Kesäloma Ruotsia kiertäen: keskiaikainen Vadstena

Jos lapsilta kysyy, mitä he toivovat eniten palkinnokseen, saa saman vastauksen varmaan lähes kaikkien lasten suista: kahdenkeskistä aikaa vanhempien kanssa. Monilapsisessa perheessä vanhempien ajan riittäminen jokaiselle lapselle erikseen on kuitenkin aikamoinen ongelma. Etenkin jos vanhemmat käyvät töissä, ovat illat ja viikonloput aika kortilla. Lapsiperheessä jokainen viikonloppu on muutoinkin täynnä ohjelmaa: on synttärijuhlia, pelejä, hankintojen tekemistä ja tekemättömien töiden hoitamista. On siivoamista ja järjestämistä, isovanhempien tapaamista ja kenties heistäkin huolehtimista. 

Kotiäitinä ollessani onnistuimme vielä järjestämään silloin tällöin lapsille palkintopäiviä eli "äitipäiviä" ja "isäpäiviä", jolloin vietimme yhden kokonaisen päivän yhden lapsen kanssa tämän ehdoilla. Muutamaan kertaan olen viettänyt tällaisen päivän Kansallismuseon yläkerrassa Vintissä tai Suomenlinnan lelumuseossa, jatkaen elokuviin ja päättäen iloisen päivän sushiravintolaan.

Vuosia lapset ovat toivoneet äitipäiväperinteen jatkumista, mutta emme ole millään saaneet sellaista mahtumaan aikatauluihin. Tänä vuonna esikoinen pääsi ylioppilaaksi ja kun kyselimme hänen lahjatoiveitaan, hänellä oli vain yksi toive: matka kahdestaan äidin kanssa! 

Esikoisen toivekohteena oli Ruotsi, mikä sopi hyvin myös äidille, opetan nimittäin tänä vuonna taas ruotsia eikä pieni kieliharjoittelu olisi haitaksi. Ruotsin kieli on myös yksi tyttäreni lempiaineista, joten me molemmat halusimme päästä käyttämään toista kotimaistamme. Joulukuussa löimme matkan päivämäärät lukkoon. Pian sen jälkeen kun erinomaisesti menneiden ruotsin kirjoitusten tulokset olivat tulleet. Silloin eivät kesätyöt olleet vielä tiedossa...

Heti lakkiaistensa jälkeisena maanantaina tyttäremme lähti töihin Keski-Eurooppaan...  

Lapseni matkusti yöjunalla Hampurin, Kööpenhaminan ja useiden junanvaihtojen kautta. Junamme kohtasivat Linköpingissä, jonka laiturilla tapasimme, halasimme, lähetimme selfiekuvan kotiväelle ja vaihdoimme kuulumiset. Joimme sen päivän ties kuinka monennet latet asemalla odottaessamme Skänningen junaa. Lapsi tankkasi kofeiinia jaksaakseen, sillä yöjunassa ei ollut tullut paljon nukuttua. Skänningestä kahden minuutin vaihdon jälkeen matkamme jatkui bussilla Vadstenaan.

Itä-Götanmaalla Vätternin rannalla sijaitsevaan Vadstenaan meidät toi esikoisen lempilaulaja, jolla oli konsertti Vadstenan linnassa. Kun liput talvella olivat tulleet myyntiin, olimme valinneet keikkakiertueelta kaksi keikkaa, joiden paikkana olisi keskiaikainen linna. Vadstena sopi kalenteriimme paremmin.

Valitettavasti emme olleet huomioineet sitä, että iso konsertti pienellä paikkakunnalla näkyy majoitustilanteessa. Kun maaliskuussa aloimme etsiä yösijaa, konserttipäivän yöksi ei majoitusta enää löytynyt Vadstenasta, 5600 asukkaan taajamasta. Jälkeenpäin selvisi, että paikkakunnalla oli samaan aikaan vieläpä toinenkin iso tapahtuma sekä muutoinkin paljon turisteja. Varasimme hotellihuoneet 10 kilometrin päästä Motalan kaupungista ja mietimme, että matka on aika pitkä kävellä maantietä pitkin yöllä. Mahtaisiko saada edes taksia viemään sinne. Onneksi muutamaa päivää aikaisemmin yksi Airbnb-huoneisto oli vapautunut ja saimme pariksi yöksi pienen mummonmökin hevostilalta muutaman kilometrin päässä keskustasta. 

