Ankeilua dekkariosastolla

Kiertelin joululomalla kirjakauppoja ja tutkin dekkarivalikoimia. Tutkin kansikuvia ja kurkistelin takalehtiä. Hämmästelin, kuinka samantyyppisiä kaikki suomeksi ilmestyneet uudet dekkarit ovat. Kirjat pursuavat kadonneita tyttöjä ja murhattuja lapsia, pedofiilejä pyörii joka nurkan takana ja verkossa vaanii vaara. 

Eikö muistutakin paljon telkkarin dekkareita? Eilen katsoin pätkän kotimaista rikossarjaa ja meinasin oksentaa. Vaikka kyseinen sarja on myyty 180 maahan, minä en halunnut katsoa sitä äklötystä loppuun. Mikä ihme riivaa 

Meillä on omasta takaa loistavia lastenkirjailijoita, joihin hukutin omat lapseni pieninä ja joiden teoksia peukutan ulkomaalaisille. Vieläkin kuuntelen mielelläni automatkoilla, kuinka Parvela lukee lakoniseen sävyynsä tarinoita Ella-kirjojen koulumaailmasta (alakoulun opettajien lempikirjoja). Värikylläiset ja ruusuisia yksityiskohtia pursuavat Onneli ja Anneli -tarinat osaisin yhä edelleen kertoa ulkoa. Vuosia luin ääneen ja rakastutin lapsiani suomalaisiin lastenkirjoihin. Nämä kirjat painivat minkä tahansa maailman lastenkirjojen kanssa samalla tasolla, korkeammallakin.

Mutta entä suomalaiset dekkaristit? Ne, jotka näyttävät pärjänneen maailmalla, ovat punoneet uskomattomia salaliittoteorioita ja kirjoittaneet paksuja toimintajärkäleitä. Tai kuvanneet suomalaisen kolkkoa sielunmaisemaa Fargo-tyyliin. Minun on kyllä tunnustettava, että suomalaisia dekkaristeja tunnen harvoja, nuorena luin Mauri Sariolan Susikoski-kirjoja ja Matti Yrjänä Joensuun Harjunpäitä. Pari Ata Hautamäen teosta olen lukenut myös sekä kuunnellut äänikirjoina muutaman Leena Lehtolaisen. Toinen Hautamäen teoksista on minulle aivan liian raaka, Lehtolainen puolestaan tylsä. 

Virpi Hämeen-Anttilalta jaksoin lukea ensimmäisen Björk-teoksen loppuun asti, kaksi odottaa vielä kirjahyllyssäni. Uusimmissa Hämeen-Anttilankin teoksissa mässäillään liikaa nuorten tyttöjen verellä. Yhtä Harri Nykäsen kirjaa luin kerran pätkän, mutta pakko se oli jättää kesken. Yäk.

Nuorena lukemani Waltarin Komisario Palmut taitavat olla ainoat kotimaiset, joista olen nauttinut. Enemmän tosin niistäkin pidin elokuvina (ne kaikki löytyvät dvd-hyllystäni).

Kuva lainattu täältä.

Entä käännöskirjallisuutemme? Kirjakaupat pursuavat trillereitä, joiden kansikuvissa on zombielapsia. Nuorena minäkin ahmin Patricia Cornwellin patologikirjoja ja muistan niistä kammottavia kohtia edelleen. Sen jälkeen niitä on ilmestynyt suomeksi muiden sielunelämää tuhoamaan kymmeniä lisää. 

Viimeksi tänään eräs ystäväni totesi mielipiteenään, että ruotsalaiset dekkarit ovat kaikkein kauheimpia. Varmaan, mikäli vertailussa ovat Stieg Larsson tai Henning Mankell (en ole lukenut). Åsa Larssonin Sudentaival-kirjan kuuntelin äänikirjana, ja se oli samaa luokkaa kuin Leena Lehtolainen: pettymykseen johtavia ihmissuhteita, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, raakuudella mässäilyä, jopa ympäristöaktivismi vedettynä mukaan psykologiseen keitokseen. Kaikki kyhättynä kokoon tylsän kuivaksi esitykseksi, joka kuulostaa siltä kuin lukija lukisi päivän uutisia.

