oikein kyse. Lienee ollut yleinen puutarhakasvi sata vuotta sitten. Siinä muuten juuri sellainen kirja, jota on kiva lukea kesällä tai syksyllä, jolloin kirjassa kuvattu luonto on oman käden ulottuvilla.
Museon jälkeen lounasaika oli jo pitkällä, joten lyhyen googlailun jälkeen päädyimme Wanhan Laamannin terassille. Olen lukenut ravintolasta niin monet kerrat, jo perustamisesta lähtien, jolloin ravintola esiteltiin muistaakseni Gloria-lehdessä. Ja kuinka monien ystävieni annoksia olen kuolaillut heidän Facebook kuvissaan.
Tarjolla olisi ollut saaristolaisbuffet, mutta me päädyimme valitsemaan listalta. Iso vuohenjuustosalaatti oli tyyris (20 €), mutta erinomaisen makuinen. Mansikat, hillotut punasipulit, punaviinimarjat ja orvokit toivat sekä näyttävyyttä että makua salaattiin ja sopivat hyvin balsamiviinietikkakastikkeen kaveriksi.
Puolivegaani tyttäreni tilasi alkupalalistalta ruisvohveleita ja poronlihaa, niin paljon hän sanoi kaivanneensa poron makua. Ja hyvältä se maistuikin.
Piipahdimme muutamassa putiikissa ihan vain kurkkaamassa. Antiikkikauppoja voisin koluta vaikka kuinka ja olisi sieltä jotain löytynytkin, mutta onneksi emme olleet autolla...
Vähän ajan päästä olimme taas syömässä. Tytär nimittäin muisteli kaiholla Fryysarinrannan jäätelöä, viimekesäinen pistaasijäätelö-vohveliannos oli jäänyt hänen mieleensä. Löytyipä annoksesta myöhemmin kuvakin (ks. eilinen julkaisuni).
Pistaasijäätelöä ei listalla lukenut, vaan tilalle oli tullut jäätelöannos, jossa on pallot Irish Cream-karpaloa ja raparberi-mansikka-basilikasorbettia. Ihan hyvää, muttei kuitenkaan niin erikoista. Mieluummin olisin syönyt artesaanijäätelöpallot pistaasia ja kookosta
vaikka jostain kioskista ostettuna.
Vuosi sitten kävimme Isolla Linnamäellä. Tällä kertaa tyttö halusi päästä Pikku Linnamäelle, jossa on ollut kalmisto ajanalkumme alussa. Niin päädyimme taas luontoon, pois ihmisten parista. Ainoatakaan ihmistä emme nähneet, mutta Linnamäeltä alas katsoessamme huomasimme hevosen, jonka aitauksen ohi olimme kulkeneet.
Totesin, että minusta ei olisi arkeologia tullutkaan, vaikka joskus siitäkin työstä haaveilin. Ei, minä en jaksaisi koluta metsiä ja etsiä luonnosta merkkejä vanhoista asutuksista, jossa sitten ryhdyttäisiin kaivamaan. Siitä vaiheessa vasta jaksaisin vaivautua paikalle. Mutta tytär on toista maata, hän jaksaa nähdä menneisyyden siinäkin paikassa, missä minä näen vain metsän.
Enimmäkseen kuljimme samoja reittejä pitkin ja kuvasimme samoja paikkoja kuin viime vuonna.
Kuten kuvista näkyy, rakastan vanhoja taloja ja niissä etenkin vanhoja ovia ja ikkunoita. Paikkansa pitää sanonta, että ikkunat ovat talon sielun peili. Mikään ei ole niin kaunista kuin vanhat talon vanhat ikkunat, kulmarautoineen, salpoineen ja ripoineen päivineen. Eikä mikään sureta niin paljon kuin vanha talo, jonka ikkunat on vaihdettu. Paitsi vanha talo, joka on purettu. Siksi kuvaan kaikki kauniit vanhat talot yksityiskohtia myöten.
Vaikka saan nytkin asua aika vanhassa talossa (80-vuotiaassa), haaveilen, että joskus saisin asua vieläkin vanhemmassa. Tytär sanoi muuttavansa Porvooseen. Hän jo valitsikin talon Linnamäen vierestä. Totesi sitten, ettei se taida käykään. Se kun sattuu olemaan pappila!
Paluumatkalla poikkesimme vielä second handiä, vintagea ja kaikkea hassua pikkukrääsää myyvässä liikeessä Doris & Duke. Mieleni teki ostaa miehelleni lahjaksi tuo "We have the best kitchen in town" -kyltti, mutta en höllentänyt kukkaronnyörejäni.
Pikaisesti oli myös piipahdettava Bohemiassa, second hand -liikkeessä, josta olin saanut vinkin Minäkö keski-ikäinen -blogin Tiialta.
Alkoi tulla jo hoppu ehtiä vielä Tiian blogissaan useaan kertaan suosittelemaan kahvilaan, Cafe Cabrioleen. Aiemmin päivällä sisään vilkaistessamme näkemäni sitruuna-marenkikakku oli loppu, valitettavasti, joten otin tilalle mangojuustokakun. Kirpeyttä olisin hieman kaivannut, mutta muutoin se oli ihan hyvää, tosin pienempikin pala olisi jäätelön päälle riittänyt. Samaa totesi tytär yrittäessään saada valtavan mutakakunpalan alas. Että puolikas olisi riittänyt.
Vanhankaupungin sulkeutuessa kello 18 me hyppäsimme bussiin ja ajelimme kotiin. Jossa mies loihti meille ihanaa vuohenjuusto-kesäkurpitsapastaa (reseptin saatte huomenna).