Bussi jätti meidät Vadstenan lähes autiolle kylänraitille, josta lähdimme kartan perusteella suunnistamaan hevostilaa kohti vetäen matkalaukkuja perässämme. Myöhemmin liikkumistamme helpotti se, että ystävällinen emäntämme lainasi meille polkupyörät, joilla poljimme tuokiossa peltojen poikki Vadstenan keskustaan. Loppumatka idylliseen keskustaan johti satavuotiaiden talojen reunustamaa viehättävää mukulakivikatua pitkin. 

Tytär oli aivan haltioissaan: Vadstena on hyvin samantyyppinen valloittava asutus veden äärellä kuin se pikkukaupunki, jossa hän on koko kesän työskennellyt. Ja yöllä yhtä hiljainen kuin se hieman suurempi pikkukaupunki, jossa hän on asunut. Vadstena on myös keskiaikainen kaupunki, jonka historia kantaa aina 1200-luvulle saakka ja on täynnä merkittäviä tapahtumia birgittalaisluostarin perustamisesta ja Kustaa Vaasan rakennuttamaan linnaan, joiden myötä Vadstenan kaupunki on ajan saatossa nähnyt monenlaisia tapahtumia. Kaupunkiin ovat pyrkineet niin pyhiinvaeltajat kuin tanskalaiset ja smoolantilaiset sotajoukotkin. 

Ensimmäisenä iltana tutustuimme kaupunkiin pyörillä, pysähdyimme syömässä yhdessä keskustan suosituista ravintoloista ja lapseni edellisen yön vähäisistä unista huolimatta (kofeiinipanoksen ansiosta) osallistuimme öiselle kierrokselle linnassa. Satuimme nimittäin illalla huomaamaan, että perjantai- ja lauantai-iltaisin linnassa järjestetään Nattvandring, mikäli kyseisenä iltana linnassa ei ole muuta tapahtumaa. Tulopäivämme oli perjantai ja seuraavana iltana olisi konsertti, oli tuo ainoa mahdollisuutemme osallistua kierrokselle. Liput voi ostaa netin kautta, mutta viimeistään tuntia ennen kierroksen alkua. Myöhästyin tästä, mutta päivällä lippuja oli näyttänyt olevan paljon jäljellä, joten saavuimme paikalle kysymään, pääsisimmekö mukaan. Viime tingassa ilmoittautuneita oli paljon, joten kierros olikin sitten täynnä, mutta onnistuimme saamaan liput. 

Linnassa järjestetään erilaisia dramatisoituja kierroksia, tarjolla olisi myös kummituskierros, jollaiseen minua ei kuitenkaan saa. Nattvandring ei ole yliluonnollinen vaan historiallinen, kierroksella voi tavata muun muassa Erik IVX, hänen sisarensa prinsessa Cecilian sekä linnan tykkimestarin. Näyttelijät ovat linnan oppaita. Kierrokset järjestetään ainoastaan ruotsiksi ja mekin taisimme olla ainoat osallistujat, joille ruotsin kieli oli vieras kieli. Interaktiivisessa esityksessä meitä hieman jännittikin, joutuisimmeko vastaamaan kysymykseen tai pahimmillaan osallistumaan esitykseen (entä jos emme ymmärtäisikään mitä piti tehdä tai vastata...) Ehkä ilmeemme paljastivat ajatuksemme ja säästyimme joutumasta mukaan leikkiin. :)

Kaiken kaikkiaan kierros oli vaikuttava, onhan se aivan eri asia liikkua keskiaikaisen linnan huoneissa ja tavata menneen aikakauden ihmisiä pimeässä yössä kuin päiväsaikaan museossa. Suosittelen lämpimästi. 

Vadstenan renesanssilinna on vaikuttava kuten jokainen keskiaikainen kivilinna. Linnanpihalle tiemme johti jok'ikinen päivä ja ilta näiden kolmen päivän ja illan aikana, jotka kaupungissa vietimme. Lähdimme kaupungista haikeina, lapseni jopa tutki kaupungin opiskelutarjontaa sillä silmällä, että tässä kaupungissa hän haluaisi asua.