Entä saksalainen dekkarikirjallisuus Suomessa? Suoralta kädeltä pystyn mainitsemaan yhden suomennetun kirjailijan: Volker Kutscherin Babylon Berlin. Sarjan nähneille tuskin tarvitsee enemmän kuvata, mikäli kirjassa ilmestyy paljon kuoliaaksi kidutettuja ja päähenkilöiden elämä samanlaista kärsimystä kuin tv-sarjassa, tuskin tarvitsee kirjaa sen enempää kuvailla. 

Mutta palatakseni siihen, miksi suomenkielisissä nykydekkareissa pursuaa veri, ruumiita syntyy liukuhihnalta ja lapsia katoaa jatkuvaan tahtiin? Sitäkö suomalaiset haluavat? Vain tällaiset murhatko keräävät lukijoita riittävästi, eikö muita kannata suomentaa?

Meiltä näyttää puuttuvan täysin genret, joita lähimaissamme arvostetaan. Meillä ei tunneta sitä lajia, jota anglosaksit kutsuvat nimellä cozy crime tai feel good mystery ja naapurimme nimillä mysdeckare, mjukdeckare, feelgooddeckare tai trivseldeckare. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, Ruotsissa nimittäin tämän lajin kirjailijoita on useita. Sen sijaan meillä sitä kuvaamaan on tuskin keksitty edes omaa sanaa. Pehmodekkari?

Okei, onhan meillä Minna Lindgren ja hänen Ehtoolehto-trilogiansa. Minun täytyy sanoa, nähtyäni omien läheisteni sairaala- ja palvelutalovuodet että nämä kirjat liippaavat liian läheltä. Olen lukenut sarjan ensimmäisen osan ja se kosketti enemmän kuin haluan kirjan koskettavan. 

En halua lukea dekkareita, jotta niiden paha olo tarttuisi minuun. Haluan, että dekkari on viihdyttävä ja siitä jää hyvä mieli. Ettei se ole liian totuudenmukainen eikä siihen voi samaistua liikaa. Mieluiten kyseessä on yläluokkainen murha, joka on tehty ahneudesta tai perinnön vuoksi. Sen selvittäminen tapahtuu johtolankoja tutkien ja päätelleen, lasillisen viiniä nautiskellen, ilman kohellusta ja kaahailua. Olen siis täysin feel good -lukija. Mutta en minkä tahansa chick litin. 

Ruotsalaiset pehmodekkarit ovat elämänmakuisia ja -iloisia, niissä pidetään sekä hauskaa että pohditaan elämää, joka ei kuitenkaan ole toivotonta eikä missään nimessä ikävää. Sellaista normaalia elämää, jollaista minäkin elän. Kirjassa siihen vain sattuu liittymään murha. Mutta eipä hätää, joku selvittää murhan - siinä samalla viiniä siemaillessan. Eikä kuulostakin vähän kuin Agatha Christieltä?  

Normaaliin elämään ei liity prostituutiota, pedofiileja, sarjamurhaajia. Toivottavasti ei. Opettajana toki tiedän, että pahaa on toisinaan lähempänä kuin uskoisinkaan, mutta en silti pidä pahuutta normiutena.

Outoa on, kuinka harva näistä ruotsalaisista pehmodekkareista päätyy suomennetuksi. Onko siis ymmärrettävää, ettei Suomessa myy, ellei naisia hakata tohjoksi tai haudata elävältä tai vauvoja räjähtele ilmaan?

Saksalaiset erottuvat ruotsalaisistakin. Heillä näyttää olevan täysin oma genrensä: Krimis mit Witz, suomennettuna humoristiset dekkarit. Vastaavia romaaneja en ole löytänyt muista kielistä, ehkä lähimmäksi osuvat Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarit. Kaikkia löytämiäni saksalaisia humoristisia dekkareita yhdistää samantapainen kuiva huumori ja niin ruumiit kuin niiden tutkijatkaan eivät selviä ilman pientä piikkiä. Lähinnä mieleeni tulevat Jonas Jonassonin ja Arto Paasilinnan kielellä taitavasti leikittelevät veijaritarinat.

