Viikonlopun puuhia

 

 

 

  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

  

 

 

 

 

 

  

 

Viimeinen viikonloppu ennen kesälomaa. Opettajan työssä sitä voisi kutsua arviointiviikonlopuksi. Arvosanojen piti olla kirjattuna Wilmaan tänä aamuna, joten koko viikonloppu meni enemmän ja vielä enemmän arvosanoja pohtiessa. 

 

Olen loistava keksimään vaihtoehtoista tekemistä, kun vähemmän mieluisat työt odottavat. Kenkien hoitaminen varastoon on juuri sopiva tällaiseksi sijaispuuhaksi. Edellisellä viikolla oli mieheni jo vihjaillut talvikengistä eteisessä ja kysellyt, milloin ne mahtavat siitä kadota. Olin vastannut että kesälomalla, mutta tänä viikonloppuna priorisoin ja kaikkein ensimmäiseksi ryhdyin puhdistamaan kenkiä. No, oikeastaan tein sen arvioinnin yhteydessä. Sain välillä pienen hengähdystauon ja aikaa sulatella ajatuksiani, kun kävin suihkuttelemassa kenkiä. Sen jälkeen taas jatkoin arvosanojen laskemista ja arviointilauseiden pohtimista. Kaksi päivää humahti täysin näissä kahdessa tärkeässä tehtävässä.

 

Mieheni hoivasi minua laittamalla ihania herkkuja, kuten yleensä. Esimerkiksi grillattua turskaa viismausteella maustettuna (kaikki lapset tykkäsivät siitä aivan älyttömästi) ja minun lemppariani, fenkolisalaattia. Ehkä julkaisen nämä Strömsö-kokkien reseptit täällä joku päivä.

 

Ehdimme me sunnuntai-iltana sentään käydä katsomassa myös esikoisen esityksen. Sieltä kyllä lähdin kiiruusti ja kipitin jatkamaan töitä. Vasta illalla nukkumaan mennessäni huomasin, että ai niin, maanantain oppitunnitkin pitäisi vielä suunnitella... 

 

Onneksi olin istunut viime viikolla koululla pitkiä iltoja tekemällä QR-koodiratoja nettitehtävistä ja niillä selvisin osan tunneista. Tänään istuin taas myöhään iltaan töissä väsäämässä lisää QR-koodeja huomiseksi. Viimeiset tuntisuunnitelmat tänä keväänä.  :)

 

Mamma Mia mitä naisenergiaa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Eräänä sunnuntaipäivänä viime syksynä panin sen alulle. Tämän jälkeen muutaman tunnin ajan puhelimeni piippasi jatkuvaan tahtiin, kun naapuruston naisten whatsapp-ryhmä pukkasi viestejä aloittamaani keskusteluun. Olin surffaillut netissä ja huomannut, että Mamma Mian liput hupenivat jo uhkaavasti ja saanut idean äitien ja tyttärien yhteisestä musikaaliretkestä. Olihan meillä muutama vuosi sitten ollut kotiteatterissa kyseisen elokuvan leffailta äideille ja tyttärille. Jonne oli kyllä huolittu pojatkin mukaan, mutta kesken leffan oli yläkerran legotaivas kutsunut osaa heistä.

Olen nähnyt musikaalin kahdesti aikaisemmin: ensimmäisen kerran mieheni ja ystäväparikunnan kanssa, kun kiertue tuli Helsinkiin toukokuussa 2007. Toisen kerran olen nähnyt sen tyttäreni kanssa Lontoossa, kun teimme kahdestaan lomamatkan sinä vuonna, kun hän täytti 13. Äidin ja tyttären yhteinen reissu viisi vuotta sitten.

Mamma Miasta on muodostunut meille yhteinen perinne siitä lähtien, kun elokuva tuli teattereihin vuonaa 2008. Kävimme katsomassa sen kahdesti, toisella kerralla sing-alongina. Myöhemmin hankimme sen cd:nä, joka on nykyään jo aika kulunut käytössä. Sen verran monta kertaa olemme katsoneet sen yhdessä tai tytär pikkuveljiensä kanssa.

Ensimmäisestä leffaillasta lähtien olen joka kerta pillittänyt siinä kohtauksessa, kun Donna-äiti kampaa Sophie-tyttären hiuksia ja muistelee tätä pienenä tyttönä reppu selässä lähdössä koulutielle kappaleen Slipping Through My Fingers voimin. Tuolloin minun vieressäni istui pieni koulutyttö, tokaluokkalainen ja mietin, kuinka joku päivä - aivan liian pian - hän olisi jo nuori nainen ja kenties morsian ja minä kampaisin hänen hiuksiaan.

Monet kerrat ennen Mamma Mian alkua on tytär varoitellut, että "et sitten ala taas parkua!" Jossain vaiheessa hän päätti, ettei koskaan järjestäisi häitä. Kyynelehtivä äiti olisi kai liian noloa.