Yöllä poljimme hiirenhiljaisen kaupungin läpi hevostilallemme näkemättä ainoatakaan autoa tai ihmistä koko matkan aikana.

Vadstenasta en poistu vielä, sieltä riittää niin paljon kerrottavaa.

Naapuri- ja perhe-eloa

Kävin läpi vanhoja postauksiani, että olenko koskaan kirjoittanut vuotuisista naapurustojuhlistamme. Enpä ole tainnut kuin kerran yhdellä kuvalla sivuuttaa juhlat, vaikka ne ovat niin tärkeä osa yhteisöämme. 

Meillä on tapana joka vuosi elokuussa järjestää isot juhlat lähipuistossa, jonne kaikki kantavat pöytiä ja tuoleja ja tuovat ruokaa ja juomaa. Tapa ei koske vain nykyistä naapurustoamme vaan edellisen kotimme naapureiden kanssa meillä oli samanlainen tapa. Vain yhden kerran viimeisten 16 vuoden aikana meillä ovat jääneet nämä juhlat väliin: se oli kolme vuotta sitten, jolloin jouduimme koulujen vuoksi palaamaan Pekingiin jo ennen juhlia. Ja kyllä se harmitti. Lapset ovat kasvaneet niihin niin, että kun esikoinen pienenä listasi vuoden parhaat juhlat, olivat naapurustojuhlat listan kärjessä jopa ennen synttäreitä ja joulua! Onneksi meillä oli silloin Pekingissä vastaavat juhlat compoundimme ravintolan pihalla.

Ensimmäisen kerran nämä juhlat on kuulemma järjestetty 20 vuotta sitten. Paikalla oli enää harvoja ihmisiä tuolta ajalta, mutta on aivan mahtavaa, että perinne jatkuu yhä ja uudet ihmiset kannattelevat sitä. Muutoin sitä tuskin oppisimme kaikki naapuruston ihmisiä tuntemaankaan, mutta nämä juhlat edesauttavat tutustumista. Joka vuosi saamme tavata uudet tulokkaat ja yhdistettyä nimet ja talot vanhoihin tuttavuuksiin. Kummasti ne aina unohtuvat!

Harmi on tietenkin, että usein sitä tulee enimmäkseen istuttua ja juteltua niiden naapureiden kanssa, joiden kanssa muutenkin viettää paljon aikaa. Mutta onneksi eilenkin pyysimme erään iäkkään pariskunnan pöytäämme ja tutustuimme näin ihmisiin, jotka ovat aitiopaikaltaan seuranneet naapurustomme elämää 41 vuoden ajan. He tyytyväisinä seurasivat kulmakunnan kaikenikäisistä lapsista koostuvaa laumaa, joka juoksenteli sinne tänne ja pimenevässä illassa keksi hakea taskulamput piiloleikkiä maustamaan. Ei silloin ennen kuulemma ollut näin paljon lapsia alueellamme!

Vaikka päivä oli lämmin, kosteus toi illalla mukanaan kylmyyden. Yli yhteen me kuitenkin sinnittelimme pihalla, täkkeihin ja huopiin kääriytyneinä, kunnes oli pakko luovuttaa ja lähteä viimeisinä nukkumaan. Muistelimme kuitenkin iltoja vuosien takaa, jolloin sinnikkäimmät istuivat jopa neljään asti. Taisi jonain kesänä yöllinen sadekuuro ajaa meidät lopulta nukkumaan!

Tänään sää taas suosi ja palanneen kesän kunniaksi minäkin vielä kaivoin oikein kesäisen mekon ylleni. Teimme pyöräretken ja perhepiknikin Lammassaareen ja Kuusiluotoon. Minulle paikka on tuttu, mutta mieheni ei ollut koskaan käynyt niissä ja hän oli aivan hämmästynyt. Että Helsingissä on tällainenkin keidas. Hän heti suunnitteli, että tännehän voisi tuoda firman ulkomaalaisia vieraita. Eihän se ole kuin puolen tunnin automatkan päässä työpaikalta ja sitten puolisen tuntia kävellen pitkospuita pitkin. 