Mielenkiintoista on myös saksalaisten kotiseuturakkaus. Saksassa kirjakaupoissa on jopa Regionalkrimis-osastot, millä nimellä myös kustantajat ja Amazon mainostavat paikallisuudella höystettyjä dekkareita. Monet humonistiset dekkarit osuvat myös monesti tähän kategoriaan. Näissä paikallisdekkareissa henkilöiden sanomiset on usein kirjoitettu paikallisella murteella, mikä tekee toisinaan kirjoista hyvin haastavia lukea, etenkin kun lukee niitä vieraalla kielellä. Andreas Föhrin Tote Hand -romaania lukiessani jouduin todella keskittymään repliikkeihin Tegernseen murteella kääntääkseni ne mielessäni Hochdeutschiksi.

Tähän mennessä löytöjäni on ollut erityisesti Rita Falkin peräkammarinpoika-poliisin Franz Eberhoferin edesottamuksista ja murhatutkimuksista kertova sarja, jolle tunnusomaista on, että jokaisen romaanin nimeen liittyy paikallisruoka. Mummonsa ja isänsä kanssa samassa pihapiirissä asuvan ja ikivanhan mummonsa kokkaamilla herkuilla hellittelevän poliisin mokat ovat hauskoja ja samalla puolivakavaan sävyyn kirjoitettuja. Kolme ensimmäistä romaania on filmattu, ja yhtenä yönä Pekingissä katsoin ne saksalaisten ystävieni kanssa putkeen. Eräs heistä on asunut 'Franzin kylässä' useiden vuosien ajan ja koki aikamoisia nostalgiaväreitä leffaa katsoessaan. Kirjoista olen ehtinyt lukea vasta pari ja niitä on minulla vino pino lukematta. Muutamaa lukuunottamatta ne kaikki löytyvät kirjahyllystäni, enimmäkseen lahjoiksi saatuna. Kaikki Falkin kirjat löytyvät myös pääkaupunkiseudun kirjastosta eli Helmetistä.

Toinen suositukseni on Jörg Maurerin komisario Jennerwein. Ei sen enempää tästä sarjasta. Lukekaa bloggaukseni sarjan ensimmäisestä osasta täältä. Siitä on myös tehty elokuva, jonka löytää nimellä Youtubesta. Kaikista Maurerin kirjoista löytyy kappale Helmetistä.

Kolmas ja ehdoton suosikkini on Angelika Buschan Mein Mann, der Liebhaber und der Tote im Garten, josta bloggasin jo pari vuotta sitten täällä. Näissä kirjoissa ei murhata ketään, ihmiset vain sattuvat kuolemaan ja ruumiista on päästävä eroon, mikä johtaa kummallisiin kommelluksiin ja synnyttää uusia ruumiita - joista on taas päästävä eroon. Valitettavasti kirjailijalta on ilmestynyt vain pari muuta teosta eikä yhtään uutta vuosikymmeneen. Lukemani kirja löytyy Helmetistä, kirjailijan muut teokset on hankittava käytettyinä Amazonista.

On todella valitettavaa etteivät kustantajamme Suomessa uskalla julkaista näitä saksalaisia ja ruotsalaisia pehmodekkareita. Kummastakin maasta käännetään vain ne raaimmat ja synkimmät kirjat, aivan kuin suomalaisilla murhaan ei voisi liittyä samanlaista elämäniloa ja kepeää leikintekoa kuin naapureillamme. Slaavilaista dekkarimakua en tunne, mutta mietin, mahtaako meidän ja länsinaapureittemme dekkarijuopa on yhtä leveä kuin joululaulujenkin: meren länsipuolella lauletaan myös duurissa, itäpuolella enimmäkseen vain mollissa.

Muutamaan otteeseen olen hämmästellen lukenut kirjabloggareiden ihmettelyjä, kuinka kukaan haluaa lukea jostain niin kauheasta kuin murhasta. Totta - jos valittavana ovat vain suomenkieliset trillerit. Kuinka heille kertoisin, että dekkareiden kirjo on niin moninainen...