Loppujen lopuksi meitä lähti vain kaksi äitiä tyttärineen katsomaan musikaalia. Kummallakin äidillä on töiden kannalta kiireisin aika tällä hetkellä, joten lähtö meni aika hektiseksi, mutta ennätimme ajoissa perille ja jopa muistimme ostaa korvatulpatkin (joita ei tällä kertaa tarvittukaan, toisin kuin aikoinaan Lontoossa, vaikka istuimme takana piippuhyllyllä, ja viime syksynä vierailevan Cats-musikaalin esityksessä Hartwall Areenalla).

Messukeskuksiin ja Areenoille järjestetyissä esityksissä harmittaa aina WC:iden puute. Kaikkien pitäisi päästä vessaan samanaikaisesti puoli tuntia ennen esitystä ja väliajalla. Sama ongelma on toki myös teattereissa ja oopperassa, ja ihmettelen, miksi WC:itä rakennetaan aina niin vähän. Mamma Miassa suurin osa katsojista oli naisia, joten vessojen vähyys tuntui todella konkreettisesti. Tilannetta oli kyllä korjattu sillä, että ainakin yksi miestenvessoista oli kyltitetty naisille. Epätietoisuutta kyllä aiheuttivat pisuaarit seinässä, joten harva lisäkseni uskaltautui sisään tähän "unisex-vessaan", jota molemmat sukupuolet käyttivät samanaikaisesti. Viereiseen naistenvessaan johti samaan aikaan käytävälle jatkunut pitkä jono.

Suomen kielestä huolimatta esitys oli hyvin uskollinen englanninkieliselle alkuperälleen. Paula Vesalan käännökset soljuivat täysin alkuperäistä mukaillen, kääntäjän vapauksia ottamatta. Näyttelijätkin olivat hyvin esikuviensa kaltaisia, ainoastaan Sophien "isät" olivat hieman hämmentävän erilaisia. Etenkin Veeti Kallio verrattuna Pierce Brosnaniin. Mutta muistammehan sen #metoo-sählingin ja näyttelijänvaihdoksen viime syksyltä, se selittänee asian.

Kyllä, minä paruin taas. Kun Donna alias Laura Voutilainen kampasi Sophien tukkaa ja lauloi Slipping Through My Fingersiä, minä kyynelehdin. Muistelin ensimmäistä kertaa Mamma Mia -leffassa pienen koululaisen kanssa, sen joka nyt istui vieressäni ja on jo nuori nainen. Mietin kuopustamme, pientä poikaa, joka on nyt on kahdeksanvuotias ja lähtee reppu selässä ja "keltanokka"-lippis päässään koulutielle (mitä minä saan olla harvoina aamuina näkemässä). Pian hänkin on jo iso mies, slipping through my fingers. Ehkä eniten itkin kuitenkin oman äitini ikävää. Hänen kuolemastaan tulee pian vuosi ja muistelin omia häitäni kaksikymmentä vuotta sitten. Hän oli silloin se Donna, joka auttoi meitä häittemme järjestämisessä ja piti puheen morsiamen äitinä. Viimeisten parin vuoden aikana tapasimme niin vähän, koska asuin ulkomailla, joten oikeastaan parhaiten muistan hänet juuri sellaisena kuin hän oli tuolloin kauan sitten.

Tyttäreni tarttui ymmärtäväisenä käteeni. Enää ei pillittävä äiti ole vain nolo. Takaani kuulin samanlaisia nyyhkäisyjä. Katsomossa taisi olla paljon kaltaisiamme äitejä ja tyttäriä.

"Woman Power", havahtui feministityttäreni huomaamaan esityksen jälkeen, "siitähän tämä kertoo. Vaikka kaikki nuo naiset etsivät itselleen miestä, tämä tarina on silti täynnä naisenergiaa!"

Kun naisella on liian monta miestä, elävää ja kuollutta

Claire on reilu nelikymppinen itsenäinen nainen, jolla on kukoistava avioliittotoimisto, poissaoleva aviomies ja nuoria rakastajia aina tarpeen mukaan. Hän on elämäänsä erittäin tyytyväinen, kunnes eräänä päivänä hänellä on suuri ongelma - tai itse asiassa ongelmia on kaksin kappalein. Hänen kotitoimistossaan on kaksi ruumista, joiden löytyminen haittaisi pahasti hänen toimistonsa hyvää mainetta. Niistä on päästävä eroon.

Angelika Buschan romaani Mein Mann, der Liebhaber und der Tote im Garten ei ole aivan tavanomainen dekkari. Tarinassa esiintyy sekä ruumiita että poliisietsivä, mutta vain sivuosissa. Kirja kertoo Clairen elämästä, kertojana Claire itse, joten juoni etenee ja tapahtumat kuvataan hänen naivistisella kertojanäänellään ja minäkeskeisestä näkökulmastaan. Kirjailijan ote on ennemminkin koomisen draaman kuin perinteisen rikosromaanin.