Ulkomaalaisista puheen ollen: naapuriin oli muuttanut uusi vaihto-oppilastyttö, perheensä jo kolmas vaihtari. Minäkin vakuutuin, että vaihto-oppilasperheenä oleminen mahtaa olla tosi kivaa ja aloin pehmittämään miestäni, että mekin saisimme oman. Toisilla on koirakuumetta, toisilla vaihtarikuumetta. Edellinenkin kyllä koetaan meillä: koirien lisääntyessä naapurustossa on perheemme teinipoika kinunnut koiraa jo monta kuukautta. Saa nähdä, kumpi muuttaa meille ensin...

(Loppu)kesäisiä pehmodekkareita naapurista, osa 3:

Tämä postaus on pakko tehdä nyt, vaikka kirja onkin vielä vähän kesken...

Olenhan jo moneen kertaan kertonut, kuinka olen ihastunut ruotsalaisiin pehmodekkareihin. Mistään kovin tunnetuista kirjailijoista en piittaa, lukemani kirjat usein tarttuvat käteeni ihan kansikuvan perusteella Akateemisessa kirjakaupassa. Kuin kutsuen: "lue minut..." Jos kirjan kansi iloisuudellaan muistuttaa ennemmin Sophie Kinsellan chick littiä kuin synkkää murhatarinaa, on se arvatenkin minun juttuni. Ja täytyy sanoa, että Akateeminen ei petä, selvästi sinne myyntiin valitut ruotsinkieliset kirjat ovat käyneet läpi tiukan syynin. Kesällä Ruotsissa totesin, että kaikki kirjakaupoissa kiinnostavilta vaikuttavat kirjat olen jo nähnyt myynnissä Suomessakin. Turha kantaa niitä matkoilta, kun voin hankkia ne Suomesta minulle valmiiksi valitusta valikoimasta.  

Vuosi sitten löysin Marianne Cedervallin Anki Karlsson -kirjat. Kirjoja on ilmestynyt neljä ja ne kertovat eläkkeelle jääneen Ankin ensimmäisestä Visbyn vuodesta. Sarjan aloittaa Av skuggor märkt, josta olen jo blogannut viime syksynä ja joka sijoittuu varhaissyksyyn. Siten se sopii mitä parhaimmin luettavaksi juuri nyt. 

Täytyy kuitenkin sanoa, että sarja vain paranee edetessään. Toinen osa, marraskuiseen tryffeleiden huippusesonkiin sijoittuva Låt det som varit vila on hurjan hyvä - lopun pettymystä lukuun ottamatta. Kirjoitin siitä jo yhden postauksen, mutta vielä näin lyhyesti: tarina on jännittävä ja mukaansatempaava, muttei kuitenkaan niin raaka kuin ensimmäinen osa. Tällä kertaa (minun mielestäni onneksi) hevoset ovat vain sivuosassa, ne saavat vain muutaman maininnan. Sen sijaan aiheena on lempijuttuni eli ruoka. Kirjan myötä minulle vasta selvisi, että Gotlanti tunnetaan tryffeleistään! Siis tryffeleistä, luulin että niitä kasvaa Italiassa ja muualla kauempana Euroopassa, ei täällä pohjoisessa. Mutta kyllä vaan. Gotlannissa jopa järjestetään vuotuisat tryffelifestivaalit, joihin liittyvät myös tryffelimarkkinat ja tryffelijahti! Matkailualaa opiskelleena minusta tämä on erittäin kiinnostavaa ja suorastaan kiehtovaa, kuinka niin lähellä meitä voi olla jotain niin erikoista! Jotain minkä olemassaolosta en tiennyt. En, vaikka vasta vuosi sitten kävin Gotlannissa.