Kaksi virkistävää poikkeusta meiltä kuitenkin löytyy. Alan Bradleyn 11-vuotiaasta kemististä ja salapoliisinerosta kertova Flavia de Luce -sarja. Sekä Agatha Christien kirjat, joista jatkuvasti otetaan uusintapainoksia ja joiden nerokkuutta ja ylivoimaisuutta yksikään nykyaikainen pehmodekkari ei edelleenkään päihitä. 

Kahdesta uutuudesta tulen myös vielä bloggaamaan. Kotimaisesta dekkarikirjailija Terttu Autereesta ja kanadalaisesta Louise Pennystä, joiden kirjat odottavat lukemistaan suomeksi. 

Niin ja kerrottakoon, että luin jouluna myös Jessica Fellowsin kirjan Midford murders, joka on suomeksikin roikkunut bestseller-listoilla. En tykännyt. Todellisuudesta ei saa tehdä fiktiota, jossa murhaajaksi osoittautuu oikea todellisuuden ihminen, jolla tuskin on ollut mitään tekemistä murhan kanssa oikeasti. Vaikka ihminen on kuollut, ei hänen elämäänsä sovi mustamaalata. 

Mistä fööni puhaltaa - murhia ja mustaa huumoria alppimaisemissa

Föhntuuli on lämmin ja kuiva tuuli, joka syntyy kostean ilmavirtauksen ylitettyä vuoriston ja menetettyä kosteutensa. Sana tulee saksan kielestä, sikäli yleinen ilmiö on Alpeilla.

Kuvan mukaisesti alkaa Föhnlage, saksalaisen dekkaristin ja musiikkikabareetaiteilija Jörg Maurerin esikoisteos, jossa urheilijanuorukainen vie deittinsä pianokonserttiin mutta päätyykin katosta putoavan miehen alle. Vaikka konserttisali on täpötäynnä musiikinhimoisia lääkäreitä, ei kummankaan uhrin henkeä saada pelastetuksi, vaan konsertti päättyy silkkaan kaaokseen ja ensiapu hoitamaan kaaoksessa syntyneitä pikkuhaavereita. Tapahtumien tutkintaa johtaa paikkakunnan uusi tulokas komisario Jennerwein. Oliko kyseessä onnettomuus, itsemurha - vai murha? Kuinka kukaan paikallaolijoista ei nähnyt mitään ja mihin katosi deitti, nuori keltatakkinen nainen?

Samanaikaisesti rikosetsivien työn edistyessä lukija seuraa myös toisen, omalaatuisemman seurueen puuhia. Mitä kummaa touhuaa kylän hautausurakoitsijapariskunta, joka on sekaantunut Italian mafian hämäriin puuhiin ja hautaa salaa näiden uhreja Alppimaisemiin, iäkkäiden, luonnollisen kuoleman kohdanneiden kyläläisten hautoihin. Miten he liittyvät konserttisalin tärkeilevän lipuntarkastajan ja epäonnisen konserttivieraan kuolemaan? Koko kirjan läpi mukana juonessa kulkee föhntuuli, joka aiheuttaa epämukavuustilan, Föhnlagen, jonka avulla selittyy ikäviä tapahtumia ja joka vaikuttaa moneen kohtaloon.

Jörg Maurer on uusi tuttavuuteni. Ostin kaksi hänen uusinta teostaan Saksasta, mutta päätin sittenkin aloittaa alusta eli kymmenen vuoden ja kahdentoista dekkarin takaa lainaamalla Helmet-kirjastosta sen ainoan kappaleen. Joku muukin innostui yhtäkkiä lukemaan tämän kirjan, sillä en hämmästyksekseni päässytkään enää uusimaan teosta, sillä joku oli varannut sen. Siksi minulla oli kiire saada se luetuksi joululomalla.