Ich hatte eine Leiche im Keller. Eine männliche.

 

Und einen Liebhaber in meinem Bett. Selbsverstänlich auch männlich.

 

Ich war ein wenig ratlos, denn die Leiche gehörte da unten definitiv nicht hin.

 

Der Typ in meinem Bett gehörte da auch nicht hin, selbst wenn er seit sechs Wochen versuchte, sich in meiner Wohnung einzunisten. Und er sollte genauso wenig bleiben wie der Tote in meinem Keller. Beide konnten für Probleme sorgen und beide verstieβen gegen meine Geschäftsprinzipien. (S. 5.)

 

 

Valitettavasti Angelika Buschan - alias Mika Bechtheimin - romaaneja ei ole vielä suomennettu (eikä niitä näyttäisi löytyvän englanniksikaan), mikä ei ole kovin tavatonta. Harmillista kyllä, mutta minun silmissäni näyttää siltä, etteivät kustantajat tunnu luottavan suomalaisten dekkarinlukijoiden maun variaatioon. Itsekään en tosin työllistä opiskelutovereitani lukemalla käännöksiä, mutta jonkin verran olen kuitenkin seurannut suomen kielellä saatavaa dekkarikirjallisuutta. Havaintojeni mukaan pehmodekkareista on tarjolla enimmäkseen vain Agatha Christie -tyyppisiä jäyhän asiallisia ja rikoksen selvittelyn mukaan eteneviä tarinoita. Kaikki kunnia niille, rakastan niitä itsekin ja siitä lähtien, kun teininä (lyhyen rakkausromaanikauden jälkeen) siirryin Viisikoista Christiehin, olen lukenut ne kaikki useaan kertaan, niin englanniksi kuin suomeksikin. Silti toivotan mukavana vaihteluna riemulla tervetulleiksi myös huumorilla rempseästi revittävät saksalaiset Krimit.

Tällaisesta rikoskirjallisuuden lajista sopii Mein Mann, der Liebhaber und der Tote im Garten oivaksi esimerkiksi. Ruostuneellakin saksantaidolla suosittelen tarttumaan tähän kirjaan, kenties sen avulla teroitat taitosi uuteen kiiltävään teräänsä. Kirja löytyy pääkaupunkiseudulla kaupunginkirjastosta ja on tilattavissa Helmetin kautta.

Tämä on ensimmäinen kirjapostaukseni vuoteen. Edelliset löytyvät Eedenistä itämaille -blogistani täältä.

Kuninkaallista kitschiä kiinalaisittain

 

 

 

 

 

 

 

Hääjutut eivät ole vielä päättyneet. Palan nimittäin halusta kertoa tämän korean juhlapöytäämme koristaneen kuninkaallisen astiaston tarinan. Muuttaessamme Pekingiin saimme kaksi kuppia lahjaksi sikäläiseltä taloyhtiöltämme. Mitä kahdella tekee? Tuskin mitään, mutta onneksemme myöhemmin suomalaiset naapurimme lahjoittivat meille näitä toisen mokoman lisää tyhjentäessään astiavarastojaan paluumuuttoaan varten.

Korea ja kiiltävä, vieläpä länsimainen, on kovaa tavaraa Kiinassa. Usein - ja hyvin nopeasti - se myös osoittautuu halvaksi kiinalaiskopioksi. Hieman meitä siis huvitti, kun huomasimme kuppien pohjassa lukevan designed by England. Ja juhlallisissa laatikoissa, joissa nämä meille ojennettiin (tosin jonkun puutarhurin toimiessa lähettinä), päällä lukee ylellisesti Royal O'Queen. Niin että aitoa kuninkaallista kitschiä nämä ovat, kiinalaisella touchilla.

Oman muuttomme lähetessä eräs saksalaistuttuni kuulutteli someryhmässämme kovaan ääneen olevansa aikeissa heittää lahjakuppinsa pois. Ellei kukaan hae niitä pois. Vitsiksi nousivat "anopinkupit", minkä jälkeen en tietenkään enää kehdannut kertoa, että olisin mielelläni kerännyt kuppisarjaa lisääkin. Loppujen lopuksi sitten kaikkein eniten anoppiherjaa heittänyt saksalaisrouva ilmoitti ottavansa kupit, hänellehän kelpaa kaikki, mikä on ilmaista.

Niinpä nämä kupit katetaan pöytään vain silloin, kun vieraita on korkeintaan kaksi. Kuten lauantain kuninkaallisiin häihin. Ja silloin tarjolle kelpaa vain ja ainoastaan aito Harrod'sin tee.