Kevääseen sijoittuvan kolmannen osan hyppäsin vahingossa yli ja luen parhaillaan neljättä kirjaa, Som daggen stilla kysst joka kertoo loppukesästä. Elokuun loppu lähestyy, keskiaikapäivät ovat ohi ja turistit lähtenee Visbystä. Eräällä suurtilalla valmistaudutaan tyttären näyttävään hääjuhlaan perinteisin gotlantilaisin menoin. Anki ja Tryggve pyydetään apuun, kun juhlaan tarvitaan juomaa ja ruokaa hääparin esittäytymiseen, loppuillan hetkeen, jolloin hääparin on tarkoitus tulla juhlastaan näytille koko kansan eteen. 

Kaikki eivät ole kuitenkaan tyytyväisiä sulhasvalinnasta. Mantereelta tullutta sulhasta vierastetaan eikä hän erään katkeran sukulaismiehen mielestä sovi isännäksi, paljon sopivampi kun olisi löytynyt lähempääkin. On myös morsiamen lapsuudenystävä, joka kenties itse mieluummin seisoisi tämän vierellä alttarilla. Sulhasen omassa kaapissa puolestaan kummittelee luuranko: tietääkö kukaan, mitä hänen isälleen tapahtui eräänä talvipäivänä vuosikymmeniä sitten, sulhasen ollessa vielä teinipoika. Mihin isä silloin katosi?

Sitten vielä hääjuhlan aikana tapahtuu kummallisia asioita, jotka järkyttävät sulhasen mielenrauhaa. Ei siis ihme, että sulhanen katoaa. Kesken hääjuhlan! Mutta mitä hänelle tapahtui? Karkasiko hän omasta halustaan vai murhattiinko hänet? 


"Vilket ös", sa Johanna sarkastiskt. "Hur har du stått ut i den här hålan i flera år?"

Amanda ryckte på axlarna och gav till ett hest skratt. 

"Ska du säga som är hänvisad till Strömsholm och Kolbäck. Där vimlar det av inneställen, va?"

"Ja, ja, men ändå. Den här byn är ju precis stendöd. Bortsett från dom enstaka människorna därute då."

Johanna pekade ut mot gatan. 

"Jag älskar mitt jobb", sa Amanda, "och det vet du. Att jag blev driftledare på Berget, var en himla tur, konkurrensen var stor."

"Mm, Berget är en fin gård med utvecklingspotential, det medger jag. Dom hade varit galna om dom inte valt dig", sa Johanna.
Hon visste att det var menat som beröm, Johanna var en av hennes bästa supportrar, nästan bättre än Daniel. Ja, och Fredrik förstås. 

"Du går och glider på gården som den värsta patron och fattar de stora besluten", konstaterade Johanna, "medan jag fortfarande traskar runt som stallflicka på Strömsholm och mockar skit."



Loppua en ole vielä lukenut, mutta kerron kyllä sitten, säilyttikö kirja otteensa loppuun saakka.

Kuvamuistoja kasarilta ja ysäriltä

 

Etsin kesällä yhtä vanhaa valokuvaa, jonka olin luvannut skannata englantilaiselle ystävälleni. Muistin nähneeni kuvan viime vuonna, kun olin edellisen kerran kaivellut vanhoja valokuvia. Sitä kuvaa en kuitenkaan löytänyt, vaikka kävin läpi kaikki albumit, joista kuvittelin sen löytyvän. Sen sijaan löysin paljon muita, joiden luulin kadonneen aikapäiviä sitten.

Minä 15-vuotiaana itse kehittämässäni kuvassa

 
Sattumalta juuri samana päivänä Minäkö keski-ikäinen -blogin Tiia muisteli kadonneita asioita 80- ja 90-luvuilta ja pohti, mitä niistä kaipaa. Minun täytyy myöntää, etten kaipaa niistä mitään. Hetken tosin katselin kaihoisasti noita kuvia ja mietin, kuinka silloin olin niin nuori.



V. -88 kielikurssilla Cambridgessä, illalla ulos lähdössä

Mutta hetken tuumittuani mietin, etten koskaan tuolloin ollut niin onnellinen kuin tänä päivänä. Tuolloin kaikki oli vielä niin epävarmaa, oli lukio ja ylioppilaskirjoitukset edessä, miten niistä selviäisin, saisinko opiskelupaikan?

Pääsin opiskelemaan mieleistäni alaa, mutta valmistuisinko? Saisinko töitä?