Rakastan tätä dekkarilajia, jossa kuolemantapauksia kuvataan kuivalla mustalla huumorilla. Murhan ei tarvitse olla raaka ja kauhea, dekkarin ei täydy olla lähes tieteellinen patologian alan kuvaus - eikä murhaajan pervo pedofiili. Dekkari saa ja sen kuuluukin mielestäni olla kevyt luettava ja humoristinen. Sellainen, josta ei jää paha ja kalvava olo ja joka ei vaikuta liian todelliselta. Maurer kuvaa järkyttävän tapahtuman kliinisesti ja päättää kuvauksen (ja luvun) tyylilleen ominaiseen kuivaan toteamukseen:

Ingo Stoffregen bückte sich, um den Sitz nach unten zu klappen, da bohrte sich ein bestialischer Schmerz in seinen Rücken. Er hatte keine Zeit mehr, zu überlegen, woher der Schmerz kam. Er taumelte, und schon im Fallen war er aus medizinischer Sicht nicht mehr zu retten. Was von Ingo Stoffregen übrig blieb, war ein gut durchtrainierter Körper mit gebrochenem Rückgrat und ein reservierter Tisch für zwei Personen im Pinocchio.

Föhnlagen jokainen luku alkaa kuvauksella asiantilasta tai tapahtumista ja useimmiten kuvauksen yhteys tarinan juoneen selviää lukijalle vasta pidemmällä luvussa, toisinaan jopa vasta aivan luvun viimeisessä lauseessa! Huutomerkkejä kirjailija rakastaa tyylikeinona, niitä suorastaan vilisee kuvauksissa, silloinkin kun ne eivät olisi välttämättömiä.

Kuiva huumori syntyy nimenomaan sanavalintojen ja lauserakenteiden tuloksena. Maurer rakastaa naivistisia appositioita, lisämääritteitä, joilla hän kuvailee asioita ja henkilöitä kertoen heistä toistuvasti samat asiat mutta eri sanoin. Siten henkilöhahmot saavat huvittavia piirteitä ja porautuvat lukijan mieleen. Tyylikeinona se myös vahvistaa sadunomaisuutta, mihin kirjailija pyrkii myös viittauksillaan ja metaforillaan.

Rosa Lehner, die Dachdeckermeisterwitwe, die falsche Witwe mit dem Märchenhaus im Wald, war schon wieder einmal beim Rechnen. Hundert Prozent, siebzig Prozent, fünfundzwanzig Prozent. (... .)  Rosa Lehner wollte jetzt endlich heiraten und nicht mehr rechnen müssen, ob sie jetzt Anspruch auf eine Kleine oder Groβe Witwenrente hatte. Der ältere Mann, der alte Mann, der uralte Mann, den sie heiraten wollte, warf zweihundertdreiβig Prozent ab. Wenn der starb, dann hätte sie ausgesorgt, aber sie musste zuerst Max loswerden, den fiktiven Max, den Max auf dem Papier, den Max mit monatlichen Überweisung der Rentenkasse. Max musste endgültig sterben. 

Kuten yllämainitussa katkemassa, esiintyy kirjassa paljon viittauksia Hannu ja Kerttu -satuun. Oletettavasti kirjassa esiintyy paljonkin saksalaisille tuttuja kulttuurisidonnaisia viittauksia, jotka minulta valitettavasti menevät ohitse. Siksi olisi mielenkiintoista lukea tämä kirja taitavan kääntäjän suomennoksena ja nähdä, mitä hän saisi siitä irti. Tai katsoa elokuva yhdessä saksalaisen ystäväni kanssa, jolloin hän voisi selittää minulle kontekstia tarkemmin (kirja on filmatisoitu ja katsottavissa kokonaan myös Youtubessa, huonolaatuisena tosin).

Jörg Maurerin tekstissä on tyylillisesti paljon samaa kuin Jonas Jonassonin Satavuotiaassa, jossa myös taituroidaan monimutkaisilla lauserakenteilla ja satiirisella otteella. Maurer leikkii myös paljon metaforien avulla ja hämää tarinan juonta käyttämällä henkilöistäkin kiertoilmauksia, joiden - ja saksan kielen monimutkaisen kieliopin - ansiosta ei nopealla lukemisella voi olla edes varma henkilön sukupuolesta. Vertauksena todettakoon että suomen kielellä vastaava leikittely on huomattavasti helpompaa, sukupuolettoman hän-sanamme ansiosta. Toisaalta eri muotojen puuttumisen vuoksi suomen kielestä on moinen kielellä leikittely puolestaan vaikeampaa meidän kielellämme. 

Mitään helppoa luettavaa ei teksti siis ole vieraalla kielellä, mutta sen ymmärtäminen on sitäkin palkitsevampaa. Suosittelen. 

Alakuvassa kaikki joululomaa varten varaamani kirjat (joista ennätin lukea kaksi). Joulukuusi on jo viety pois ja joulusta monta viikkoa aikaa, mutta moni näistä kirjoista vielä odottaa lukemistaan... 

Saksalaisilla joulumarkkinoilla

Tänä vuonna en ole ollut kovin ylpeä itsestäni. Lentomaileja on tullut hankittua aivan liikaa, kun nyt syksylläkään en osannut rauhoittua, vaan ikävä kalvoi niin, että heti kun minun oli mahdollista pitää muutama päivä lomaa, matkustin ulkomailla asuvaa tytärtämme katsomaan. Luulin tosin lennelleeni ilmastoystävällisemmillä potkurikoneilla, kunnes minulle vasta viikko sitten selvisi, että ne olivatkin suihkukoneita...

Joulusta on jo pari viikkoa, mutta tekee mieli vielä julkaista nämä valokuvat saksalaisista joulumarkkinoista. Kuukausi sitten itsenäisyyspäivän tienoilla olin lähes viikon tyttäreni luona Saksassa ja kiersimme kahden kaupungin perinteiset jouluiset markkinat. Edellisen kerran olen ollut joulumarkkinoilla Saksassa 27 vuotta sitten, sinä vuonna jolloin asuin siellä. Silloin piipahdin markkinoilla i päivä, matkalla yliopistolta kotiin. Niin tein nytkin, tyttäreni ollessa yliopistolla...

Harhailin markkinoilla tuntikausia. Jo ensimmäisenä iltana, kun saavuin bussilla kaupunkiin ja tytär oli katsastamassa erästä asuntoa, kiersin kirpeässä pikkupakkasessa vanhankaupungin joulumarkkinoita ristiin rastiin lentolaukku mukulakivikaduilla kolisten.

Bongaatteko suomenkieliset tekstit näyteikkunassa :o

Schupfnudeln - Sauerkraut mit Spätzle

Itsenäisyyspäivän vietimme teatterissa katsomassa musikaalia The Ghost. Sitä jonka leffaversiosta Patrick Swayze edelleen muistetaan.

Eräänä iltana kävimme leffassakin. Katsomassa uuden saksalaisen komediaelokuvan Das perfekte Geheimnis. Se oli hauska, toimintaa oli vähemmän, puhetta sitäkin enemmän. Elokuvan juonena on kuinka harmiton salaisuuksienpaljastuspeli ystävien kesken illanvietossa voi saada ihmissuhteet sekaisin (ja mitä kaikkea ihmiset kännykkäviestien kautta puuhaavatkaan). 

Tämän blogitekstin lopusta löytyy traileri kaikille saksan kielen ystäville. 

Edelleen minua harmittaa, että edellisellä käynnilläni jäi näkemättä syksyn toinen saksalainen uutuuskomedia Ich war noch niemals in New York. Se ei enää pyörinyt tyttäreni kotikaupungin leffateattereissa.

Tässä vielä kuvia tyttäreni kotikaupungista. Sää oli alkuviikosta kirpeää pikkupakkasta ja sen myötä myös aurinkoista. Vähän niinkuin meillä tänään Suomessa. Tytär ja minä haikaillen muistelimme aikaa Pekingissä ja totesimme, että nämä Keski-Euroopan talvipäivät niin tuovat mieleemme Pekingin talven. Kun on pieni pakkanen, ei lunta maassa ja kaikki on ympärillä kuollutta ja puut ja maa harmaita, mutta silti aurinko kirkastaa päivän. Sitä on niin ikävä... <3 

No, saimme sitten tihkusadettakin niskaamme ja silloin olikin jo aivan kuin Suomessa. Tyttärelle puolestaan oli järkytys tulla jouluksi kotiin ja todeta, kuinka ankea ja harmaa Suomi on talvella. Hän oli odottanut näkevänsä lunta :)