Vuonna -89 tai -90 huoneessani lapsuudenkodissani 

V. -90, se ainoa otos ja kuvaajan sormi edessä



Thassos kesällä -90

Oli suhde, joka päättyi. Tuli uusia suhteita, lopulta tapasin ihanan miehen, jonka kanssa menin naimisiin. Mutta vielä naimisiin mentyämme meillä oli kinaa pienistä asioista. Olisinpa silloin voinut tietää sen minkä tänä päivänä: että kinaaminen päättyisi ja kahdenkymmenen vuoden päästä meillä olisi onnellinen avioliitto ja neljä ihanaa lasta!




Singapore vappuna -95

Yläkuvassa minulla on ylläni itse ompelemani paita sekä hurjan kallis ostokseni, MaxMaran leninki alennusmyynnistä ja joka minulla on yhä (kuvattu täällä viime kesänä). Taidamme olla palaamassa Suomalaisten vappujuhlista.



Majestic Hotel Melakassa toukokuussa -95

 

Oi kunnianarvoisa Majestic Hotel, jossa Markus Lehtipuu kävi kirjoittamassa matkaoppaitaan. Yövyimme siellä kahteen otteeseen, silloin kun se vielä oli vanha siirtomaa-ajan hotelli lähes alkuperäisessä asussaan eikä lattioille tai suihkuun ilennyt astua ilman tossuja. Nykyisin se on käynyt saman kasvojenleikkauksen kuin Singaporen Raffles-hotelli ja on 5 tähden hotelli. 

 

Muutamaa vuotta myöhemmin kuuntelin matkailualan opiskelijana kuuntelin Markuksen luentoa Joensuussa ja paluumatkalla tapasimme pikajunan ravintolavaunussa ja höpöttelimme Malesiasta ja Singaporesta koko junamatkan ajan.




Singapore -95 tai -96

Loma Suomessa -95

On toki asioita, joiden toivoisin olevan toisin. Vakituista tointa minulla ei ole edelleenkään, mutta on työpaikka ainakin seuraavaksi vuodeksi. Kuten on ollut jo viimeiset vuodet. Äitini sairautta en olisi osannut tuolloin edes ennustaa ja toivoisin, että hän olisin saanut pitää hänet. Kaikki ei voi olla täydellistä, mutta on kuitenkin paljon paremmin kuin nuorena kuvittelin.

Voi kun kaksikymppisenä olisin sen tiennyt!



Reppureissaajat kosinnan jälkeen -97

Taj Mahal helmikuussa aamuvarhaisella. Olemme majoittuneet yöksi torakkahotelliin ja ajaneet riksakuskin kyydissä läpi kaupungin nähdäksemme auringonnousun Taj Mahalin ylle. Olemme saapuneet etelästä eikä meillä ei ole riittävästi lämpimiä vaatteita, paleltaa, väsyttää ja minua kiukuttaa. Auringon noustessa mies polvistuu eteeni ja kosii. Jälkeenpäin sanoi kyllä harkinneensa asiaa vielä kerran uudestaan, että noinko kiukkuisen akan hän ottaa...




Kihlapari samana päivänä 

Taj Mahalista palattuamme vaihdoimme kihlajaispäivän kunniaksi kaupungin toiseksi kalleimpaan hotelliin, jossa ovat asuneet monet julkkikset. Kun muut vieraat noudettiin limusiineilla, meidät nouti aina sama riksakuski. Vilustuin Taj Mahalilla ja loppumatkan olin kovassa flunssassa.




Palatsihotellin sviitti Jaipurissa

Halusin kerran elämässäni yöpyä intialaisessa palatsissa ja siihen tuli mahdollisuus kohtuuhintaan Jaipurissa. Sitten meille näytettiin hotellin sviitti ja siihen kaatui matkabudjetti. "Miksi asua kuin prinssi, kun voi asua kuin ruhtinas", totesi sulhaseni. Rahat loppuivat parin päivän päästä, visa-kortti ei toiminut ja tuli jännittävät paikat, selviämmekö junalla Delhiin...

Millaisia ovat sinun kasari- ja ysärimuistosi? Vieläkö kaipaat noita aikoja vai katseletko vanhoja kuvia naureskellen, ettei koskaan enää...?