Kuvasarjan alin kuva on tyttäreni huoneesta väliaikaisasunnossaan kimppakämpässä. Enää hän ei siellä asu, muutti pois nyt joulun jälkeen. Asunnon löytäminen on todella kiven alla. Osa syy matkaani oli tulla auttamaan asunnonetsinnässä. Tytär oli jo parin kuukauden ajan etsinyt uutta kämppää, koska ensimmäinen asunto oli alivuokralaissuhteessa vain kolmeksi kuukaudeksi. Itku hänellä oli jo päässyt marraskuussa, koska hän oli hakenut jo montaa huonetta eikä ollut saanut mitään. 

Saksassa on tapana, että opiskelijat vuokraavat kimpassa huoneiston ja etsivät itse huoneisiin vuokralaiset. Tyttären kaupungissa asunnonhakijoita on paljon, joten kämppiksillä on mistä valita mieleisensä. Huoneen löytäminen on kuin työnhakuprosessi, mutta voittaja ei ole se asunnonomistajan kannalta luotettavin vuokralainen vaan kämppisten mielestä sopivin naapuri. Haussa on siis yhteisöön parhaiten sopiva tyyppi. Hiljainen ja ujo ulkomaalainen ei aina ole se suosikki, varsinkin kun on hakijoita joista valita...

Jotenkin äidin saapuminen paikalle toi onnea ja yhtäkkiä hänellä olikin nollan sijasta kolme huonetta, joista valita. Yksi oli tajuttoman kallis mutta syrjässä ja kaiken lisäksi vain osa-aikainen (siksi siihen ei ollut hakijoita).

Toinen olisi ollut pitkäaikainen vuokra-asunto. Mutta se oli kaukana kaupungin ulkopuolella ja melkoisen kallis sekin. Lisäksi siinä oli jotain outoa. Asunnossa oli asunut nuori intialaisnainen, joka etsi asuntoon uutta vuokralaista. Hän ei osannut saksaa ja ehkä siitä syystä hän ei ollut ymmärtänyt, että huonekalu olisivat kuuluneet asunnon vuokraan. Hän oli itse ostanut kaikki huonekalut uusina ja halusi nyt Intiaan palatessaan myydä ne seuraavalle vuokralaiselle. Asunnon omisti välitysfirma, joka sitten kutsui tyttäreni firman tiloihin "tutustumiskäynnille". Menin mukaan, selvitimme yhdessä kaikki käytännönasiat ja annoin myös firmalle oikeuden tarkistaa "vakuuteni luottokelpoisuudestani" vuokralaisen vanhempana. 

Tytär ilmoitti sitten tälle intialaistytölle, että hän olisi kyllä kiinnostunut huoneesta, muttei halua ostaa huonekaluja. Lopputulos oli sitten vähän sekava vyyhti.

Kävi nimittäin niin, että tyttäreni ennätti saada ihanan pikkuhuoneen ja vieläpä tosi halvalla aivan vanhankaupungin laitamilta (alakuvat ovat hänen uusilta kotihuudeiltaan) ja tehdä siitä vuokrasopimuksen. Asunto on tosin jälleen vain lyhytaikainen kolmen kuukauden alivuokralaiskämppä, joten uusi raskas hakuprosessi alkaa taas samantien. 

Pian tämän jälkeen toisen kämpän välitysfirmasta soitettiin, että hän voisi tulla tekemään vuokrasopimuksen. No tytär ihmetteli, että hän luuli intialaistytön haluavan jonkun toisen (ehkei ketään toista halukasta sitten ollutkaan, kun kaikki pelästyivät huonekalujen ostamista). Tytär sitten koki, että tästä sekaannuksesta taisi seurata huonot välit välitysfirmankin suhteen. Itse puolestaan jännittyneenä odottelen, mitä tästä vakuusjutusta vielä seuraa. No, olin kyllä tarkkana, etten varmasti sitoutuisi vielä mihinkään maksuihin allekirjoituksellani. Mielenkiintoista prosessissa oli taas nähdä, kuinka erilaiset ovat käytänteet eri maiden välillä - jopa Euroopan sisällä. Ja kuinka tärkeää on osata hyvin maan kieltä.  

Traileri uutuuselokuvasta Das perfekte Geheimnis kaikille saksalaisen komedian ystäville

Juhla-asussa loppiaiseen ja anti-konmari

Juhlavaatteista ei voi koskaan nauttia liikaa, eihän? Siksipä kuljen jouluaatosta alkaen juhlavaatteissa aina loppiaiseen asti. Tämä asu oli päälläni uutenavuotena ja uudelleen taas tällä viikolla, ihan arkipäivänä. Ovellamme kävi joku kaupustelija ja pohdin, mahtoiko hän ihmetellä kimaltelevaa asuani keskellä päivää.

Leninki on Ralph Laurenin, roikkunut kaapissani muutaman vuoden ja oli päälläni myös kaksi vuotta sitten uudenvuodenaattona.

Neuletakin meinasin lähettää Emmyyn myytäväksi. Kimalteleva kietaisuneuletakki on roikkunut pari vuotta kaapissani käyttämättä ja meinasin, ettei minulla ole sille tällä hetkellä käyttöä, joten olisiko parempi luovuttaa se jonkun muun käyttöön. Onneksi en ennättänyt, sillä uutenavuotena etsiskelin sopivan juhlavaa neuletta kimallemekon pariksi ja tuskailin juhlavaatevarastoni vähyyttä - kunnes kekkasin tuon neuletakin. Voihan sitä kantaa yllä näinkin...

Kuvista ei erotu, että neuletakki oikeasti kimaltelee samalla tavalla hopeisena kuin leninkikin...

Glitter dress // Ralph Lauren

Glitter cardigan // Andiata

Glitter plumps // Loriblu

All old treasures from my wardrobe

Alla oleva kuva on parin vuoden takaa: juhla-asuna nahkahame ja pitsipaita. Hame on nyt kokeiluni, pystyisinkö ikinä luopumaan mistään, millä olisi taas joskus käyttöä. Tiedän, että tulen katumaan...

Olen anti-konmarittaja. Minusta on todella vaikea luopua mistään vaatteistani. Kaikki tulee aina muotiin ja käyttöön ennemmin tai myöhemmin. Koot vaihtuvat, mutta yleensä ennemmin tai myöhemmin vaatteet käyvät taas sopiviksi. Lisäksi minulla on tytär, joka käy vaatekaapillani ja etenkin isoäitinsä nuoruudenaikaisella vaatekaapilla. Ja kuinka usein teenkään löytöjä omasta vaatekaapistani, kuten yllä olevan neuletakkini. Siksi en yleensä raaski luopua mistään. 

Harvoin myöskään teen vikatikkiostoksia, joita katuisin myöhemmin. Oikeastaan kengät ovat minulle se suurin riskitekijä, jalkani koko vaihtelee päivittäin, jopa tunneittain. Sekä leveydessä että pituudessa. Kenkieni pitäisi olla aina niin isot että jaloillani olisi tilaa turvota rauhassa. Siitä johtuu, etten voi käyttää avokkaita lainkaan, joudun hankkimaan aina niin isot, etteivät ne kertakaikkiaan pysy jalassani ilman remmiä. 

Niinpä joskus moneen kertaan sovitetut ja sopivilta tuntuneet kengät osoittautuvatkin täysin mahdottomiksi jalkaani.

Ennen joulua lähetin myyntiin Emmyyn lähinnä pieneksi jääneitä lastenvaatteita, mutta myös joitain itselleni ostamiani, kuten jossain ajatusharhassa tämän kuvassa olevan Sofie Schnoorin nahkahameen, jota olen käyttänyt vain pari kertaa. Silti pidän siitä kovasti, malli on niin kauniin naisellinen ja näyttävä päällä.

Lisäkuvia kahden vuoden takaa täällä. Voi olla että tulen vielä katumapäälle ja ostan sen itselleni takaisin... :)

Kaikki myyntiartikkelini löytyvät täältä.